torstai 25. heinäkuuta 2013

ilo ilo onni onni

Long time no see.
On ollut vaikeaa. Sunnuntain kilpailut Moonan kanssa olivat täydellinen katastrofi. Tammaani ei huvittanut edelleenkään hypätä. En jaksanut pettymykseni ryydyttämänä edes kirjoittaa. Surkutus on nyt käsitelty ja katse suunnattu eteenpäin. Luultavasti Moonan kisat on tältä osin taputeltu. Rohkeutta on muuttaa suunnitelmia vallitsevan tilanteen vaatimusten mukaisiksi. Vaikka Moonalla oli jotain pahasti pielessä, muut ratsastettavani loistivat. Onnistumiset on vain niin helppo unohtaa epäonnistumisten alle.
Huonotuulisuus ja ahdistuneisuus tarttuvat vähintään yhtä voimakkaasti kuin hyväntuulisuus ja ilo.
Ne tarttuvat kuin aggressiivisin influenssa.
Moonan kanssa koetut vastoinkäymiset ovat siirtyneet omiinkin treeneihin. Olen treenannut väkisin, silkasta velvollisuudentunnosta. Olen laskenut toistoja: yksi vähemmän, että pääsen lopettamaan treenin. Paha mieli, itku ja kiukku ovat peitelleet minut iltaisin nukkumaan.

Sitten saapuu seesteinen ilta ja lämmin sää. Miellyttävä iltalenkki Moonan kanssa. Kuljemme yhdessä päämäärättä ja tavoitteitta. Nautimme vain toistemme seurasta ja lempeästä heinäkuisesta illasta.
Sitten tulee treenejä, joita aloittaessa kroppa ei tunnu riutuneelta. Tulee treenejä, joissa saan koeteltua kroppani rajoja. Maitohapot ja hiki ajavat ahdistuksen ja epävarmuuden pois kropasta.
Sitten sallin itselleni, jotain jota olen himoinnut vuosia. Aina olen sanonut itselleni en ansaitse, en ole tarpeeksi hyvä, en minä oikeasti tarvitse. Tänään päätin, että ansaitsen. Tilasin itselleni täydellisen ihanat italialaiset ratsastussaappaat.

Minä iloitsen tästä onnesta. Kiitos kiitos kiitos! Tänään hymyilen ja toivon voivani tartuttaa sen mahdollisimman monelle.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Paljon onnea Mandela!

Nelson Mandela saavuttaa tänään 95 vuoden kunnioitettavan iän. Päivän ohjenuora Viiville tulee suoraan Mandelalta:
It always seems impossible until its done.
Happy 95th birthday Mandela!
Syntymäpäivähumusta muihin asioihin. Mandelan viisaat sanat sopivat tähän hetkeen. Epäusko kuiskii korviini äänekkäämmin kuin aikoihin. Itseluottamuksen puute on inhottava seuralainen. Se kaivaa kuoppia tasaiseen tiehen, tönäisee selästä äkkiarvaamatta ja huutelee ilkeitä sanoja.
Onnistumisten hetkellä, vahvana ja päämäärätietoisena epäuskon sanat on helppo ohittaa olankohautuksella. Väsyneenä ja epätietoisena epäuskon kaiskailut uppoavat syvälle kuin kuuma veitsi voihin. 
Minä en hyppää kilpaa seipään kanssa tänä kesänä edellä mainituista syistä plus siksi, että fyysinen olotila on liian riutunut kilpaurheilun vaatimuksiin. Olen tiennyt etten kilpaile tänä kesänä jo jonkin aikaa, en vain ole halunnut sanoa sitä ääneen. Päätökset ovat omiani, samoin elämäni ja valinnat, joita sen suhteen teen, mutta silti hävettää. Tiedän, ei pitäisi nolottaa, mutta minkäs sitä tunteilleen mahtaa. Tämä ei ole loppu. Saattaa olla, että hyppään ensi kesänä paremmin kuin koskaan tai saattaa olla etten hyppää. Mistä näistä ikinä tietää. Nyt on kuitenkin nyt ja nyt tärkein ja kiireellisin asia on itseluottamuksen ja uskon takaisin maanitteleminen.
En aio jäädä murehtimaan, vaan sopivalla rähinällä eteenpäin niin kuin ne kuuluisat mummot siellä lumihangessa.
p.s. Odotettu perheenjäsen palaa kotiin maanantaina :)

