lauantai 27. joulukuuta 2014

271214

Minulla oli eilisiltana olo, jolloin mieluiten mönkisin peiton alle, tihrustaisin itkua ja kuuntelisin Coldplayta. Mikään ei elämässä ole kamalan huonosti, mutta silti on selittämättömän ontto olo ja itketykselle ei tule loppua. Teki mieli kirjoittaa ajatuksia ylös ja julkaista ne täällä blogissa. Seuraava ajatus oli, voinko julkaista tuollaista marmatus-surkutus-valitusta? Olen rehvakkaasti julistanut, että haluan jakaa täällä iloa. Olen halunnut omalta osaltani olla ilontuoja, kun tässä maailmassa saa kuulla niitä kurjia juttuja muutenkin ihan tarpeeksi. Olenko kusettaja, jos tuon näkyväksi vain onnenhetket? Miksi kipeistä asioista tuntuu paremmalle vaieta?

Mietin aika kauan noita juttuja. Päädyin siihen, että en halua purpattaa täällä omia ahdistuksiani. Vaikka negatiivisuusjuttujen purkaminen kirjoittamalla helpottaa minun oloani, tuskin niiden lukeminen tekee kenestäkään eheämpää. Voin terapoida itseäni ilman toisten vaivaamista. Sen sijaan voin vaivata teitä sillä, että eilisiltainen 60 kilometriä päämäärätöntä autolla ajelua Coldplayn pauhatessa jatkettuna muumiäänikirjalla ja yöunilla tekee ihmeitä. Synkimpien hetkien jälkeen aamuhämäräkin näyttäytyy heleän vaaleana.

torstai 25. joulukuuta 2014

251214

Keneen voin luottaa?
Pärjäänkö?
Osaanko?
Olenko riittävä?
Meihin ihmisiin on ohjelmoitu tarve miellyttää muita. Emme pelkästään halua tulla hyväksytyksi, vaan haluamme olla ihailtuja, jopa kadehdittuja. Jaamme kuvia ja toivomme tykkäyksiä. Ehostamme itseämme ollaksemme enemmän ihanteellisen ihmisen näköisiä. Olemme tehokkaita, toimeliaita ja aina menossa, koska luulemme, että se on hyvän ja ihaillun ihmisen mitta.
Ihailun ja miellyttämisen labyrintistä on vaikea löytää ulos. Omalla toiminnallamme luomme maailmaa, joka ruokkii itse itseään. Teemme maailmaa, jossa aina olisi pikkaisen parempi olla hieman enemmän.
Minulla on paikka, jossa ei ole näitä pakkoja tai velvoitteita. Lapsena en ymmärtänyt kuinka erityislaatuista oli saada juosta notkon yli toiseen auringonkeltaiseen taloon milloin tahansa. Minun ja veljeni ei ole koskaan tarvinnut viettää yksinäisiä iltapäiviä koulun jälkeen. Koulutaksi ei kuljettanut meitä kotiin, vaan naapuritaloon, jossa odotti aina välipala, jota sai syödä kammarissa Bonanzaa katsellen. Tänä päivänäkään siellä ei tarvitse yrittää olla jotain. Ei enempää. Ei parempi. Ei tarvitse esittää. Valehtelu ja kaikenlaiset vippaskonstit ovat turhia ja tarpeettomia. Siellä minut tunnetaan sellaisena kuin todella olen. Siellä on tunnettu minut aina (tässä tapauksessa aina tarkoittaa koko Viivin tähänastista ihmisikää). Sanoisinpa tai tekisinpä siellä mitä tahansa siitä pidettäisiin. Toisista tekemisistä enemmän (piirakanpaisto, valmistuminen) ja toisista vähemmän (uusi villinpuoleinen ratsutettava, yötä myöten autoreissu Helsinkiin).
Minua on siunattu maailman turvallisimmalla, rakastavimmalla ja kannustavimmalla mummolalla.

