sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Mie oon nii-iin ihastunu!



Olen toivottaman ihastunut.
Hullaantunut siinä määrin, että olen sokeutunut huonoille puolille.
Pelkkää ihanaa.
Teini-ihastukset ovat hiekanmurusia tämän meteoriitin rinnalla.
Sydämeni  tanssii diskobiitin tahtiin ja aivoni menettävät toimintakykynsä, kun syön tätä miestä silmilläni kuin ihmissusi.
Tämä mies on Henry Skrimshander ja hän on todellinen vain Chad Harbachin romaanin Pelin henki sivuilla.
On ihan parhautta löytää kirja, joka saa nauramaan, itkemään, ahmimaan, rakastumaan ja järkyttymään yhtä aikaa. 

Pakollinen päivitys treenirintamalta: vedin just äsken 17 leukaa JIHUU :D
Kuva on lahjakkaan serkkuni Kiia-Lotan käsialaa <3
 

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Unelmajuttuja

Onneton on se,
joka pelkää ottaa riskejä.
Hän ei ehkä milloinkaan koe pettymyksiä tai takaiskuja
eikä kärsi kuten ne, joilla on unelma.
Paulo Coelho: Piedrajoen rannalla istuin ja itkin

Nyt on niin, että olen laittanut itseni ja hevoseni paikkaan, jossa ollaan hyvin kaukana varman hallinnan alueelta.
Hyppään Moonan sekä kaveriheppa Kimaran kanssa heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Savonlinnan Opera Gameseissä suurimpia ratoja ikinä isoimmissa kisoissa ikinä.
Vatvoin pitkään uskallanko ilmoittautua.
Uskallanko ottaa riskin, että saatan tässä laittaa itseni ja hevoseni liian tukalaan paikkaan.
Onneksi ilmoittauduin.
Pelottaa ihan pirusti, mutta tämä tutina on ihanaa.
Tätä kutsutaan elämäksi, oikeanlaista väpätystä sydänalassa.
Nytkin tässä kirjoittaessa hymy karehtii huulille ja pulssi nousee riemusta. 
Tää on niin siistii! 
Ajatelkaa nyt, minä, Viivi, täysin amatööri ja pieni kapasiteetittomaksi leimattu omakasvattini sekä musta kumipallo, joka kaikkien muiden paitsi lähiomaisten mielestä on vain hellyyttävä, pääsemme kilpailemaan samassa luokassa maailmancupin osakilpailuvoittajan kanssa.
Sama asia olisi, jos futari pääsisi pelaamaan Littiä vastaan tai lätkäpeluri saisi pelata Kurrin kanssa.
HUIKEETA! IHAN ÖVERI HIENOA!
Olen niin onnellinen tyttö, jos selvitään radoista kunnialla ja vain hieman pettynyt, jos satutaan turaamaan. 
Ja mahdollisen epäonnistumisen hetkelläkin olisin ylpeä, että uskalsin. 


lauantai 22. kesäkuuta 2013

Puutarhuri



Kirjoitustaitoni on tehnyt katoamistemppuja.
Ajatuksia on, mutta tekstiä ei synny.
En stressaa siitä.
Mieli meinaa muista syistä haahuilla varjojen mailla.
Tämä on varmaankin sitä suomalaista melankoliaa.
Minulla on asiat oikein hyvin ja siksi surumielisyys tuntuu epäsopivalta.
Lähistölläni on tapahtunut useita ahdistavuuksia, jotka saavat minut näkemään oman onnekkuuteni.
Kaikkien elämässä on mukavaa sekä sitä toista puolta, ahdistavuutta.
Oman onnellisuuden määrittää se, kumpaan edellä mainituista takertuu.
Kumpaa kasvattaa.
Minä haluan kastella, kitkeä ja hoitaa mieluiten onnellisuuttani ja saada sen hehkumaan mummon kukkapenkissä säihkyvän tiikerinliljan lailla.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

arkista

Tavallista arkea päivästä toiseen. Ei mitään valittamista, mutta ei riemunkiljahduksiakaan.
Ihan hyvää.

KABUMM!

Kamala niska- ja päänsärky. Neljä päivää silkkaa särkyä ja kipua. Jääräpäisesti suoritan kaikki arkijutut. Treenaan, ratsastan, siivoan, luen ja kokkaan, mutta kaikki on selviämistä. Kuinka kaipaankaan tavallista arkea? Ainoa tavoite on selvitä. Kipu turruttaa aistit.

Neljän kipuilupäivän jälkeen tänään palaaminen arkeen, kivuttomuuteen, on yhtä juhlaa. Tavallinen arki on aivan huikeaa. Kuinka järisyttävän hauskaa on ratsastaa kivoilla hevosilla? Kuinka hyvälle treeni tuntuu, kun silmiä ei sumenna tuskainen ahdistus?

Kipuiluja on siksi, että muistan kuinka hyvää arkeni on.
Arjessani on liian paljon hyvää - liian paljon hyvää on ihanaa!


sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Liian

Liian lyhyt.
Liian laiha.
Liian nopea.
Liian suora.
Liian levoton.
Liian tarkka.
Liian karu.

Minulla on kurja tapa liimata itseäni koskeviin määritelmiin lisäke.
LIIAN.

Minun on niin kovin vaikea pitää itseäni sopivana.

