torstai 30. tammikuuta 2014

30114

 Olen sydämeltäni ylpeä hölmöläinen
sydämeltäni ylpeä hölmöläinen
sydämeltäni ylpeä hölmöläinen
enkä osaa lopettaa
Scandinavian Music Group: Ylpeä sydän


Kuluvalla viikolla jatkui Viivin fyysistä läsnäoloa vaativa opiskelu.
Osallistuin seitsemän muun graduaan valmistelevan kirjallisuutta opiskelevan kanssa seminaariin, jossa hahmottelimme tulevan kevään aikataulua.
Lisäksi ohjaajamme tsekkasi millaisessa vaiheessa itse kunkin gradu on.

Olen tuntenut aina itseni vähintäänkin hieman erilaiseksi yliopisto-opiskelijaksi, mutta useimmiten tunnen itseni äärimmäisen epänormaaliksi.
En oikein tiedä millainen siellä pitäisi olla.
En oikein tiedä mitä minulta odotetaan.

Tässä pieni referaatti ohjaajani kanssa käymästäni keskustelusta:

(O=ohjaaja, V=Viivi)
O: No missäs vaiheessa Viivi on?

V: No tänään sivulla 70. Se on vielä semmosta sekavaa. Tarttee hioa, mut seitkyt sivua on kirjotettuna.

O: Oh oh, kuulinko oikein, 70?

V: juu

O: No japas, huh huh, missä välissä sinä olet tuon kaiken ehtiny?

V: No tässä välissä kun tutkimussuunnitelma oli hyväksytty.

**************************************************************

Viivi ei oikein ymmärrä, jos ollaan tekemässä jotain niin miksi sitten ei tehtäisi?
Viivi ei oikein usko jahkailun voimaan.
Viivi on myöskin siinä määrin jääräpäinen ettei viitsi olla jatkuvasti ohjaajan luona varmistamassa, että on oikealla tiellä.
Viivi on tyyppiä mie ihe.



lauantai 25. tammikuuta 2014

25114



Olen onnellisessa asemassa: minulla on äiti, joka on samalla paras ystäväni.
Niin on ollut aina.
Olemme aina voineet puhua kaikesta.

Tänään juttelimme siitä kuinka uskomatonta on, että minä valmistun pian.
Aika vyöryy niin nopeasti. Olen ollut joensuulainen jo kuusi vuotta.
Totesin äitille, että jos minulla ei olisi elämässäni hevosia en olisi varmasti nyt tässä.
Jos minulla ei olisi tarvetta tulla hevosten luokse viikoittain, asuisin varmasti muualla ja olisin varmasti toisella alalla.

En kadu valintojani, vaikka elämäni voisi olla toisenlaista.
Omistautuminen ei ole uhrautumista, sillä nautin tavastani elää.

Vaikka urheilu ja hevoset rajoittavat tiettyjä asioita, ne antavat minulle monin verroin enemmän toisaalla.
Sitoutuminen mielekkäisiin asioihin ei ole taakka vaan selän takaa puhaltava myötätuuli.

torstai 23. tammikuuta 2014

23114

Sen mukaan meidän täytyisi elää. Viisaasti, sydämellä.
Tuomas Kyrö: 700grammaa

Olen niin tiiviissä symbioosissa gradun kanssa, että sitaatit täällä blogimaailmassakin ovat toisesta tutkimusaineiston kirjasta.
Ei muuten ollenkaan pöllömpi sitaatti.
Sen lisäksi, että olen yrittänyt välittää ammatillista osaamista graduun, olen yrittänyt elää nyt ja tässä.

Teen arkisia juttuja.
Käyn kaupassa.
Käyn suihkussa.
Syön.
Ratsastan.
Lämmitän uunia.
Juoksen.
Käyn salilla.
Venyttelen.
Luen MUUTAKIN kuin tutkimuskirjallisuutta.

Olen vähän tuumaillut ja tullut siihen tulokseen, että minulle kuuluu hyvää.
Hyvää, vaikkei kaikki olekaan virheetöntä.

tiistai 21. tammikuuta 2014

21114




Olen kirjoittanut useamman kerran elämisen monimutkaisuudesta.
Siitä mitä elämältään haluaisi, vai haluaako mitään.
Siitä kuinka mahdotonta elämää on kontrolloida.
Siitä kuka on ja kuinka olla se kuka.

Jo jonkin aikaa aivoni ovat lyöneet tyhjää, kun olen yrittänyt miettiä edellä esittelemiäni kysymyksiä.
Olen ruikuttanut täälläkin, kun en ole pystynyt muovaamaan itselleni tavoitteita.