Mummo <3 Ukko <3 Kiitos 

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

241214

Nämä sanat on jo kulutettu loppuun: en tarvitse lahjoja. Pidän kuitenkin ajatuksesta, toisten muistamisesta. Sanattomista viesteistä, joiden tarkoituksena on kertoa: olet minulle tärkeä, välitän sinusta. Siksi otan lahjat ilolla vastaan, vaikken varsinaisesti mitään tarvitsekaan.
Erityisesti tänä jouluna haluan rauhoittua, olla läsnä. Ei velvoitteita. Olen tässä, hengittelen rauhallisesti ja se riittää.
Levollista joulua ystäväni!




lauantai 20. joulukuuta 2014

201214

: ) :


Joka ikinen minuutti. Joka ikinen tunti. Joka ikinen päivä. Voin valita kuinka suhtaudun elämääni. Turhaudunko yksinäisestä iltavuorosta, vai nautinko iltavuoron seesteisyydestä? Valitanko pitkistä työpäivistä vai olenko onnellinen siitä, että saan ansaita palkkaa, jolla elää? Ärsyynnynkö Moonan touhotuksesta, vai nautinko kymmenvuotiaan hevosen lapsekkaasta elämänilosta? Stressaanko treenaamattomuuden pehmittämästä kropasta vai olenko ylpeä hieman naisellisemmasta vartalosta?

Happiness can be found,
even in the darkest of times,
if one only remembers to turn on the light.
-Albus Dumbledore-

Elämä on valintoja.
-Viivi-
: ) :


maanantai 15. joulukuuta 2014

151214

Onko tänään uusi hieno mahdollisuus vai väistämätön kamppailu, josta tulee selvitä? Viimeinen puolivuotta on ollut elämässäni yhtä muutosta. Valmistuin. Olin työtön. Tein lyhyitä sijaisuuksia. Tein pitemmän sijaisuuden täysin vieraan aineen opettajana. Aloitin opiskelun personal traineriksi. Jouduin luopumaan ensimmäisestä lemmikistäni. Olen totutellut elämään uudelleen lapsuudenkodissani. Nyt olen töissä alalla, jota en ole opiskellut päivääkään. Lisäksi olen ollut epämääräisessä sairauskierteessä liki kolme viikkoa. Sairaus ja liikkumattomuus tekevät kropasta vieraan tuntuisen.
Näiden mullistusten keskellä heitin itselleni kysymyksen: Olenko onnellinen? … liian pitkä hiljaisuus. Mitä ylipäätään on olla onnellinen? Jälleen hiljaista. Aihe tarvitsee selvitystä. Ajattelen liian vaikeasti, jos en osaa sanoa, mitä minulle on onnellisuus.
Piru perkule nainen. Laske rimaa. Älä yritä sanoa mitään ylevää ja maailmoja mullistavaa. Sinä tiedät itsesi parhaiten. Sinä tiedät mikä on onnellisuutta sinulle. Tieto saattaa olla piilossa kiireen, epävarmuuden ja velvollisuuksien peiton alla, mutta siellä se on. Tarvitaan vain hieman penkomista ja pöllyytystä.

Minulle onnellisuus on levollisuutta. Tunne siitä, että maailma ei romahda, vaikka mokia sattuu.
Onnellisuus on nöyryyttä omaa tekemistä kohtaan. Se on uskoa, että rehellisellä suhtautumisella omaan tekemiseen on mahdollista siirtää miltei vuoria, ainakin mäkiä.
Onnellisuus on rohkeutta. Onnellisuus on välittämistä ja kohtaamista.
Lisäksi onnellisuus on vaniljakahvia aamulla ja keso-raejuustoa illalla. Onnellisuus on kainalossa röhnöttävä russeli ja leipäpaloja taskusta ryöstävä poni.