Tämä vaatii työstämistä. Makustelen ajatusta mielessäni. Minä on olen Viivi. Lyhyt. Laiha. Nopea. Suora. Levoton. Tarkka. Karu. Mutta ennen kaikkea sopiva, juuri tällaisena.


tiistai 11. kesäkuuta 2013

Idolit lapsuudesta

Katson seitsemän kesää kokenutta serkkupoikaani.
Pikkumies tanssahtelee pelkät kalsarit jalassaan ja hihkuu Pukkia.

Minä muistan mille tuntuu olla seitsemän ja fanittaa.
Kunnioitan ja arvostan tänäänkin lukemattomia ihmisiä monista eri syistä.
Lapsena ihaileminen on toisenlaista, ehdotonta.

Kaksi oli pikku-Viivin asteikolla ylitse muiden.
Nämä eivät olleet Jumalasta seuraavia, vaan taivaallisen maailman yläpuolella.
Minun sankarini, ei kaksi ässää, vaan kaksi ärrää.
Raipe ja Ronaldo.
Tamperelainen syöttövirtuoosi ja brassi maalitykki.
Näiden kahden nimeen vannoin.

Ronaldon myötävaikutuksella tanssin ensimmäisen haparoivan hitaan pojan kanssa koulun limudiskossa.
Minulla oli Ronaldo-paita päällä. Vuotta vanhemmalla kivalla pojalla oli samanlainen.
Katsoimme toisiamme ja kikatimme hämmennyksestä, koska meillä näytti olevan sama pukukoodi.
Nauru mursi arkuuden jään ja niin me liimauduimme toisiimme Savage Gardenin Truly Madly Deeplyn soidessa.
Ronaldo on kaikkivoipa, todistetusti :)

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Luottamusjuttuja

Olimme kolmisin lähimetsässä; minä, Moona ja kummityttöni K.
Peppi Pitkätossun innoittamana K halusi ratsastaa sankarinsa neiti Pitkätossun tavoin,
siksi istuimme molemmat Moonan selässä.
Jossain vaiheessa K hieman huolestui, missä mahdoimme olla.
K pohdiskeli ripaus epäuskoa äänessään tiesikö kummi miten löytäisimme takaisin kotiin.
Seuraava hetki tarjosi helpottavan oivalluksen ja vapautti kummin vastuusta.
K totesi niin spontaanisti kuin vain viisivuotias voi todeta:

Onneksi Moona tuntee reitin ja vie meidät turvallisesti kotiin.

Niinpä mikä onni, vaikka usko kummin kykyihin ja taitoihin horjuisi, aina voi luottaa kummin hevoseen.


tiistai 4. kesäkuuta 2013

Vaklaaja-Viivi

Minä salakuuntelin.
En varsinaisesti hiipinyt puskissa ja yrittänyt kuunneella, mistä he puhuivat.
Minä satuin hiippailemaan hiljaisella pellolla illan heittäessä viileän peitteensä helteisen päivän päälle.
Korviini vain osuivat sanat, jotka eivät olleet osoitettu minulle.

Kuulin lauseen naapurista.
Toinen, hieman huonokuuloinen, käveli levollisin askelin omenatarhassa.
Toinen hiihteli toiselta lainatuilla itselleen liian isoilla kengillä pihamaalla.
Toinen, toisen huonoa kuuloa ajatellen, huutaa maailman lempeimmällä äänellä omenatarhaan:
Missä miun kultani on?

Viivi oli pillahtamaisillaa itkuun liikutuksesta.
Jos tavallisena arki-iltana puolen vuosisadan yhteiselon jälkeen, kutsuu aviomiestään yllä olevin sanoin, täytyy todellakin rakkauden olla aitoa ja teeskentelemätöntä edelleen.

Viivi ei halunnut kuulla enempää. Olin kuullut tarpeeksi oivaltaakseni jotain perustavanlaatuista.
Kuva ei liity millään tavalla aiheeseen.


lauantai 1. kesäkuuta 2013

Juhlapäivä

Painoin mustavalkoisen lippalakin kiharoilleni tasan viisi vuotta sitten.
Vaikka aika on sumentanut muistot epätarkoiksi, voin palauttaa mieleeni hetkellisiä tuntemuksia.
Mahdollisuudet tuntuivat niin moninaisille, etten oikein osannut käsittää.
Oli huikeaa saavuttaa, jotain josta sai kiitosta muilta.

Tänään istuin samassa juhlasalissa noin kymmenen penkkiriviä kauempana ja katselin toinen toistaan kauniimpia ja komeampia nuoria.
Osa painoi päähänsä valkolakin, osa sai peruskoulunsa suoritetuksi ja osa suuntaisi tästä ansaitulle kesälomalle.
Vaikka olen kasvanut ihmisenä viimeisten viiden vuoden aikana, minusta tuntuu edelleen samalle:
mahdollisuuksia on, vaikka millä mitalla.
Lähes ainut rajoittava tekijä on oma rohkeuteni heittäytyä elämän tarjoamiin haasteisiin.
Kiitos muistutuksesta ja tuhannesti onnenhalauksia uusille ylioppilaille ja kaikille valmistuneille sekä hyvää kesää!
Ei kuvaa Viivistä ilman hoviseuruetta :)