Sitten on tapahtunut vähän juttuja.
Ei mitään erikoista, mutta kuitenkin yhteenlaskettuna merkityksellistä, sillä jotain on nytkähtänyt liikkeelle.
Aivokuolema on vaihtunut ajatusten hirmumyrskyksi.
Käyn ylikierroksilla.
Samaan aikaan olen saavuttanut graduni sivun 49, miettinyt kaikenlaisia asioita, joita haluan tehdä, olen keksinyt itselleni kasoittain mielekkäitä ja kutkuttavia tavoitteita.

Tärkeintä on ollut ryhtyä.
Jumitin aivan liian pitkään paikallani ja peloissani.
Aloittamattomuus on itsesuojelua mokaamiselta.
Pikku ongelma on, että saavuttaminen asettaa tärkeän ehdon: aloittamisen.
Aloittamisen, vaikka kuinka surkeasti ja kuinka matalalta, mutta aloittamisen kuitenkin.

Nyt mennään.
Edelleen pelottaa, mutta liikkuminen ja pelkääminen on parempaa kuin pelkääminen ja jumittaminen.
Itse asiassa olen aika onnellinen pelostani.
Kuinka onnellista on elää tavoitellen sellaisia asioita, joiden menettämistä ei kestäisi millään.
Pelko kertoo merkityksellisyyden ilosanomaa.

torstai 16. tammikuuta 2014

16114

Olen potkiskellut hereille unelmageneraattoriani.
Pienemmässä mittakaavassa nimittelen sitä myös tavoitemasiinaksi.
Oli nimi mikä tahansa tarkoituksena on tehdä elämästä mielekästä ja elämisen makuista.
Haluan havahduttaa itseni haluamaan.

Kiire, työlääntyminen ja velvollisuudet ovat hieman näivettäneet kykyäni haluta ja saavuttaa.
Kirjoitin jo aiemmin, että olen ryhtynyt tietoisesti kasvattamaan tavoitteiden taimia ja unelmien versoja.

Olen ollut tuskastuttavan meneväisellä moodilla.
Aikaa ajattelulle ei juuri ole ollut.
Aamulla töihin, omia treenejä joko ennen töitä tai töiden jälkeen, pikapikaa tallille pelastamaan heppaset pakkasesta, moonailut, graduilua (50% minimimäärästä kirjoitettuna WUHUU!!), illalla iltajumpat Ilman johtolankaa katsellessa, nukkumaan ja sama uudestaan.

Kaikesta huolimatta löysin näin aluksi kivan ja tarpeeksi kutkuttavan tavoitteen.
Yhdet kisat Moonalle ja Viiville.
Hykerryttävä oivallus; varsaloma taitaa siirtyä vielä vuodella, sillä pienhevosten SM-kisat ovatkin tänä vuonna meille parempaan aikaan kuin edellisinä vuosina.
Ja vaikka hopee ei oo häpee, niin oishan se reteetä käydä hieman revittelemässä Moonan kanssa.
Edellisellä kerralla liihottelin Urjalassa herrasmiesseurassa.
Mutta tuumaillaan tuumaillaan ja katellaan mitä keksitään.
Tämä kutina on sitä oikeeta kutinaa, taidan olla sittenkin vielä hengissä :)
Edellä mainittu herrasmies Unikki. Yhden SM-hopean ja valtavan sydämen hevonen. Hevonen, joka vaikutti elämäni tuleviin tapahtumiin huikein seurauksin.

perjantai 10. tammikuuta 2014

10114

Jäljellä on muoto, ei sisältöä. Ihan sama onko kyseessä urheilu, ruoka, musiikki, elokuvat, elämänkumppani. Vaatteiden tehtävä ei ole lämpö tai tärkeiden ruumiinosien peittäminen, tärkeintä on oikea merkki [...] rakkautta ei ole, seksi on, se alkaa 11-vuotiaana netistä tutuissa asennoissa. Minä näin Kolmen sepän patsaan porukoissa ikuisen pyrkimyksen eroon kaikesta siitä mitä oltiin ja miksi tultaisiin. He halusivat näyttää David Beckhamilta ja Mikko Leppilammelta.
Tuomas Kyrö: 700 grammaa

Tykkään lukea kirjoja, jotka haastavat ajattelemaan. 
Tuomas Kyrö on ollut ajatussparraajani jo vuosia.
Tänään pysähdyin G-kirjani näkökulmaan: ikuinen pyrkimys eroon kaikesta siitä mitä oltiin ja miksi tultaisiin.

Koen tasaisin väliajoin ulkonäköni ja tekemiseni, minuuteni, vääränlaisena ja riittämättömänä.
Hiukset ovat likaisen keltaiset.
Olkapäät ovat luiset.
Maitohaponsietokykyni on olematon.
Voimani tuntuvat vähäisille.
Pukeudun rumiin ja sopimattomiin vaatteisiin.
Koen olevani hyödytön ja kelvoton, vähemmän kuin kaikki muut.