Nii-iin… taidan minä ollakin onnellinen. 

maanantai 1. joulukuuta 2014

11214

Kyllä Yölintu jo vuonna 2001 tiesi yhden elämän suurista totuuksista - Sitä saa mitä tilaa. Pätee täydellisen hyvin myös ratsastukseen. Olen ollut asteikolla ykkösestä kymppiin epätoivoinen vaihtelevasti siinä kutosen ja kasin hujakoilla Moonan kanssa. Tammani on ollut aivan ylivirittynyt ja normaaliakin keskittymiskyvyttömämpi. Työskentely on muistuttanut enemmän vapaapainia kuin ratsastusta.
Treenatessa itkupotkukiukkuraivari on ollut enemmän kuin lähellä. Tässä kohdassa pisteet miulle. Olen raivonnut vasta ratsastuksen jälkeen kotona, en kertaakaan hevoselle.
Muutokset elämässä, millä tahansa osa-alueella, tekevät selkeästi hyvää kaikelle. Vanhan työn loppuminen ja uuden aloitus, uusi PT-koulutusjakso sekä aivan karmaiseva flunssatauti ovat pistäneet pikkaisen ajattelemaan MYÖS ratsastamista.
En tottavie halua, että touhuaminen Moonan kanssa on tällaista kohellusta ja järjetöntä töytäilyä. Jos haluan muutosta, tarvitaan muutoksia toiminnassa. Keveys ja helppous ei löydy reuhaamalla ja motimutkaisuudella.
Tarvittiin monta hyppysellistä nöyryyttä ja useita lusikallisia uskoa, jotta uskalsin palata lähtöruutuun. Takana on muutamia harjoituksia, jotka sisältävät loputtomalta vaikuttavan määrän pysähdyksiä ja siirtymiä käyntiin sekä käännöksiä käynnissä löysin ohjin. Tänään jo muutamia ravia-askeleita. Tuntuu hyvälle ja keveälle, oikealle tielle. Puhutaanpa sitten ratsastamisesta, urheilusta, opiskelusta, työstä, parisuhteesta tai elämästä niin parasta on muistaa juuret. Ilman perustaa ei voi rakentaa ja joskus on vain palattava lähtöruutuun.
Ihan omaa huolimattomuuttani ratsastin hevosestani kiireisen ja raskaan. Nyt tilaan toiminnallani rentoa, keveää ja hyväntuulista.
kuva: Riina Laulajainen

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

301114

Onnistumiskierteessä on helppo rakastaa tietään. Silloin pienet mutkatkaan eivät tunnu hidasteilta. Luottamus mielekkääseen tulevaisuuteen on itsestäänselvyys.

Onnistumiskierteellä on kenkku kaksoissisar surkkuspiraali. Edellä mainittu saa voimansa epävarmuudesta, häpeästä, väsymyksestä ja negatiivisuudesta. Se sokaisee silmät näkemään ainoastaan hankaluudet ja vaikeudet. Se sanoo: "Tästä ei tule mitään. Sinusta ei ole mihinkään."

Nolottaa sanoa - pyörin surkkukierteessä. Tilanteessa on kuitenkin yksi hyvä juttu. Aina voi muuttaa suuntaa. Aina voi tehdä toisin. Onnistumiskierre vaatii vain yhtä: uskallusta mennä omaan suuntaan.
kuva: Riina Laulajainen


