tiistai 29. huhtikuuta 2014

29414



Olen yleisurheillut kauemmin kuin olen ollut koululainen.
Ratsastuskilpailuissa olen debytoinut seitsenvuotiaana.
Rehellisesti sanottuna en muista aikaa, jolloin en olisi harjoitellut ja kilpaillut.
Erityisesti odottamattomia vaikeuksia kohdatessa tulee mietittyä, miksi teen näitä juttuja.
Olisi varmasti halvempaa, helpompaa ja turvallisempaa harrastaa kotioloissa ilman vertailua muihin.
Olen ollut todella hysteerinen stressaaja, ylilatautuja ja ennen muuta neuroottinen, mitä tulee muiden ihmisten ajatuksiin minusta ja suorituksistani.
Tässä kohtaa on turvauduttava kuluneeseen fraasiin elämä opettaa.
Epäonnistumiset, onnistumiset, kokemukset ja tuntemukset ovat hioneet tapaani suhtautua kilpailemiseen ja tavoitteisiin.
Nykyään kilpailuun liittyy ennen muuta tunne.
Miltä tuntuu haluta, saavuttaa ja panostaa?
Jännitystä ja kutinaa siitä, mitä tuleman pitää.
Antaa kaikkensa ja seistä sen takana, vaikka satatuhatta jännitysperhosta yrittäisi paeta vatsastasi.
Tietää mitä haluta ja keskittyä siihen.
Tämä on elämää, josta minä nautin.
kuva: Jouko Behm

lauantai 26. huhtikuuta 2014

26414



Onnistumisten hetkillä on helppoa. Eteneminen sujuu kuin itsestään. Askelia ei tarvitse suunnitella. Myötätuuli on salakavala. Se puhaltaa purjeet suuriksi ja vauhdittaa purren huippunopeuteen. Myötätuulessa on helppo unohtaa kuinka luovitaan.

Vaikka eläisi kuinka onnellisten tähtien alla, kuuluu myös vastatuuli elämään. Myötätuuliosuuden jälkeen luovimistaidot ovat ruosteessa. Vaikeudet ja niistä selviytyminen tuntuvat musertavilta.
Viivi kummastelee, kuinka ylläpitää luovimiskykyä myötätuulessa.

Viivillä on surkea vire, huono tuuli. Viivi ei saa Moonaa rentoutumaan ja joutuu turvautumaan voimaan neuvottelujen sijasta. Se inhottaa ja hävettää jälkikäteen. Omat treenit eivät maistu. Eniten väsyttää kaikki. Velvollisuudentuntoisena Viivi suorittaa, mutta ei nauti.

Houkuttelevaa on hukuttautua negatiivisuuteen, syytöksiin ja itsesääliin. Onneksi nämä asiat voi kohdata monella tavalla. Voi heittäytyä virran vietäväksi tai voi opetella uimaan. Voi jäädä märehtimään kuinka huono olinkaan, kuinka tyhmästi toiminkaan tai voi miettiä miten toimin, jotta olen ensi kerralla parempi?

Vaikka tänään on vaikeaa, on Viivillä unelmia ja tavoitteita, joiden takia on hymyiltävä ja yritettävä enemmän. On helpompi mennä eteenpäin kun menneisyyden sijasta katsookin menosuuntaan.
Kuva: Jouko Behm

torstai 24. huhtikuuta 2014

24414

Blogin hiljaiselon syy: raivopäinen gradun viimeistely.
Nyt ammattitaitoni todistelu on saatettu päätökseen ja gradu on jätetty tarkastukseen.
Melkein-maisteri on keskittynyt työnhaun lisäksi hevoshommiin.

Kevät on kivaa aikaa, uusien juttujen aikaa.
Minulla on useampi uusi hevostuttavuus.
Sisäänratsastukset aiheuttavat minussa pakonomaista positiivisuutta.
Nuoret hevoset edistyvät niin nopeasti, että näinkin äkkipikainen ihminen ihastelee kehityshyppäysten ihmeitä.

Moonan kanssa on pistetty jälleen kerran suunnitelmia uusiksi.
Kiltin ja yritteliään tammani epänormaalin aggressiivisuuden syyksi selvisivät hammasongelmat.
Moonan hammaslääkäri saadaan hätiin vasta kesäkuussa, mutta ei hätää: nyt treenataan kuolaimitta.
Uudet olosuhteet ovat hyvä haaste.
Ajattelen vallitsevan tilanteen näin:
kun yhteistyö pelittää helposti vähemmillä varusteilla niin normi varustuksella kommunikoimme kuin itsestään.
Nää on näitä asennejuttuja.


sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

20414

Näillä ois nyt niin ku voittajafiilis.
Tää ja tän heppa kävi kisoissa ja ne vähän niin ku voitti.

