maanantai 31. maaliskuuta 2014

31314



Eilinen kilpailu ottaa todella päähän.
Vesimatto oli Moonalle ylittämätön este ja kaveriheppa Kimaraakaan en saanut riittävän tarkkaavaiseen kilpailumoodiin.
Jossiteltavaa jäi.
Luulin, että ratamestari ei näin kauden alussa laittaisi vesimattoa radalle, vaikka kyseessä olikin mestaruusluokka.
Luulin väärin ja tein virheen, kun en ennen kilpailua treenannut vettä.
Eiliselle ei kuitenkaan tänään mahda enää mitään.

Onneksi minulla on maailman paras hevosenhoitajaäiti, joka kuunteli koko kotimatkan Kotkasta Rautjärvelle minun analyysejäni kilpailua edeltävistä, sen aikaisista ja jälkeisistä tapahtumista.
Puhuminen selkiyttää ajatuksia.
Illalla olin jo Moonan selässä loppuverryttelemässä ratsuani päivän rasituksista.

Uskon työskentelyyn ja vaivannäkemiseen.
Elän vahvalla tunteella näissä jutuissa.
Tavoittelen onnistumisia.
Onnistumiset vaativat toteutuakseen päivittäisiä satsauksia, pikkuaskelia kohti parempaa huomista.
Epäonnistumisten jälkeen on oltava valmis muokkaamaan, jopa vaihtamaan, omia toimintamalleja.

Tänään rakensin tallinpihaan telttapatjasta, laudoista ja keittiöjakkaroista vesimattoesteen.
Olen päivän aikana hypännyt vesimattoa Moonan sekä 4-vuotiaan pikkuorini kanssa (Asiaan kuuluvasti myös valmentajarusselit Helga ja Hilda ovat testanneet omaa vesimatonylitystaitoaan).

Eilen tunsin itseni surkimukseksi, oikeaksi ällökakkapääksi.
Tänään on ihan voittajafiilis.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!