perjantai 21. marraskuuta 2014

211114

On helppo paheksua länsimaista nykykulttuuria ja sen visuaalisuutta. Ulkonäkö saa liki sairaalloiset mittasuhteet. Olisi osattava olla edukseen kuvissa. Tulisi näyttää tyrmäävälle. Matkalla kohti täydellistä ulkonäköä on otettu kaikki avut käyttöön - aina perinteisistä meikeistä uudempiin taikatemppuihin, jotka tuntevat nimen kuvankäsittely ja kosmeettiset korjausleikkaukset. Milloin syytetään mediaa ja milloin taas yrityksiä niin syömishäiriöiden, masennuksen kuin avioerojenkin aiheuttamisesta. Syyttely on helppoa.
Mutta entäpä, jos en pelkästään syyttelisi?
En ole pitkään aikaan ohjannut keskittymistäni ulkonäkööni (tähän ei lasketa ratsastustakin ja satulahuovan mätsäämistä), saati että olisin ollut siistinä ihmistenilmoilla. Poikkeus tekee hyvää. Minulle olisi riittänyt pelkästään oma kokemus - tuntuu sievältä. Sain enemmän kuin uskalsin toivoa. Vieras ikäiseni miellyttävän oloinen tyyppi pysähtyi väkijoukossa katsomaan minua. Vahinkoja sattuu, ajattelin. Vilkaisin olkani yli uudelleen. Sama ihminen kääntyy ei katsomaan, vaan näkemään minut. 
Tulla nähdyksi on hämmentävä, mutta mitä voimaannuttavin ja itsetuntoa nostattavin tunne. Sydämeni on hymyillyt näiden muutaman sekunnin takia vielä tänäänkin. Huomio itselle: asiat eivät ole vain pelkästään pahoja tai hyviä. Älä jää jumiin mustan ja valkoisen välille, kun olemassa on myös harmaa tuhansine sävyineen,

perjantai 14. marraskuuta 2014

141114

On vähän kurja ja ryytynyt olo.
Ei haittaa. Mennään.

Tukka hapsottaa ja silmät verestää.
Mitä väliä. Mennään jo.

Näissä vaatteissa näytän vitosluokkalaiselta pojalta.
Ihan sama. Tuu jo.

Ja oon tämmönen ärsyttävä valittaja vaiks kaikki on ihan hyvin.
Kaikki on hyvin. Mennään. Tää on kivaa.

 Onnellinen on Viivi, jolla on elämässään riemunkantaja Moona. Moonaa ei kiinnosta Viivin koulumurheet. Moonalle on ihan sama näytänkö siistille. Moonasta on vaan kiva suhata kentällä esteiden yli, varsinkin kun silloin saa aika hövelisti sokeripaloja.Vieläpä lemppareita - inkkarisokeria. 
Voi kuinka mie tätä hevosta rakastankaan.

lauantai 8. marraskuuta 2014

81114



Kauhee kiiree. Pakko ehtiä suunnitella filosofian tunnit. Kuinka hitossa minä tätä opetan, kun en itsekään tajua? Seiskojen kokeet on myös ehdittävä tarkastaa. Kuinka ihmeessä pystyn läpäisemään lukematta kuntosalivalmentajakoulutuksen kirjallisen kokeen? Moona on liikutettava ennen pimeää. Jaksanko tehdä ylävartalopuntin samalla kun katson Koko Suomi leipoota. Näytän kyllä aivan järkyttävälle. Iho kukkii aknefinnejä pahemmin kuin viistoistakesäisenä ja samaan aikaan otsa on ryppyisempi kuin kohta kasikymppisellä mummollani. Kaikki vaatteetkin näyttää ihan tyhmiltä miun päällä. Tämänkin päivän hätäratkaisu hapsottavan tukkapehkon peittämiseksi on pipo.

Sitten ei olekaan kiire. Ei tartteekaan ahdistua likaisista hiuksista. Ihan sama mitä on päällä.

Istun tuvan jakulla verenpainemittari käsivarressa. Kättäni pitelee kirkkaanpunaisiin työhaalareihin sonnustautunut ensihoitaja. 

Ei löydy mitään. Kaikki on ok. Minua vain hieman muistutettiin. Ei ole kiire. 