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Kesähetki

http://www.youtube.com/watch?v=oghj7y4hluU

(c.) Kiia-Lotta Vesikko
Hevonen ui ja kahlaa syvemmälle,
maanvärinen olento 
lihaa, jänteitä ja riemua,
ympärillään auringon kaadettu kulta.
Eeva-Liisa Manner

Joskus minun ei tarvitse lisätä mitään. Hetki, jossa on kaikki ja ei mitään. Täydellistä.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Ei mitään sanottavaa

Ei, en ole kuollut, vaikka blogissa on vallinnut kuolemanhiljaisuus.
Minusta tuntuu, että minulla ei ole mitään sanottavaa.
Olen elänyt hiljaista elämää.
Olen antanut asioiden rullata omalla painollaan.
Olen kuulostellut itseäni.
En ole kirjoittanut, sillä en halua jakaa kaikkea.

On ollut opettavaista huomata, että elämä on ihan mukavaa, vaikkei meneillään olekaan minkäänlaisia spektaakkeleja.

Minun päiväni ovat olleet heppatreeniä, omaa treeniä, gradua ja penkkiurheilua.
Olen taas kyynelehtinyt päivästä toiseen tunnekuohuissa, jotka ovat saaneet alkunsa suunnistajien ja yleisurheilijoiden suorituksista.
On aina yhtä vavahduttavaa nähdä ihmisiä, jotka saavuttavat unelmiaan.

Kuvassa Viivi ja Kaspar heppojen missikisoissa viime viikolla. (c.) Riina Pellinen

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Itsetutkiskelun paikalla


"Voitto tuo juhlat, mutta tappio pakottaa ajattelemaan"
Mauro Berruto, italialainen lentopallovalmentaja

Olen itsekriittinen. Tämä ei tainnut tulla yllätyksenä. Olen ollut tuudittautuneena ajatukseen, että menestyksestä huolimatta olen ollut kyllin kriittinen omalle tekemiselleni. Kuinka väärässä olenkaan ollut ja kuinka hedelmällistä olikaan epäonnistua!
Viimeiset kolme päivää ovat tarjonneet enemmän oivalluksia ratsastukseni suhteen kuin sitä edeltävät kolme kuukautta ovat tarjonneet. Tällaisissa tilanteissa sitä huomaa, kuinka paljon helpommalla ja nopeammin kehittyisi, jos minulla olisi henkilökohtainen valmentaja. Vierestä on niin helppo puuttua tarpeeksi ajoissa virheisiin ja sanoa: ”Älä katso esteen juureen.” Toisaalta on mittaamattoman arvokasta joutua oivaltamaan itse, että eteenpäin, seuraavaan tehtävään suunnattu katse antaa ryhtiä, oikeaa suuntaa ja tasapainoa niin ratsastajalle kuin ratsullekin. Se, että joutuu itse miettimään ongelmiaan ja etsimään ratkaisuja niihin, opettaa ajattelemaan itsenäisesti ja ymmärtämään asioita kokonaisvaltaisesti. En halua sanoa, että kaikkien tulisi heittäytyä vaille valmentajaa. Tämä huomio on vain muistutukseni itselleni, että valinta, jonka olen tehnyt, osittain taloudellisista ja osittain juuri tuosta oman ajattelun kehittämisen näkökulmasta, sopii minulle.

Mitä sitten olen tehnyt PP:n eli Pettymysten Perjantain jälkeen? Ensin tietenkin varmistin, että neiti hevonen on fyysisesti terve. Hevosen terveys on minulle ykkösprioriteetti; sairaalla hevosella ei treenata eikä kisata. Tämän jälkeen huomioni on ollut suunnattuna omaan ratsastukseen sekä hevosen liikkumiseen. Mitä teen? Mitä en tee? Mikä sujuu? Mikä ei suju? Tunnusteluja ja armottoman lujaa tarkkailua.