Tällaista maanmatos-syndroomaa ei useinkaan edellä draumaattinen kokemus ja ulkopuolinen dissaus.
Tunne riittämättömyydestä on omassa päässä paisutettu.

Olen sellaista tyyppiä, että en vyörytä vastuuta muiden niskaan.
Olen kaikki-maailman-murheet-ja-synnit-kantavaa-marttyyri-tyyppiä.
Tässä aiheessa haluan kuitenkin hieman pakoilla vastuuta.
Nykypäivä, maailma, jossa elämme saa nyt olla hieman vastuussa.

On tottakai hienoa, että ihmiset haluavat kehittää itseään; voida paremmin, olla terveempiä, kauniimpia, hyväkuntoisempia, taitavampia...
MUTTA mihin asti on mentävä, jotta on riittävästi?
JA kun niin sanottu  riittävästi on saavutettu, onko se sittenkään sitä mitä elämältä halutaan?

Onko elämän tarkoitus näyttää a. Darya Klishinalle, b. Beyoncelta tai c. Janni Hussille?
(Ja tämä ei ole mitenkään tarkoitettu edellä mainittujen parjaamiseksi; jokainen heistä on tyrmäävän kaunis, sädehtivän upea ja super seksikäs)
Minkä takia on muutettava itseään ollakseen sopiva?
Kysymys on tietoisesti aseteltu provosoivan mustavalkoiseksi.
Tietenkään ei ole pakko, mutta kuinka helposti otammekaan täytenä totuutena mielikuvat, joita luomme meihin kohdistetuista odotuksista.
Ihmisiin on sisäsyntyisesti rakennettu tarve tulla hyväksytyksi.
Vaatiiko nykypäivänä hyväksytyksi tuleminen sitä, että piilottaa sen mitä todellisuudessa on?

Onko minun yritettävä parhaani mukaan salata persjalkaisuuteni, olkitukkaisuuteni, ujouteni, pottunenäisyyteni ja jääräpäisyyteni, jotta tulisin hyväksytyksi?
Ei tietenkään ole pakko,
MUTTA miksi niin usein unohdan ettei minun todellakaan ole pakko ja lietsoonnun vihaamaan kaikkea sitä mitä oikeasti olen ja ihannoimaan kaikkea sitä mitä en ole?


torstai 9. tammikuuta 2014

9114

Elämä oli jatkunut, elämä jatkuu aina. Elämä tarjoaa syyn itkeä ja syyn nauraa. Sellaista elämä on Josephine, luota siihen. Elämä on henkilö, joka on otettava kumppaniksi. Elämän valssiin on lähdettävä, sen pyörteisiin on mentävä. Joskus se on vähällä hukuttaa sinut, luulet kuolevasi juuri nyt, mutta se tarttuukin sinua hiuksista ja siirtää sinut toiseen paikkaan. Joskus se vie sinulta jalat alta, toisinaan se tanssittaa. Elämään on ryhdyttävä niinkuin tanssiin. Siitä ei tule mitään, jos lopettaa liikkeen, itkee itsesäälistä, syyttää muita, juopottelee, ottaa pieniä pillereitä pehmittämään töyssyjä. On vain tanssittava valssia. Ylitettävä elämän tuomat esteet, koska niistä selviytyminen antaa ihmiselle lisää voimia ja päättäväisyyttä.
Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Välillä potkivat päähän.
Ajoittain vetävät maton jalkojen alta.
Joskus pettävät luottamuksen.

Elämässä käy juttuja, joita ei soisi edes sille kaikkein ärsyttävimmällekään tyypille tapahtuvan.
Haluan jakaa teidän kanssa yllä olevan tsemppisitaatin.

Leuka ylös ja tanssien kohti uusia seikkailuja!

tiistai 7. tammikuuta 2014

7114

Tammani on kymmenvuotias.
Takana on sadoittain treenitunteja.
Sen jälkeen kun kolmevuotiaana aloitimme ratsastusharjoitukset on Moona ollut pisimmillään kolme päivää peräkkäin ratsastamatta.
Olemme valmentautuneet ja kilpailleet säännöllisesti siitä lähtien kun Moona oli neljä.
Olen mokaillut.
Olen menettänyt hermoni.
Olen liioitellut.

Olen myös tehnyt jotain oikein, kun tavallisena tammikuun tiistaina kävellessäni tarhalle päin ja viheltäessäni pieni tammani jättää välittömästi kaivelupuuhansa tarhan perimmäisessä nurkassa sännäten vinkupukkilaukkaa luokseni.
Jos Moona puhuisi ihmistä, se huutaisi JEE, LÄHETÄÄN REENAAMAAN!!!
Ihana hevonen.