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

221014



Kolme päivää kuuden viikon ussa-psyka-fyssa-open sijaisuutta takana. Mitä mietit? kysyy facebook. Väsyttää ja turhauttaa. Käyn joka ilta aiemmin nukkumaan ja silti joka aamu olen väsyneempi kuin eilen. Turhauttaa, koska en ehdi valmistella tunneista mielenkiintoisia. Jos olisin Viivi-kuustoista-vee, sanoisin Viivi-opelle: ”Kuule nää siun tunnit on ihan sairaan puuduttavia. Sie et edes oo sanonu miulle mitään, vaikka oot pitäny miulle jo neljä tuntia. Luulen ettet huomaisi, vaikka puuttuisin tunnilta”
Inhottaa, kun en tiedä tarpeeksi. Haluaisin auttaa oppilaita kiinnostumaan, innostumaan ja oppimaan. Totuus on, että kaikki aika (niin koulussa kuin koulun jälkeen) menee siihen, että saan edes jotain kyhättyä kasaan. Tiedän, ettei kaikkeen tarvitse pystyä ja opettajana ei tarvitse hallita kaikkea, mutta silti haluaisin niin kovasti olla enemmän ja parempi. En itseni takia, vaan noitten ihmisten, joiden aikaa varastan. Oppilaiden takia toivoisin pystyväni tarjoamaan edes pikkuisen mielenkiintoisempia ja helppotajuisempia oppitunteja. Olo ei ole sen avuttomampi kuin jalattomalla ihmisellä, joka yrittää luistella. 
Lainaisiko joku miulle jalkaproteeseja ja luistimia? 

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

151014


Minä en usko sängyn alla asuviin mörköihin. Toinen juttu ovat ne, jotka ovat majoittuneet ihmisten mieliin. Aivoihin pesiytynyt mörkö ei vaihda residenssiään, vaikka sille huutaisi kitarisat valkoisena ET OLE TODELLINEN ET OLE TODELLINEN ET OLE TODELLINEN! Pelot ovat todellisia, vaikka kanssaeläjät eivät niitä näkisikään.
Kohtasin tänään pelkoa. Pelko ei ollut omani, vaan toisen ja siksi minulle erityisen haasteellinen pala purtavaksi. Olen perusluonteeltani kohtuullisen arka ja olen elämäni aikana kohdannut useamman kerran opettajia ja valmentajia, jotka ovat vähättelemällä pelkoni todellisuutta aiheuttaneet ahdistusta ja pahaa oloa. Koska minä olen itkenyt pelon jumiuttamin aivoin, tiedän, että pelkäävä ei pysty maksimaaliseen suoritukseen. Pelko on neliraajahalvaus ja aivojen ylikuormitustila yhtä aikaa. Pelkäävä ei opi. Pelkäävää on turha opettaa.
Minä haluan olla opettaja ja valmentaja, jonka tunneilla saa ja pitää sanoa minä en uskalla. Haluaisin olla niin luotettava, että minulle voi sanoa nekin asiat, joita ei halua sanoa. En tietenkään toivo, että toimintani takia oppilaitteni luottamus heidän omiin kykyihinsä horjuu. Joskus kuitenkin asiat eivät mene niin kuin on suunniteltu ja niissä tilanteissa haluaisin olla siinä määrin luotettava, ettei pelkoa tarvitse häpeillä. Uskon, että pelot on voitettavissa avoimuudella ja puhumalla, ei peittelemällä ja vähättelemällä.
Tänään yhtä pientä ratsastajaa pelotti. Kysyin pelottaako? Sain myöntävän vastauksen. Olin surullinen pelosta, mutta onnellinen ratsastajan rohkeudesta ja luottamuksesta minuun. Puhuimme pelosta ja sen syistä. Vedimme henkeä, rauhoituimme kaikki; minä, ratsastaja ja poni. Nuoren ratsastajan ei ollut pakko yrittää uudelleen, mutta hän halusi. Pääsimme lopettamaan onnistuneeseen harjoitukseen. Olin niin onnellinen niin itseni kuin ratsastajankin puolesta.
Minä en välitä siitä montako ruusuketta oppilaani saavat kilpailuista tai kilpailevatko he ylipäätään ollenkaan. Minä välitän siitä, että voisin auttaa heitä ymmärtämään hevosiaan paremmin ja sitä kautta nauttimaan elämästä hevostensa kanssa. 