Suomalaiskansallinen velvollisuus on vähätellä omia saavutuksia.
Minuunkin on istutettu kovin syvälle anteeksi että olen olemassa tyyppisen ajattelun siemen.
Toisaalta uskon myös ajatuksen voimaan.
Luulen, että anteeksi että olen olemassa ajattelu on kitkettävissä kuin rikkaruoho: se kasvaa uudelleen ja uudelleen, mutta sinnikkäällä työllä se on nujerrettavissa.

Minä pidän kilpailemisesta, tiukoista kamppailuista ja tekemisen meiningistä.
Voittaminen on kivaa.
En arvosta voittamista keinolla millä hyvänsä lähestymistavalla.
Sen sijaan tehdä oma parhaansa ja hieman sen yli on tuntemuksena aika paljon enemmän kuin "ihan kiva".

Ei tarvitse yrittää hymyillä - se tulee itsestään.
Halusin, että voitamme.
Uskoin, että voimme voittaa.
Viipotimme niin taitavasti kuin osasimme.
Olimme parhaita.
Onnistumisista saa ja pitää olla onnellinen sekä ylpeä.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

14414

Olen vatvonut tulevaa, ahdistunut gradun takia, pelännyt eteeni vyöryvää työ- vai työttömyyselämää.
Olen rypenyt syvällä epäuskon suossa.

Unohdan niin helposti, mikä auttaa hallitsemattomaan murehtimispöpöön.
Toiminta.
Tänään pyhitin aamupäivän omiin treeneihin ja iltapäivän hevostreeneihin.
Pitkästä aikaa tuntuu hyvälle.

Tällaisina kirkkaiden ajatusten päivinä ratsastaminen tuntuu niin oikealle.
On helppoa muistaa, mikä on omassa ratsastuksessa tärkeintä.
Yhteisymmärrys ja tunne.
Pyrin siihen, että hevoset liikkuvat ja hyppäävät kanssani mielellään ja hyväntuulisina.
Haluan herättää hevosissa tuntee: hyppääminen on kivaa!
Mitä väliä, jos en ratsasta kaikkien taiteen sääntöjen mukaan?
Minulla on oma tapani toimia, eikä minun tarvitse pyydellä sitä anteeksi.
Minun ei tarvitse miellyttää kaikkia ihmisiä.
Tahdon elää hetkessä yhdessä hevosen kanssa, ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.
Samalla haluan tulla yhä taitavammaksi ja haastaa itseäni, jotta saavuttaisin mahdollisimman saumattoman yhteispelin.
Vaikka suhtaudun ratsastamiseen tosissaan, en halua sen olevan vakavaa.
Nautin suunnattomasti yksittäisistä onnistumisista: sujuvasta laukanvaihdosta, luottavaisesta myötäämisestä, tahdikkaasta laukka-askeleesta, rennosta kulmasta...
Minä metsästän niitä hetkiä, sitä tunnetta - kulkea yhdessä molempien tahdosta.

Minä niin rakastan tätä lajia elämäntapaa.




torstai 10. huhtikuuta 2014

10414

Toisinaan pitää vain uskaltaa yrittää.
Yrittää sitä, mikä on vaikeinta saavuttaa.
Jamie Ford: Hotelli Panama
Luen parhaillaan kirjaa, josta postauksen aloittava sitaatti on.
Kelpo kirja muuten.
Sitaatti jäi pyörimään mieleeni.
Pitää uskaltaa yrittää vaikeasti saavutettavia asioita.
Kaksi kesää peräkkäin roudasimme milloin hevosen spermaa Keski-Euroopasta, milloin tammaa minnekin päin Suomea orin luokse tai oriasemalle.
Parikymppisen tamman tiinehtyminen ei ole itsestäänselvyys.

