perjantai 5. heinäkuuta 2013

Kisaraportti



Luvassa on hallitsematon oksennus kisapäivän tuntemuksista.
Holtitonta avautumista tiedossa, joten hevosten sielunelämästä vähemmän kiinnostuneet, melkeinpä suosittelen skippaamaan seuraavan postauksen.
Ensin faktoja kehiin.

Valmistautuminen sujui 99% ( 99% siksi, että koskaan ei voida saavuttaa täydellisyyttä. 100% voi olla ainoastaan tavoite, muttei koskaan tulos). Moona oli innoissaan kisoista. Se oli lahjottu sirkusaakkosilla. Minulla oli hyvä vire. Minäkin olin innoissaan kisoista. En jännittänyt kisapaikalla normaalia enempää. Minkäänlaisesta isojen kisojen ramppikuumesta ei ollut tietoakaan. Olin aivan liekeissä kisan atmosfääristä. Fiilistelin, että Moonasta pitäisi ottaa fanikuva, kun se hengaili varikolla tuoreen Pohjoismaidenmestarin Prinz Clintuksen vieressä. Verryttely sujui mallikkaasti. Moona sekä minä olimme luottavaisia kykyihimme. Menimme radalla ja pieni taistelijahevoseni lamaantui esteen numero 1 edessä. Hän ei kiukutellut tai niskuroinut. Ei kyylännyt kieltämättä hieman erikoista estettä numero yksi. Hän ei vain hypännyt. Sydäntä kylmäsi kuin se olisi isketty pakastimeen ja samaan aikaan persettä poltti kuin olisin istunut helvetin kiirastulessa. Näin ei pitänyt käydä, mutta kävi.

Olin tietenkin pettynyt, mutta paljon enemmän olin huolissani. Olinko ollut kohtuuton rakkaalle ystävälleni? En tajunnut missä kohtaa olin ryssinyt. Voin täydestä sydämestäni sanoa, että tänään tämä maailman itsekriittisin tyttö ei löytänyt itsestään vikaa, vaikka kuinka yritti etsiä.
Vaikka huoli rakkaimman epänormaalista käytöksestä oli sydäntä särkevää, ei auta surkuttelu. Ratsu numero kaksi ansaitsee yhtäläisen mahdollisuuden sädehtiä areenalla, vaikka numero yksi olisi kuollut radalle. Voin sanoa, että onnistuin tänään ongelmien ulkoistamisessa kohtuullisen mainiosti. Hyppäsin yhden elämäni upeimmista radoista mustan herrasmieshevosen kanssa. Kiitos Kimara ja kiitos herran korvaamaton hovisaattue Mari, Kaisa, Katriina, Sirkku, Ville, Leevi ja tietenkin Sohvi. En osannut iloita supersuorituksesta sen vaatimalla volyymillä, sillä huoli omasta otuksesta oli liian suuri, mutta jälkikäteen hetket on helpompi nähdä kirkkaammin. Jäätävän hieno suoritus ja silleen.

Onneksi kilpaileminen ei ole maailman tärkein asia ja onnellista on, että asiat saavat mittasuhteet ajan kanssa. Kävelin juuri ilta-auringossa pienen hevoseni kanssa. Hän on levollinen haukkaillessaan apilatukkoja suuhunsa. Välillä hän kihnuttaa päätään minuun. Hevoseni on eloisa ja voimissaan ja tuntuu rakastavan minua yhtä ehdoitta kuin aina muulloinkin, vaikka olen raahannut hänet vain muutamia tunteja sitten tilanteeseen, jossa hän tunsi itsensä kaikkea muuta kuin tyytyväiseksi. Kaikesta huolimatta minua hymyilyttää. Nämä ovat taas niitä hetkiä, kun tajuan: Olen niin kiitollinen tästä hevosesta, tästä elämästä jne jne

Loppuun on lisättävä, että ensin täysin aiheettomaan outoon käytökseen taisi löytyä varsin luonnollinen selityskin. Huoh… naisten vaivat. Pikkuinen tammani oli niin kiimakipuinen ja turvoksissa illalla omassa karsinassaan, että voin mitä oletettavimmin laittaa tämän päivän täysin sen piikkiin.

2 kommenttia:

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!