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

121014

Onko menestyäkseen oltava lahjakas? Kannattako edes yrittää, jos mieltää itsensä lahjattomaksi? Kuulin tänään Yle Puheen luovuutta ja lahjakkuutta käsitelleestä radio-ohjelmasta hienon vertauksen: Ajatellaan maratonjuoksua. Voimme ajatella, että lahjakas juoksija saa lähdössä etuottoa tavisjuoksijoihin parin kolmen minuutin verran. Kuinka moni maraton ratkaistaan muutaman ensimmäisen juostun kilometrin aikana? Hyvin harva, jos yksikään. Kyllä, muutama etuminuutti saattaa helpottaa matkaa, mutta se ei ole ratkaisevaa. Eniten lopputulokseen vaikuttaa suurin osa matkasta ei muutama hassu alkumetri.
Minuun nuo ajatukset upposivat tänään kuin kylmä kokis janoiseen. Saimme Moonan kanssa paljon kehuja valmentajaltamme. Minulla oli super-fiilis koko treenin ajan. Onnistumisia ja selkeää kehitystä.
Minä olen luonnostaan äkkipikainen, jopa hätäinen, lisäksi hyvin rytmitajuton sekä hieman arka. Ei ollenkaan hyviä ominaisuuksia esteratsastajalle. Moona on syntynyt persjalkaisena ja malttamattomana jäpittäjä-sählääjänä. Ei kovin toivottavia esteratsun ominaisuuksia.
MUTTA myö ollaan treenattu aika hiton paljon ja aika pirun monta vuotta. Ja nykyään myö ollaan ihan hyviä, vaikka itse sanotaankin. Edelleen meillä on paljon kehitettäviä osa-alueita - kaikilla on, jos ja kun haluaa olla parempi - ja myöhän halutaan. Päivän pointtina on, että paljon on itsestä kiinni. Lahjakkuus on etuoikeus, muttei välttämättömyys onnistumisen poluilla.
Kuva: Jouko Behm

maanantai 6. lokakuuta 2014

61014



Aluksi ajattelin, etten kirjoittaisi tästä blogissa. Liian henkilökohtaista. Liian omaa. Liian lähellä.

