keskiviikko 28. elokuuta 2013

Huilia

Olen viime viikot lentänyt kuin päätön kana, sikäli mikäli päätön kana on alati menossa joko sinne tänne tai tuonne.

Tohotus on loppu nyt. Minulta ei kysytä haluanko huilia vai en.
Olin jo eilen hieman raspikurkkuinen. Silti viipotin ratsastus- ja valmennushommissa koko päivän aamu kympistä ilta puolkasiin. Tänään maksetaam erääntyneitä laskuja korkojen kera. Kuume. Kurkkukipu. Päänsärky. Räkänokka.

Pakko levätä. Viikonloppuna on tiedossa tärkeitä hommia ja on oltava vireessä.
Röhnötän sängyssä ja yritän olla tehokas gradun suhteen (jota olen viime viikkoina laiminlyönyt erittäin tehokkaasti).

Koska aivoni eivät juuri nyt suolla mitään mielenkiintoista, saati järjellistä, turvaudun sitaattiin IIIIKKK!!!! niin ihanalta Miika Nousiaiselta. Koska sairaana sitä ei muuta haluaisi kuin kyetä treenaamaan tämä puhuttelee minua tänään:

Maailmassa on yksi pätevä mittayksikkö: ratakierros. Se on aina samanpituinen, mutta sillä on myös luonne. Se sisältää käsitteenä tuntemuksen ja on siksi niin paljon parempi kuin muut mittayksiköt.
Vain ratakierros on todellinen mittayksikkö. Eniten sen kaltainen on marraskuu, joka on samalla lailla armoton. Ratakierros on paljon muutakin. Marraskuu saattaa olla sopivan armoton ja pitkä, mutta siitä puuttuu toivo, laupeus ja yllätyksellisyys.
Ratakierros on kaikkea ja silti ei mitään. Se on pitkä, lyhyt, kylmä, julma, armoton, hellä ja raju. Ratakierros on kaikkea mitä voit kuvitella ja vielä paljon enemmän. Ratakierros ei pyytele anteeksi. Se vaatii.
Maailmassa ei ole kahta samanlaista ratakierrosta. Jokainen kierros on oma persoonansa. Ratakierros kiusaa ja viekoittelee. Joskus se jättää onnettoman kiertäjän yksin. Toisinaan se syleilee ja antaa loppusuoralle tuulen selkään, tai sitten raiskaa vastatuulella taittajansa.
Joku luulee kontrolloivansa ratakierrosta. Joku on väärässä. Ratakierroksella on valta, ja kiertäjät ovat ratakierroksen heittelemien armonpalojen varassa. 

lauantai 24. elokuuta 2013

Tahdonvoima

Kaksi viikkoa töitä. Kaksi viikkoa treenaamattomuutta.

Eka treeni pikkutauon jälkeen.

Kropassani ei ole lihasta, joka ei huutaisi kolottaa, älä juokse!

Aivoni sanovat  hulluutta, älä juokse!

Luolaesiäideiltäni perityt geenit yrittävät opastaa minua: älä ihmeessä tuhlaa energiaasi tällaiseen turhuuteen.

Silti minä juoksen, vaikka keho ja mieli yrittävät estää.

Tahdonvoima estää pysähtymisen.
Tahdonvoima on ollut saattajani ennen.
Tahdonvoima on saattajani nyt.

perjantai 23. elokuuta 2013

Sijaisuusrupeaman lopulla



Ahdistaa – se hiivatin meteli.
Ärsyttää  – se kurittomuus.
Inhottaa – se piittaamattomuus.
Surkuttaa – se etten pysty enempään tilanteen helpottamiseksi.

Miksi ihmeessä noista tunteista huolimatta palaan yhä uudelleen ja uudelleen luokkahuoneeseen?

Tyttöbakteerikammoinen viidesluokkalainen poika kaappaa minut halaukseen viimeisellä yhteisellä tunnillamme.
Kuulen kuin yhdestä suusta: ”Nämä on olleet maailman parhaat kouluviikot!”

Tiedän, että he liioittelevat.
Silti se tuntuu hyvälle; olla sellainen, jonka kanssa on ollut kivaa.
Siksi.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Rauhaa?

"Kyllä te vietätte elämää! Korjaatte, puuhaatte ja hypitte aamusta iltaan. Mokoma hosuminen voi olla vaarallista. Johan sitä masentuu kun vain ajatteleekin kaikkia niitä, jotka tekevät työtä ja raatavat, ja mitä hyötyä siitä muka on. Eräs sukulaiseni luki trigonometriaa tuntokarvansa lerpalleen, ja kun hän oli oppinut kaiken, tuli Mörkö ja söi hänet suuhunsa. Joopa joo, Mörön vatsassa hän sitten lojui niin erinomaisen viisaana!"
-Juksu 
 Juuri nyt olen juuri muumisitaatin verran innoissani elämästä alakoulussa. Kahdeksan koulupäivää kymmenestä on takana ja tämän neitin kaivo alkaa olla tyhjäksi ammennettu. 
Luokkahuoneen hälinä ja melu muistuttavat vielä iltaisinkin huminana korvissa. Piittaamottomuus ja suvaitsemattomuus kalvavat mieltä ennen nukkumaanmenoa. Haluaisin voida enemmän. Antaa mahdollisuuden innostua oppimiseen. Mutta sitten tulemme isoon muttaan. Ei onnistu. Riehumista, huutoa ja rauhattomuuta. Olen kokeillut kaikkia työkalupakkini välineitä - huonolla menestyksellä.

perjantai 16. elokuuta 2013

Hetkessä

Minua ei ole koskaan ennen kehuttu mistään, kuulen huudon korviini.