Treeniolosuhteet ovat kamalat, mutta ei hätää.
Tallimme päädyssä on 10 metriä kertaa 10 metriä piha-alue, jossa on ainut jäävapaa alue.
Olemme Moonan kanssa kiepsutelleet seitsemän metrin laukkavoltteja.
Voitte olla varmoja, että yksikään poni ei käänny ens kisakaudella pienemässä tilassa uusinnassa kuin Moonani.

 

maanantai 6. tammikuuta 2014

6114

Olen ehkä samoillut liikaa gradumaailmassa.
Urheilun merkitysten tulkinta ja analysointi ovat siirtyneet g-maailmasta tosimaailmaan.
En ole päässyt selvyyteen onko kyse liiasta merkityksellisyydestä vai merkityksettömyydestä, mutta treenaaminen tökkii.
Kahdella kerralla kolmesta lähden suorittamaan treenit silkasta tunnollisuudesta ja siitä pienestä uskonkipinästä, että huomenna tuntuisi mielekkäämmälle.
Olen kenties taantunut hieman liian lapsenomaiseksi - elämään liikaa hetkessä - ja samalla kykenemättömäksi näkemään, että just nyt ketutus ei tarkoita sitä, että aina ketuttaisi.
Olen saanut treenit suoritettua voimalausetta itselleni hokien.
Sekin on g-maailmasta.

Älä jähmety, älä ajattele epäonnistumista, nauti vaikeuksista. (Tuomas Kyrö: 700 grammaa)

Hieman korpeaa myös se, että kaikkien velvollisuuksien jälkeen olen niin puhki, että sosiaalinen elämäni (ai mikä!?!) rajoittuu täysin nimeltä mainitsemattomaan f-kirjaimella alkavaan sosiaaliseen mediaan.
En yksinkertaisesti jaksa lähteä yhtään mihinkään.
Onneksi on tuo fb, sillä minä rakastan ihmisiä.
Tykkään tietää mitä teille kuuluu ja mille teistä tuntuu.
Olette minulle tärkeitä.

Kaikenlaisessa monessa paikassa toheltamisessa on sellainen hyvä puoli, että silloin kun joku juttu tympii, joku toinen on silloin ilontuoja.
Hevoset on superkivoja.
Moonan kanssa meillä on ollut ihan supermeno.
Vaikka kelit ovat olleet hieman hankalat, ollaan pystytty tekemään kaikkea kivaa.
En taida malttaa astuttaa Moonaa vielä tänäkään kesänä niin kivaa treeneissämme on ollut.
Pikkuveli Kaspar on ollut just niin helppo ja leppoisa kuin hän on aina ollut.
En lakkaa ihmettelemästä kuinka paljon mutkattomampaa työskentely tämän pikkumiehen kanssa on verrattuna esimerkiksi Moonaan.
Ja sitten Nanni.
Hän on onnellisesti tiineenä ja jos (kun) kaikki menee hyvin keväällä pääsemme ihmettelemään uuden elämän erityislaatuisuutta.

Kun lasketaan kaikki muuttujat yhteen, miun elämä taitaa sittenkin olla aikalailla balanssissa.
Yleisen vireen kannalta ei ole yhdentekevää mihin huomionsa kiinnittää.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

5114

Mutta tätä meidän maailmaamme ei ole tarkoitettu prinsessoille.
Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Vuosi 13 siis vaihtoi viestikapulaa vuoden 14 kanssa.
Viivin päivät ovat rullailleet treenien, heppailujen ja gradutöiden parissa.
Ihan tavallista.
Ihan mukavaa.
En ole muutamaan vuodenvaihteeseen tehnyt lupauksia.
En tee niitä tänäkään vuonna.
Ennemminkin mielessä ovat pyörineet tavoitteet, unelmat ja odotukset, joita kuluvalle vuodelle asetan.
Mieli on hieman tyhjä.
Unelma tuntuu suurelle ja hengästyttävälle sanalle.
Jo pelkkä sanan ajatteleminen saa Viivin käpertymään siilin lailla kerälle, piiloon.
Tavoite ja odotus ovat piirun verran helpompia, eivät niin käsittämättömän suuria.
Nopealla vilkaisulla tavoite-odotuslistalla on gradun valmistumista, hevosten kanssa yhteispelin kehittämistä sekä uusien kokemusten hankkimista.
Suoraan sanottuna olen hieman pettynyt itseeni; kuinka voin haluta elämältä näin vähän?
Olen ottanut asiakseni hieman kutitella mukavuudenhaluisuuttani.
Työskentelen juuri nyt ajatusteni kanssa.
En aio päästää itseäni helpolla.
Haluan löytää aivoistani aarteita, ajatuksia asioista, joita elämältäni haluan.