Vappuna on laskettuaika.
Olen niin onnellinen, että minä ja yllytyshullu äitini pidimme päämme ja jaksoimme yrittää.
Joku toinen olisi saattanut luovuttaa.
Enää pikkuhetkinen ja olen vastuussa uudesta elämästä.


sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

6414

VAROITUS: fyysinen pakkolepo aiheuttaa tippaleipäaivoissa holtittomia ajatuksenjuoksuja.
Luvassa on pohdintaa, joka kuulostaa minun aivoissani tosi fiksulta, mutta ei välttämättä avaudu sinulle.

Ei ole uutinen, että olen toimelias ihminen.
Tekeminen ja meneminen tekevät minut minuksi.
Liikkumisrajoitteisuus siirtää ajatukset itseen, tarkemmin ilmaistuna itsetuntoon.
Tämä ei ole minulle ensimmäinen kerta pakkolepoa, mutta jokin on muuttunut.
Olen ollut huomattavasti vähemmän ahdistunut.
Hieman turhautunut kyllä, mutta en ahdistunut.
Olen ohjannut tarmoni lukemiseen, penkkiurheiluun ja SVT:n heppasarjojen katsomiseen.
Jos lihaskipua ei lasketa, niin voin varsin hyvin.

Mutta nyt niihin oivalluksiin.
Olen mietiskellyt, miksi jaksan tällä kertaa hyväksyä oman raajarikkoisuuteni.
Itsetuntoni ei ole tehnyt syvänmerensukellusta.
Onko kyse hyvästä itsetunnosta?
Tarkoittaako hyvä itsetunto sitä, että tuntee itsensä hyvänä vai että tuntee itsensä hyvin?
Vastaavasti, onko huono itsetunto sitä, että pitää itseään huonona vai että tuntee itsensä huonosti?
Vai ovatko nämä kaksi ulottuvuutta rinnakkain?

Luulen, että minun kohdallani seesteinen olo kumpuaa jälkimmäisestä.
Oletan, että tunnen itseni paremmin ja ymmärrän tunteitani enemmän.
Tajuan levottomuuden johtuvan toimettomuudesta.
Kun tiedän, että levottomuus ei ole selittämätöntä elämässä viihtymättömyyttä, on kohtuullisen siedettävää olla hieman turhautunut.


lauantai 5. huhtikuuta 2014

5414

Eilen vähän kiukutti.
Aamulenkillä kehtuutti.
Vetoja juostessa jalat tuntuivat niin notkeille ja kepeille kuin olisivat olleet sementistä valetut.
Moonan keskittymiskyky treeneissä oli yhtä pitkäjänteistä kuin 9-vuotialla ADHD-lapsella.
Harmitti, kun suunniteltu laukanvaihtotreeni muuttui keskusteluihin malttaako hevoseni edes kävellä.

Tänään antaisin melkein mitä tahansa, jos voisin lähteä aamulenkille, kykenisin juoksemaan edes yhden vedon vaikka kuinka raskailla jaloilla tai pystyisin ratsastamaan Moonalla edes sitä käyntiä.
Ajatusmaailma kiepsahtaa 180 astetta nopeammin kuin ehdin sanoa tipuin aika pahasti eräältä nuorelta hevoselta ja nyt polveni on suurempi kuin pää sekä sinisempi kuin mustikka, lisäksi kropassani ei ole ruumiinosaa johon ei särkisi.

Jälkiviisaana on helppo sanoa: olisin voinut opetella arvostamaan eilistä hieman kevyemmälläkin muksahduksella.

torstai 3. huhtikuuta 2014

3414

Suru kuuluu elämään,
mutta niin kuuluu iloisuuskin.

Menettäminen on osa elämää,
mutta niin on saaminenkin.

Pelkäämme,
mutta olemme myös rohkeita.

Olemme epätoivoisia,
mutta olemme myös toiveikkaita.

Samana päivänä todistin ukkini tuhkatun ruumiin sirottelun tuulisella harjulla
sekä pienen ihmisen pyynnön halaa minua vielä.

Se, että on kuolemaa, tarkoittaa sitä, että on myös elämää.
Musta ei näyttäisi mustalta ilman valkoista.

Emme me ole täällä vatvomassa sitä, mitä emme ole tai mitä meillä ei ole.
Olemme täällä olemassa, nauramassa, itkemässä, kiljumassa, halaamassa, juoksemassa...

Kyse on siitä mitä haluamme nähdä ja muistaa.

Minä muistan tämän päiväisen hetken. Tuulisen rinteen. Polun jyrkänteellä. Pienen käden kädessäni. Yhdessä kuljetun matkan. Sanat kaikki on hyvin, olemme turvassa.