Olin 15-vuotias joutuessani liikenneonnettomuuteen ponini Kassun kanssa. Fyysisesti selvisin ruhjeilla. Kassu kuoli halvaantuneena onnettomuuspaikalle. Suhtauduin tapahtuneeseen niin dramaattisesti kuin vain teinityttö voi. Itkin ja itkin. Nukuin joka yö sinä keväänä Kassun loimeen kääriytyneenä. Maailma on siitä ihanan ihmeellinen, että se on olemassa ja se jatkaa alituista liikettään, vaikka me henkilökohtaisella tasolla kohtaisimme kuinka hirveitä asioita tahansa. Onnekseni minulla oli elämässäni paljon merkityksellisiä asioita menetetyn ystäväni lisäksi. Selvisin olosuhteisiin nähden hyvin. Ilmoitin kuitenkin tuolloin kevättalvella vanhemmilleni, että haluan itselleni koiran, ettei minun tarvitsisi olla yksin muuttaessani opiskelemaan. Olin hyvissä ajoin liikkeellä, sillä tarkoitukseni oli asua seuraavat kolme vuotta kotona ja opiskella kotikuntani lukiossa. Muutto omilleen oli siis suunnitteilla aikaisintaan kolmen ja puolen vuoden kuluttua. Tiesin täysin millaisen koiran halusin. Lapsuudessa ratsastuksenopettajallani oli pikkuinen jackrussellinterrieri Tessa, joka kulki usein opettajan mukana talleilla. Minä halusin itselleni samanlaisen. Etsimme koko kevään ja alkukesän sopivaa pentua. Olin epätoivoinen. Itkin äitille moneen kertaan, etten saisi ikinä omaa koiraa. 
Lopulta minua onnisti. Lahdesta löytyi kasvattaja, joka joutui luopumaan pienestä russelipennusta, jonka oli aikonut jättää itselleen. Äiti käytti kaikki puhujanlahjansa vakuutellakseen kasvattajan siitä, että olisimme sopiva perhe pienelle russelilapselle. Päivää myöhemmin olimme Lahdessa. Minusta oli tullut koiranomistaja. Tuosta päivästä alkoi kaksi hyvin erityislaatuista suhdetta. Ensinnäkin minun taipaleeni Helgan kanssa. Toiseksi ystävyys Helgan kasvattajan kanssa. Molemmista on seurannut arviolta miljoona plus yksi erilaista elämääni rikastuttanutta kokemusta ja elämystä. Tähän kohtaan ei mahdu edes esipuhe tarinoille, jotka saivat alkusysäyksensä tuolloin kesällä 2005. Helgan ja minun yhteiset vuodet ovat olleet täynnä ihania hetkiä.
Kuukausi sitten Helga alkoi laihtua rajusti ja menettää ruokahaluaan. Muuten Helga oli oma aurinkoinen itsensä. Halusin kuitenkin varmuuden vuoksi käyttää Helgan tutkittavana. Eläinlääkäri totesi maksasairauden sekä tulehduksen haimassa. Sairauden olivat hoidettavissa ruokavalion muutoksella. Parissa viikossa Helga sai painoaan takaisin ja vaikutti kaikin puolin hyvinvoivalta. Tapahtui dramaattinen käänne. Yhtäkkiä Helga kieltäytyi täysin syömästä. Helgan suuri intohimo broileripullatkaan eivät maistuneet. Parissa päivässä pikkuinen koirani kuihtui silmissä ja jaksoi ainoastaan nukkua. Onneksi en ollut töissä. Käytännössä katsoen makasin Helgan kanssa kaksi päivää lattialla peittojen sisällä. Odotimme torstaiaamua pelonsekaisin tuntein. Toivoin parasta, mutta samalla pelkäsin pahinta. Aamu oli kauniin kuulas. Uupunut pikkupotilaani jaksoin innostua valtavasti, kun kannoin matkaboxin esiin. Helga rakasti matkustamista ja oli aina valmis reissuun. Lääkärin diagnoosi oli musertava. Kolmessa viikossa Helgan vatsaan oli kasvanut pesäpallonkokoinen kasvain. Ärhäkän kasvaimen takia Helga ei kyennyt syömään, vaikka olisi halunnut. Syöpää olisi mahdotonta leikata, sillä se oli levinnyt sisäelinten ympärille.
Olimme asuneet Helgan kanssa yhdessä koko nuoruuteni ja aikuisuuteni. Nyt oli tullut hetki, jota olin pelännyt. Hetki, jolloin osoitetaan suurin mahdollinen rakkaus. Rakkautta on helppo osoittaa halaamalla, paijaamalla ja pussaamalla, mutta luopuminen… se on minusta kaikkein kivuliain ja perimmäisin tapa ilmaista minä rakastan sinua. Olisin toivonut meille vielä monta yhteistä hetkeä. Olisin halunnut, että Helga olisi saanut lähteä ilman kivuliasta sairautta. En halunnut pitkittää pikkuiseni kipuja. Minun velvollisuuteni oli sysätä omat tuntemukseni sivuun. Luopuminen on aina vaikeinta niille, ketkä jäävät. Eivät hautajaiset ole surullisia vainajille, vaan omaisille. Helga nukkui pois minun ja äitini rapsutellessa ja jutellessa sille. Ikävä tuntuu lohduttomalle ja kaipaus äärettömälle, mutta samalla olen kiitollinen yhteisistä hetkistä. Onneksi minulla on Hilda, hevoset ja paljon puuhaa, jotka pitävät minut kiinni elämässä. Ne eivät vähennä Helgan muistoa, vaan hiovat siitä entistäkin kauniimman jalokiven.