maanantai 9. joulukuuta 2013

rohkeus unelmiin

Käyn pikkukuntani pikkupunttisalilla.
Tämä tarkoittaa sitä, että treeniseurani vaihtelee päiväkotilaisista, kilpapainijoiden kautta eläkeläisiin.
Tänään vuorossa olivat eläkeläiset.

Aikuisuuden myötä minusta on tullut kovin varovainen, mitä tulee tavoitteiden asetteluun ja erityisesti niiden julkituomiseen.

Tänään havahduinkin melkoisesti kuunnellessani punttisalin kanssani jakaneita senioreja.
Yhdellä oli tavoitteena saada pää polviin eteentaivutuksessa kevääseen mennessä.
Toinen aikoi onnistua tekemään vaaan toukokuussa.
Seuraava aikoi käydä kerran viikossa ilman saunaa uimassa kevääseen asti.
Eräs oli eläkkeelle siirtymiseensä asti sanonut ei ikinä Lapissa vaeltamiselle.
Nyt liki seitsemänkymppinen nainen käy useita kertoja viikossa punttisalilla, hiihtämässä ja uimassa, jotta jaksaa lähteä keväällä kolmannelle pohjoisenvaellukselleen.

Mietin, mistä näiden ihmisten rohkeus kumpuaa?
Miksi, he uskaltavat unelmoida ja sanoa tavoitteensa ääneen?

Ikääntyneitä on totuttu pitämään "jo menetettyinä toivoina" ja paikalleen jämähtäneinä.
Kuulemani ja näkemäni on täysin vastakohtaista.

Ovatko he rohkeita, koska heillä ei ole enää mitään menetettävää?
En usko; heillähän on ihan valtavasti... kokemusta ja muistoja... siis valtava pääoma menetettävänä.
Ovatko he rohkeita, koska he ovat jo kenties menettäneet niin paljon?
He tietävät kuinka pienestä elämä on kiinni ja he voivat käsittää kaiken lopullisuuden.
En tiedä; eikö lopullisuuden tajuaminen tee kyyniseksi ja toivottomaksi?
Ei ainakaan näitä ihmisiä.
Mistä tämä rohkeus kumpuaa?
Olen hämmentyneen ihailun vallassa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!