torstai 27. helmikuuta 2014

27214

Ennen kuin Viivi on edes syntynyt Eput kysyivät: Miksi kaikki kaunis on niin naivia?
Viivi ihmettelee tänään hieman samanlaisia asioita.
En aio syyllistää mitään tai ketään yksittäistä tahoa.
Kummastelen yleistä ilmapiiriä.
Saattaa olla, että havaintoni ja tuntemukseni ovat vääristyneitä.
Seuraavassa ei siis ole tarjolla faktatietoa vaan mututuntumaa.

Miksi joitain ihmisiä positiivisuus ärsyttää niin valtavasti?
Miksi tervettä itsekunnioitusta ja -luottasta pitää piilotella, jottei leimattaisi pintaliitäjäksi?

Viivi on sellainen hirvittävän helposti vaikutuksille altis.
Viivin itseluottamus on tuuliviiri: yhtenä päivänä tekee tasan mitä haluaa ja toisena häpeää kaikkea itsessään.
Vahvana päivänä positiivisuus on helppoa: ei valinta vaan itsestäänselvyys.
Pahana päivänä kysytään rohkeutta toimia omien ihanteiden mukaan.

Viivi haluaisi olla niin rohkea, että uskaltaisi joka päivä hehkua valoa merkityksessä ilon kautta.
Tänään eituntunut sille joka päivälle.
Epävarmuus teki pelokkaaksi.
Viivi oli jo käpertymässä häpeän viitan alle: en tee tuskaisen hankalia aitavetoja väärinpäin, sillä olen surkea niissä.
Viivi päätti nauraa itselleen ja pelolleen: mitä siitä, että kaikki näkevät kuinka surkea olen näissä vedoissa.
Hävetti ja nauratti, mutta Viivi teki mitä aikoi.
Rohkeus ja ilo häpeän selättämisestä olivat monin verroin arvokkaampia kuin "täydellisyyden kulissin" ylläpitäminen.

Viivi kirjoitti muistoihinsa neljä tärkeää sanaa: tulevaisuudenusko, päättäväisyys, rohkeus ja ilo.
 

tiistai 25. helmikuuta 2014

25214

Miellän itseni hätäiseksi ja malttamattomaksi.
Mielestäni minulle on ominaista ajattelumalli: kaikkimiullehetitänne.
Sellainen olenkin... monessa asiassa.
Yksi on poikkeus.
Epänormaali pitkämielisyys ei ole erityisesti omaa ansiotani - minun on yksinkertaisesti ollut pakko olla se, joka miettii sadasosansekunnin ajan ennen kuin syöksytään haasteisiin.
Sählähöhtä-ihmiselle sadasosakin on pitkä aika ja vaatii äärimmäistä ponnistelua.

Ai kukako minua on kouluttanut tyyneyden poluilla?
Kukako on tietenkin pieni ruskeani.
Hevonen, joka  menee kutosvaihteella ja turbo päällä.
Katsellessani tätä "täysillä eteenpäin, vaikka pakki päällä" -tyyppiä tulen hyvin tietoiseksi omasta hätäisyydestäni.
Ajoittain olen pelännyt, etten pysty olemaan se, joka pitää hommat hanskassa.
Pelosta huolimatta olen pystynyt asioihin, joihin en ikinä olisi uskonut kykeneväni.

Tänään tiedostan kuinka Moona on saanut minut tekemään itsestäni taitavamman kuin ikinä olisin itse uskaltanut unelmoida.
Ei ihan tuorein kuva meistä.



sunnuntai 23. helmikuuta 2014

23214

Turnauksen arvokkain pelaaja. Vastustajat sanovat: "On kunnia hävitä hänelle."Suomalainen yli nelikymppinen jääkiekkoilija.

Kolme norjalaista hiihtäjää. Yksi kaiken moneen kertaan voittanut. Toinen persoonallinen kisojen alisuoriutuja. Kolmas arvokisojen ikuinen nelonen. Kaikki mitaleilla, hihkuen onnesta.

17-vuotias venäläinen taitoluistelija. Elämänsä suoritus. Olympiakulta. Myrskyn tavoin pauhaavan kotiyleisön keskellä.

Kaikki itkettävät ja itkevät. Näitä tarinoita on kymmenittäin lisää. Olympialaiset ja urheilu herättävät samanlaisia tunteita iästä ja rodusta riippumatta. Tätä on urheilu parhaimmillaan.
Näiden tunteiden edessä me olemme kaikki niin samanlaisia.

