perjantai 23. elokuuta 2013

Sijaisuusrupeaman lopulla



Ahdistaa – se hiivatin meteli.
Ärsyttää  – se kurittomuus.
Inhottaa – se piittaamattomuus.
Surkuttaa – se etten pysty enempään tilanteen helpottamiseksi.

Miksi ihmeessä noista tunteista huolimatta palaan yhä uudelleen ja uudelleen luokkahuoneeseen?

Tyttöbakteerikammoinen viidesluokkalainen poika kaappaa minut halaukseen viimeisellä yhteisellä tunnillamme.
Kuulen kuin yhdestä suusta: ”Nämä on olleet maailman parhaat kouluviikot!”

Tiedän, että he liioittelevat.
Silti se tuntuu hyvälle; olla sellainen, jonka kanssa on ollut kivaa.
Siksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!