tiistai 4. kesäkuuta 2013

Vaklaaja-Viivi

Minä salakuuntelin.
En varsinaisesti hiipinyt puskissa ja yrittänyt kuunneella, mistä he puhuivat.
Minä satuin hiippailemaan hiljaisella pellolla illan heittäessä viileän peitteensä helteisen päivän päälle.
Korviini vain osuivat sanat, jotka eivät olleet osoitettu minulle.

Kuulin lauseen naapurista.
Toinen, hieman huonokuuloinen, käveli levollisin askelin omenatarhassa.
Toinen hiihteli toiselta lainatuilla itselleen liian isoilla kengillä pihamaalla.
Toinen, toisen huonoa kuuloa ajatellen, huutaa maailman lempeimmällä äänellä omenatarhaan:
Missä miun kultani on?

Viivi oli pillahtamaisillaa itkuun liikutuksesta.
Jos tavallisena arki-iltana puolen vuosisadan yhteiselon jälkeen, kutsuu aviomiestään yllä olevin sanoin, täytyy todellakin rakkauden olla aitoa ja teeskentelemätöntä edelleen.

Viivi ei halunnut kuulla enempää. Olin kuullut tarpeeksi oivaltaakseni jotain perustavanlaatuista.
Kuva ei liity millään tavalla aiheeseen.


2 kommenttia:

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!