Olin juuri huutanut kentän toisella laidalla palloa potkaisseelle pojalle: "Tosi hyvin puolustettu. Hienoa!"

Ohimennen heitetty, aivan tavallinen huomautukseni, oli pysäyttänyt viidesluokkalaisen oppilaani.

Viivi tarkoititko ihan varmasti minua? kuului seuraava huuto.

Kyllä, tottakai, pelasit hienosti, vastasin.

Kasvot, joihin katsoin saivat uuden ilmeen; silkkaa hymyä, iloa puhtaimmillaan, vailla teeskentelyä.


Edellä esitelty pieni välikohtaus muistutti minua kuinka tärkeää on huomioida, sanoa ääneen, elää kanssa, juuri tässä ja nyt. Hetken kuluttua olen myöhässä.
Olen elänyt kuluvan viikon seitsemäntoista viidesluokkalaisen kanssa.
Minusta tuntuu, että he opettavat minua monin verroin enemmän kuin minä opetan heitä.


lauantai 10. elokuuta 2013

murusia tyytyväisyydestä

Valonpilkahdus näyttää kirkkaimmalle sysipimeässä.
Kuivakka ruisleipäkäntty maistuu makeimmalle nälkäisen suussa.
Helmikoru kimaltaa kauneimmin roskan keskellä.

Juuri kun kuvittelin myrskytuulen kaataneen minut, tuulen suunta muuttuu.
Leppoisa myötätuuli kuljettaa minua suotuisille vesille.

Pienet asiat saavat suunnattomat mittasuhteet; ilakoin elämän mitättömän pienistä hetkistä kuin hullu.
Kolmevuotiaani kantaa itseään ryhdikkäästi.
Pikkutammani työskenteli iloisemmin kuin aikoihin.
Pitkäaikainen kaverihevoseni suoriutuu elämänsä suurimmasta kisasuorituksesta kunnialla.
Näen mondoareenalla hyväntuulisia suorituksia.
Kisakaverien näkeminen nostattaa omaa treenikuumetta useammalla asteella.
Moskovan kilpailut tarjoavat mahdollisuuden myötäelää suurissa tunteissa (olen jo kyynelehtinyt Mo Farahin takia)
.


torstai 8. elokuuta 2013

Minä täällä hei.

Poden tautia nimeltä huono omatunto ennen muuta siksi, että mikään mistä haluaisin kirjoittaa ei ole sopivaa julkisesti esitettäväksi.
Haluaisin kirjoittaa, mutta en voi.
En halua jakaa kaikkein henkilökohtaisimpia asioita.

Kuljen tuntemattomia polkuja.
Uudet asiat vaativat vanhoista luopumista.

Olen jälleen kerran vain miellyttänyt... täyttänyt tarpeita... ollut sopiva...
toisten tarpeisiin.

Miksi minun on aina otettava vauhtia pohjalta, jotta voi nousta lentoon omien unelmieni kanssa?

Sekavia ajatuksia sekavasta päästä. En halua kirjoittaa enempää. Blogi jää luultavasti määrittelemättömälle Viivin-eheytys-remontointitauolle.


perjantai 2. elokuuta 2013

Muutoskammoinen? KYLLÄ!

Kirjoittaminen ei suju eikä huvita.
Koska ei ole pakko, en kirjoita.
Tuhatmiljoonat ajatukset ovat pyyhkineet aivoissani.
En vain saa puettua ajatuksille asua, jolla on kirjallinen muoto.

Ehkä alitajuisesti valmistaudun tulevaan lukuvuoteen ja panttaan kirjoitusintoani.
Ilmoittauduin viimeisen kerran läsnäolevaksi Itä-Suomen yliopistoon.
Juuri nyt ajatus on ennen muuta pelottava.
Ensi keväänä neiti Rita on neiti maisteri.
Muutokset elämässä ovat aina kammottaneet minua.
Siksi kai viihdyn niin hyvin hevosten kanssa; ne kun rakastavat rutiineja.

Tällä nimenomaisella hetkellä yritän kadottaa mielestäni ensi kevään muutokset.
Keskityn niinkin tähdellisiin asioihin kuin mustaherukoiden poimintaan, sudokuiden täyttämiseen sekä erinäisten leuanvetohaasteiden toteuttamiseen.