Kuvassa penkkiurheilumaratonista ryytynyt russeli.



lauantai 22. helmikuuta 2014

22214

Tunnelman nostatukseen.
Facebook seinäni täyttyi Teukasta, Leijonista, Salosta, Timosesta, Mikestä, Tuukasta ja niistä muista.
Pakkohan Viivinkin on tulla sanomaan: ihme mies tuo Teemu.

Olen arvostanut tätä numero kasia kohtuullisen kauan.
Viivi 8-vee aloitti kakkosluokan Änkilän koulussa Mighty Ducks lippis päässä juurikin edellä mainitun miehen takia.
Nykyään arvostan miestä hieman muista syistä.

Urheilu ei olisi urheilua ilman suuria persoonia.
Vastoin yleisiä normeja toimiminen synnyttää erikoisia ja unohtamattomia ilmiöitä.
Sellainen on Teemu Selänne.





maanantai 17. helmikuuta 2014

17214

Olen syntymäjäykkä.
Tarkoittaa sitä, että taivun yhtä helposti kuin metrinen koivuhalko.
Koska notkeus ei ole synnynlahjana saatu, olen kouluttanut itsestäni tunnollisen venyttelijän ja kehonhuoltajan.
Suoritan iltaisin keskivartalojumppaa, pilatesrullailua ja venyttelyä hartaudella, joka vetää vertoja buddhalaismunkille.
Edellä mainitut rituaalit ylläpitävät toimintakykyisyyttäni.

Olen viime aikoina joutunut todistamaan epämiellyttävää ilmiötä.
Iltamantroistani huolimatta olen kokovartalojumissa.
Syy ei ole raastavammassa treenissä.
Tällä kertaa heristän syyttävää sormea psyykkiselle osalle minussa.
On se uskottava, että henkinen ja ruumiillinen eivät ole kaksi erillistä, vaan yhtä.
Stressiahdistus jumittaa aivolihasten lisäksi pakarat ja lonkankoukistajat.

Tänään henkistä suorituskykyä on kohennettu taikinaterapialla, heppailulla sekä kirppupelimaratonilla serkkuneitien kanssa.
Näin ne jumit selätetään.
Kuvassa huikeat henkiset valkkuni ja esikuvani.




torstai 13. helmikuuta 2014

13214

Jos pidät minusta
lupaat poimia minulle
kaikki tuikkivat tähdet 
tummalta taivaankannelta.
Jos pidät minusta oikein paljon
lupaat noutaa minulle
hopeisen kuun taivaalta.
Mutta jos rakastat minua
et tee turhia lupauksia.
-Nyyti (Tove Jansson)
 
Tove Janssonin syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. Tove on yksi niistä kirjoilijoista, jonka teoksiin palaan yhä uudestaan ja uudestaan. Samaan sarjaan kuuluvat J. R. R. Tolkien, J. K. Rowling, John Boyne ja Cecelia Ahern. Minulle lukeminen on lahja samalla tavalla kuin juokseminen. Olen kiitollinen, että olen löytänyt lukemisen. Peruskouluikäisenä en jaksanut lukea. Se oli vilkkaalle tuulispäälle tylsää. Harry Potterit ja Taru Sormusten Herrasta tutustuttivat minut lukemisen maailmaan peruuttamattomalla tavalla. Nykyään luen kaikenlaista, mutta mieluiten näitä polkuani valaisevia tähtiteoksia.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

12214



Kyynelpisarat pesevät kasvojani.
Istun pienen punaiseni selässä.
Liki kymmenvuotisen tarinamme siemen on istutettu paljon aiemmin.
Kahdeksantoista vuotta, yhden täysi-ikäisyyden verran, sitten vaihdettiin sanat:
Maksan puolet hevosesta, jos on oikean rotuinen.
Oikea rotu oli suomenhevonen ja Moonani emä Manna muutti meille kesällä 1996.
Myöhempien aikojen tapahtumat ovat historiaa, jonka kertaaminen ei kuulu tähän tarinaan.