Huomasin: olen onnistumisten myötä ollut liian lepsu niin itselleni kuin Moonalle. Ollaan hengailtu siellä niin usein kuullulla mukavuusalueella. Pikkuhiljaa olen antanut vapauksia itselleni sekä hevoselle. Ei haittaa, että vilkaisin äsken hevosen niskaan, sillä kaikkihan on sujunut hyvin. Ei haittaa, vaikka hevonen on hieman raskas kädelle, sehän on ollut ihan hyvä, en viitsi nipottaa. Onnistumiset ovat jatkuneet, mutta samalla pikkumyönnytyksistä on tullut pieniä tapoja. Suoraan sanottuna olen laskenut meidät veltoiksi ja pöhöttyneiksi. Oivallus omasta lepsuilusta oli minulle tajunnanräjäyttävä. Mieleeni palasivat salamannopeasti yhden eniten ihailemani hevosmiehen George Morrisin sanat: ”On oltava pikkutarkka. Meredith Michaels-Beerbaum on pikkutarkin ja siksi hän on mestari.”

Niinpä niin minun oli palautettava asetukseni takaisin oikealle tarkkuudelle. Olen huomannut viimeisen kolmen treenin aikana merkittäviä puutteita ratsastuksessani. Olen myös tehnyt hyviä harjoituksia puutteiden korjaamiseksi. Olen aivan täpinöissäni tästä kaikesta, itsetutkiskelusta, oivalluksista, oppimisesta ja kehityksestä!

Kiitos epäonnistumisesta, joka pyyhki tietoisuuteni onnistumisten sumentaman tuulilasini. Näen taas kirkkaammin :)
Kuvassa Moonan pikkuinen veli, joka muuten lauantaina kävi voittamassa heppojen missikisan!


perjantai 5. heinäkuuta 2013

Kisaraportti



Luvassa on hallitsematon oksennus kisapäivän tuntemuksista.
Holtitonta avautumista tiedossa, joten hevosten sielunelämästä vähemmän kiinnostuneet, melkeinpä suosittelen skippaamaan seuraavan postauksen.
Ensin faktoja kehiin.

Valmistautuminen sujui 99% ( 99% siksi, että koskaan ei voida saavuttaa täydellisyyttä. 100% voi olla ainoastaan tavoite, muttei koskaan tulos). Moona oli innoissaan kisoista. Se oli lahjottu sirkusaakkosilla. Minulla oli hyvä vire. Minäkin olin innoissaan kisoista. En jännittänyt kisapaikalla normaalia enempää. Minkäänlaisesta isojen kisojen ramppikuumesta ei ollut tietoakaan. Olin aivan liekeissä kisan atmosfääristä. Fiilistelin, että Moonasta pitäisi ottaa fanikuva, kun se hengaili varikolla tuoreen Pohjoismaidenmestarin Prinz Clintuksen vieressä. Verryttely sujui mallikkaasti. Moona sekä minä olimme luottavaisia kykyihimme. Menimme radalla ja pieni taistelijahevoseni lamaantui esteen numero 1 edessä. Hän ei kiukutellut tai niskuroinut. Ei kyylännyt kieltämättä hieman erikoista estettä numero yksi. Hän ei vain hypännyt. Sydäntä kylmäsi kuin se olisi isketty pakastimeen ja samaan aikaan persettä poltti kuin olisin istunut helvetin kiirastulessa. Näin ei pitänyt käydä, mutta kävi.

Olin tietenkin pettynyt, mutta paljon enemmän olin huolissani. Olinko ollut kohtuuton rakkaalle ystävälleni? En tajunnut missä kohtaa olin ryssinyt. Voin täydestä sydämestäni sanoa, että tänään tämä maailman itsekriittisin tyttö ei löytänyt itsestään vikaa, vaikka kuinka yritti etsiä.
Vaikka huoli rakkaimman epänormaalista käytöksestä oli sydäntä särkevää, ei auta surkuttelu. Ratsu numero kaksi ansaitsee yhtäläisen mahdollisuuden sädehtiä areenalla, vaikka numero yksi olisi kuollut radalle. Voin sanoa, että onnistuin tänään ongelmien ulkoistamisessa kohtuullisen mainiosti. Hyppäsin yhden elämäni upeimmista radoista mustan herrasmieshevosen kanssa. Kiitos Kimara ja kiitos herran korvaamaton hovisaattue Mari, Kaisa, Katriina, Sirkku, Ville, Leevi ja tietenkin Sohvi. En osannut iloita supersuorituksesta sen vaatimalla volyymillä, sillä huoli omasta otuksesta oli liian suuri, mutta jälkikäteen hetket on helpompi nähdä kirkkaammin. Jäätävän hieno suoritus ja silleen.

