perjantai 10. tammikuuta 2014

10114

Jäljellä on muoto, ei sisältöä. Ihan sama onko kyseessä urheilu, ruoka, musiikki, elokuvat, elämänkumppani. Vaatteiden tehtävä ei ole lämpö tai tärkeiden ruumiinosien peittäminen, tärkeintä on oikea merkki [...] rakkautta ei ole, seksi on, se alkaa 11-vuotiaana netistä tutuissa asennoissa. Minä näin Kolmen sepän patsaan porukoissa ikuisen pyrkimyksen eroon kaikesta siitä mitä oltiin ja miksi tultaisiin. He halusivat näyttää David Beckhamilta ja Mikko Leppilammelta.
Tuomas Kyrö: 700 grammaa

Tykkään lukea kirjoja, jotka haastavat ajattelemaan. 
Tuomas Kyrö on ollut ajatussparraajani jo vuosia.
Tänään pysähdyin G-kirjani näkökulmaan: ikuinen pyrkimys eroon kaikesta siitä mitä oltiin ja miksi tultaisiin.

Koen tasaisin väliajoin ulkonäköni ja tekemiseni, minuuteni, vääränlaisena ja riittämättömänä.
Hiukset ovat likaisen keltaiset.
Olkapäät ovat luiset.
Maitohaponsietokykyni on olematon.
Voimani tuntuvat vähäisille.
Pukeudun rumiin ja sopimattomiin vaatteisiin.
Koen olevani hyödytön ja kelvoton, vähemmän kuin kaikki muut.

Tällaista maanmatos-syndroomaa ei useinkaan edellä draumaattinen kokemus ja ulkopuolinen dissaus.
Tunne riittämättömyydestä on omassa päässä paisutettu.

Olen sellaista tyyppiä, että en vyörytä vastuuta muiden niskaan.
Olen kaikki-maailman-murheet-ja-synnit-kantavaa-marttyyri-tyyppiä.
Tässä aiheessa haluan kuitenkin hieman pakoilla vastuuta.
Nykypäivä, maailma, jossa elämme saa nyt olla hieman vastuussa.

On tottakai hienoa, että ihmiset haluavat kehittää itseään; voida paremmin, olla terveempiä, kauniimpia, hyväkuntoisempia, taitavampia...
MUTTA mihin asti on mentävä, jotta on riittävästi?
JA kun niin sanottu  riittävästi on saavutettu, onko se sittenkään sitä mitä elämältä halutaan?

Onko elämän tarkoitus näyttää a. Darya Klishinalle, b. Beyoncelta tai c. Janni Hussille?
(Ja tämä ei ole mitenkään tarkoitettu edellä mainittujen parjaamiseksi; jokainen heistä on tyrmäävän kaunis, sädehtivän upea ja super seksikäs)
Minkä takia on muutettava itseään ollakseen sopiva?
Kysymys on tietoisesti aseteltu provosoivan mustavalkoiseksi.
Tietenkään ei ole pakko, mutta kuinka helposti otammekaan täytenä totuutena mielikuvat, joita luomme meihin kohdistetuista odotuksista.
Ihmisiin on sisäsyntyisesti rakennettu tarve tulla hyväksytyksi.
Vaatiiko nykypäivänä hyväksytyksi tuleminen sitä, että piilottaa sen mitä todellisuudessa on?

Onko minun yritettävä parhaani mukaan salata persjalkaisuuteni, olkitukkaisuuteni, ujouteni, pottunenäisyyteni ja jääräpäisyyteni, jotta tulisin hyväksytyksi?
Ei tietenkään ole pakko,
MUTTA miksi niin usein unohdan ettei minun todellakaan ole pakko ja lietsoonnun vihaamaan kaikkea sitä mitä oikeasti olen ja ihannoimaan kaikkea sitä mitä en ole?


2 kommenttia:

  1. Siussa ei oo tyttö mitää vikaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, sen kun aina itse muistais, mutta onneksi on teitä muistuttelijoita :)

      Poista

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!