Kiitollisuus.
Kiitollisuus on päällimmäinen tunne, joka yhdistyy edellä esitetyn tarinan henkilöihin.
Vaikka polulle on ripoteltu ennusmerkkejä, on lopulliseen mahdotonta valmistautua.
Voi totutella ajatukseen ja ennakoida, mutta lopulta kaikki etukäteen suoritettu on turhaa.
Mikään ei tunnu siltä, mille on kuvitellut sen tuntuvan.
Arvelin: tämä tuntuu pahalle.
Ei tunnu, tämä tuntuu siltä kuin sydän revittäisiin paljain käsin rinnasta, paiskattaisiin kerrostalonkatolta asfalttiin ja ajettaisiin täysperävaunurekalla liiskaksi.
Kipu kertoo välittämisestä.
Luopuminen on vaikeaa sille, joka luopuu.
Muistoja ei kukaan vie pois.
Minun silmissäni ei ole syövän riuduttama potilas, vaan kahta riemusta kiljuvaa lasta kottikärryillä juoksuttava iloluonne.
Muistot ovat lupaus ikuisesta elämästä.
Minä en unohda.

tiistai 11. helmikuuta 2014

11214

Ai mitäkö Viivi on duunannu?
Vaikka rakastan ampumahiihtoa, olen seurannut myös slopestylea.
Vaikka tykkään taitoluistelusta, olen katsonut mäkihyppyäkin.
Vaikka fanitan Johaugia, olen kyynelehtinyt Colognan voittoa.

Olympialaiset ovat niin ultimaattisenjäätävänupeantajunnanräjäyttävä juttu.
Onko pikkasen hyvä juttu, että gradua voi tehdä missä ja milloin huvittaa?
Tarkoittaa sitä, että Viivin sopii penkkiurheilla liki tauotta.

Vaikka henkinen kapasiteettini ja keskittymiskykyni on suunnattuna itänaapurin pikkukisoihin, on minun pikku G:ni juuri nyt 21844 sanaa käsittävä kokonaisuus. Minun näkemykseni mukaan pikkuviilauksia vaille valmis.


torstai 6. helmikuuta 2014

6214

Minut on varustettu asetuksella, että huolehdin osapuolleen kaikesta.
Murehdin, vatvon, pähkäilen ja mietin.
Kaiken edellä mainitun lisäksi minulla on taipumusta kantaa vastuullani muidenkin murheita, muun muassa koko maailman.

Tämä pienenä pohjustuksena sille, että valmistuminen keväällä aiheuttaa minulle yhden jos toisenkin huolestuneen ajatuksen... Mitäs sitten elämällä? Mitä teen? Mihin meen?
Olen parhaani mukaan yrittänyt olla lietsoutumatta hysteriaan aiheen tiimoilta,
koska a. en saa ikinä gradua valmiiksi, jos panikoin kaiken aikaa grandun jälkeistä aikaa
ja b. kaikenlaisesta vatkaamisesta tulevaisuuden suhteen ei ole oikeastaan paljoakaan hyötyä. Yleensä käy niin, että asiat vain menevät niin kuin menevät oli niitä sitten suunnitellut ennalta kuinka paljon tahansa.

Onneksi sitkutus-ratkutus-entäsjos persoonallisuudenpiirteeni ei ole ainoa osa minua.
Siunattua on olla tässä-ja-nyt-tämä-on-ihanaa persoonallisuuden hallinnoimana.
Tänään viipotin Moonan kanssa jäällä.
Kukaan muu ei ollut liikkeellä.
Vain vaaleaa valoa kaikkialla.
Laukatessamme mielikuvittelin meidät kauniiseen akvareelliin.
Ilmavirta tai liikutus tiputtelevat kyynelhelmiä poskilleni.
Hymyilyttää, koska minusta tuntuu hyvälle juuri nyt.
Minusta tuntuu, että kuulun tänne.


keskiviikko 5. helmikuuta 2014

5214

Piipahdin koulujuttujen takia pikavisiitillä Joensuussa.
Asioiminen paikallisessa tavaratalossa aiheutti huomattavaa hilpeyttä.
Muutaman lauseen jälkeen kassaneiti tyrskahtelee naurusta ja saa kakisteltua pahoitellen, että hän ei mahda naurulleen mitään, mutta kuulostan kuulemma ihan Antskulle.

En nyt nosta itseäni sketsiviihteen jalustalle luonnonlahjakkuutena.
Olen oikeasti todella tylsä ja juttuni ovat mauttomia.
Antskuuteni on eteläkarjalaisuutta, jota suonissani virtaa 75 prosenttisesti.
Minä olen ylpeä siitä, mistä olen kotoisin.
Olen tehnyt tietoisen valinnan puhua joka tilanteessa murretta, joka on minulle ainoaa oikeaa äidinkieltä.

Kyl hä hyö miulle nauraat ko mie Saipa-kaulaliinas kulen Joesuus ja haastan tällee, mut ei se miuta haittaa.