Onneksi kilpaileminen ei ole maailman tärkein asia ja onnellista on, että asiat saavat mittasuhteet ajan kanssa. Kävelin juuri ilta-auringossa pienen hevoseni kanssa. Hän on levollinen haukkaillessaan apilatukkoja suuhunsa. Välillä hän kihnuttaa päätään minuun. Hevoseni on eloisa ja voimissaan ja tuntuu rakastavan minua yhtä ehdoitta kuin aina muulloinkin, vaikka olen raahannut hänet vain muutamia tunteja sitten tilanteeseen, jossa hän tunsi itsensä kaikkea muuta kuin tyytyväiseksi. Kaikesta huolimatta minua hymyilyttää. Nämä ovat taas niitä hetkiä, kun tajuan: Olen niin kiitollinen tästä hevosesta, tästä elämästä jne jne

Loppuun on lisättävä, että ensin täysin aiheettomaan outoon käytökseen taisi löytyä varsin luonnollinen selityskin. Huoh… naisten vaivat. Pikkuinen tammani oli niin kiimakipuinen ja turvoksissa illalla omassa karsinassaan, että voin mitä oletettavimmin laittaa tämän päivän täysin sen piikkiin.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Pientä tutinaa

Ja se oppi lentämään. 
Eikä se murehtinut hintaa, joka sen oli ollut siitä maksettava. 
Lokki Joonatan huomasi, että ikävystyminen ja pelko ja suuttumus ovat syitä, joiden vuoksi lokin elämä on kovin lyhyt, ja koska nämä seikat olivat poissa sen omista ajatuksista, sen elämästä tuli todella pitkä ja upea.
Richard Bach: Lokki Joonatan
Kuva: Minna Pilssari
Kuinka tehokas olenkaan taas ollut. 
Olen potkinut itseäni päähän. Hyppinyt varpaille. Vähätellyt ja ivaillut. 
Vähemmästäkin itseluottamus ja ilo eivät mene nolliin, vaan jäätävästi pakkaselle.
Olen sokaissut silmäni näkemään vain mitättömyyteni ja kuiskinut korvani kuulemaan vain vähättelevät lauseet.
On tehnyt mieli kääriytyä omaan mitättömyyteen.

Olen kyllä touhuillut arkisia askareita: pikkaisen omia treenejä, hieman Moonan treenejä, muutama valmennustunti... kone kestää niillä käynnissä, mutta epäilys häilyy alati takaraivossa: mie en oo tarpeeksi...

Eläminen täysin rinnoin vaatii kuitenkin enemmän kuin hissuttelua leluveneellä turvallisessa satamassa. 
On uskaltautuduttava avomerelle, jotta todella tietää mistä purjehduksessa on kysymys.

Olen vältellyt kesän ensimmäistä seivästreeniä kuin tappavan vaarallista tartuntatautia. En pysty. Olen vielä liian heikko -ajatuksilla olen tukkinut korvani. Tänään altistin itseni tartuntavaaraan. Menin, vaikka polvet tutisivat. Tein, vaikka sydän hakkasi sataa miljoonaa. Selvisin, vaikka ääni huusi päässäni Ei vielä. 
Ja kyllä. Tuntui hyvälle. Seuraavalla kerralla on helpompaa. 

Sama ajatus pätee huomiseen ratsastuskisapäivään. Tilanne on kaikkea muuta kuin hallussa. En voi muuttaa tuulta, jossa purjehdin. Voin vaikuttaa vain omaa purjehdukseeni. Jännittää, mutta rakastan tätä jännitystä. Tämä jännitys kertoo siitä, että välitän. Hällä väliä -asiat, eivät tunnu missään. Merkitykselliset jännittävät.