tiistai 2. huhtikuuta 2013

Sairaskertomus

Minun ei tarvinnut keksiä tekemistä pääsiäislomalleni. Minä sairastin. Kurkkukipua. Kuumetta. Räkää. Yskää.
Lyhyehkö sairasjakso palautti jälleen kerran tajuntaani, mille tuntuu, kun ei jaksa elää.
Kuinka kiitollinen osasinkaan olla tänään, kun pääsin tauon jälkeen tallille ja salille.
Olen kirjoittanut täällä ennenkin anoreksiastani, mutta tänään haluan kirjoittaa hiukkasen lisää.
Olen kertonut parantumistani tukeneista asioista.
Nyt kerron yhdestä tärkeimmistä.
Vaikka olen ollut suhteellisen terve jo useita vuosia, voin silti palauttaa mieleeni sairauden aikaisia tuntemuksiani.
En usko ihmeparantumisiin.
Kaikkiin muutoksiin tarvitaan halua muuttua ja tehdä töitä päämäärän eteen.
Minulle toipuminen on sokkelo, josta etsitään tietä ulos.
Ajoittain tuntuu, että ymmärtää labyrintin logiikan ja edistyminen tuntuu helpolle.
Välillä iskee epätoivo ja tuntuu, että ulospääsyä ei ole.

Minulle on ollut tärkeää etten ole koskaan joutunut osastohoitoon. Minä olisin päässyt osastolle. Kuinka kamalalle se kuulostaakin, mutta olin sopiva osastohoitoon; tarpeeksi laiha.
Tässä kohtaa esittelen paranemiseni kannalta ensiarvoisen tärkeän henkilön, äitini.
Äiti uskoi minuun. Uskoi siihen heikkoon todelliseen Viiviin, jonka ääni oli vaimennut lähes kuulumattomiin anoreksian huutomyrskyssä.
Yhdessä emme välittäneet, vaikka kaikki muut olisivat raahanneet minut niskapersotteella osastolle.
Päivästä toiseen toivottomalta näyttävässä tilanteessa äiti kamppaili, jotta sain toipua kotona.
Minä puolestani päivästä toiseen toivottomalta näyttävässä tilanteessa kamppailin toipuakseni.

Jos sairaalta Viiviltä vaadittiin megalomaanista uskallusta syödäkseen enemmän ja hävetäkseen vähemmän, vaadittiin äidiltä aivan yhtä valtavaa rohkeutta hänen vastustaessaan hoitohenkilöiden sekä oikeastaan kaikkien muiden ihmisten tahtoa.

Vaikka olin kuinka sairas, tiesin sisimmässäni, että halusin selvitä. Kenties hiton vankka tahto ja tietynlainen jääräpäisyys olivat syinä paranemiseeni. Mutta aivan yhtä järjettömän kova pää löytyy myös omalta suojelusenkeliltäni, korvaamattomalta äidiltäni, jolle olen elämäni velkaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!