maanantai 29. huhtikuuta 2013

Arvet

Kun häviämme taistelun 
tai menetämme kaiken minkä kuvittelimme omistavamme,
olemme hetken aikaa surun murtamia.
Mutta kun suru haihtuu,
löydämme itsestämme voiman joka yllättää
ja saa meidät kunnioittamaan itseämme entistä enemmän.
Se voima piilee meissä jokaisessa.
Me katsomme ympärillemme ja sanomme:
"Säilyimme hengissä",
ja nuo sanat tuovat meille iloa.
Vain ne jotka eivät tunnista tuota voimaa itsessään sanovat:
"Minä hävisin",
ja masentuvat.
Paulo Coelho: Accran kirjoitukset
Blogissa on vallinnut kuolemanhiljaisuus.
Viiviä on mäjäytelty ja Viivi on mäiskinyt itseään, niin henkisellä kuin fyysisellä ulottuvuudella.
Kun pieniä ja suuria vastoinkäymisiä tipahtelee sattuman valitsemana lähekkäin, saattaa olla niin ettei tunnu hieman ahdistavalle vaan hiton musertavalle.
Kiitollisena voin kuitenkin todeta: minulla on voidetta, joka parantaa haavat vettä tehokkaammin.
Pieni ruskeani on... no kyllä te tiedätte. Olen vouhottanut tästä en yksi enkä kaksi kertaa, vaan monta monta kertaa. 
Sitten pieni kumpparityttöni. Hänen loputtomassa riehakkaassa karkeloinnissaan on jotain samaa kuin Moonan elämän rakastamista hehkuvissa silmissä. On mahdotonta murehtia, kun maailmassa on mahdollista leikkiä ihmishampurilaista tai metsästää myyrillä kultaista lapiota, joka oikeasti onkin suklaata.

Arvet ovat tulisella raudalla lihaan poltettuja mitaleita,
jotka saavat vihollisen kavahtamaan,
sillä ne ovat hänelle merkki siitä että hänen edessään on ihminen
joka tietää kaiken taistelusta.
Ne saavat monesti vihollisen etsimään sovintoa,
ja yhteenotto vältetään.
Paulo Coelho: Accran kirjoitukset

tiistai 23. huhtikuuta 2013

hymyjuttuja

Hymy ei sammu kasvoiltani, koska nautin ajatuksesta että he pitävät minua hulluna.
Paulo Coelho: Accran kirjoitukset
Tänään ei ole paljon kirjoitettavaa. Vain hymyilyttävä sitaatti uusimmasta Coelhosta ja kuvapläjäys sunnuntailta, ilostuttava asia sekin.





kuvat c. rossku

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Kisakausi korkattu

Vaan mitä ikinä teen, samal palolla sen teen
Ollu kivinen tie, mut tiedät mun asenteen
Taivaal pysyy tähtäin
Aina suunta ylöspäin!
Elastinen: Iisii
Kyllä minä taas jännitin kevään ekoja kisoja.
Tiesin, että töitä on tehty, mutta aloittaminen on aina liikkumista epävarmuusalueella.
Yhdeksän vuoden työstä annetaan upeita palkintoja.
Pieni villikkotammani tietää mitä on skabaileminen.
Meidän kisakausi on korkattu Lappeenrannassa.
Voitto ja mikä tärkeintä me molemmat nautimme tästä enemmän kuin paljon.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Kunhan ei vajarit

Olin kiristänyt agressioruuvini överitiukalle.
En halua spekuloida täällä syitä vihaisuuteeni.
Kirjoitan vain opetusharjoittelu.

Tarkoituksenani ei kuitenkaan ole kirjoittaa ärsytyksestä, vaan mainiosta ärsytyksenpoistajasta.
Käsillä oleva viikko on minulle lyhyt - perjantai on vapaa.
Pääsin jo tänään torstain kunniaksi heppailemaan.
Treenikenttämme on sula HIP HIP HURAA!
Rakas Moonani 9-vuotta on aivan liekeissä mahdollisuudesta edetä hiukan(?) vauhdikkaammin.
Tarkoituksenamme oli ottaa muutama maltillinen hyppy sunnuntaista kisakaudenavausta silmällä pitäen.
Moonalla oli muutama poikkeava suunnitelma.
Pikkuinen hevoseni ei edennyt nopeasti, vaan aivan hysteerisen hervotonta vauhtia.
Kurittomuus ei ole erityisen toivottu asia, mutta en saata muuta kuin hymyillä jos jo yhdeksänvuotiaaksi varttunut kaiken nähnyt ja satoja hyppyjä elämänsä aikana hypännyt hevonen jaksaa olla näin innoissaan vain siksi, että saa hypätä.
Voi kuinka kultainen kaikessa riehakkuudessaan hän onkaan.

Kontrastina raivokkaaseen siskoonsa toimii pikkuveli Kaspar 3-vuotta.
Ratsastusharkkoja takana kolme kuukautta.
Olemme kerran ylittäneet puomin yhdessä.
Tänään herra kaikki-käy suorittaa kuuliaisesti pieniä hyppyjä ristikolla valitsemassani temmossa.

Ei ole ainakaan siskoonsa tullut.
 

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Totuus

Istumme vieretysten luokan perällä.
Odotamme tokisten enkuntunnin alkua.
Annamme toisillemme vauhtia ja pyörimme tuoleilla.
Kahdeksanvuotias seuralaiseni toteaa:

Sie oot kyllä ihan mahottoman levoton... noin aikuiseksi.

Totuuden kuulee lasten suusta.
Mitäpä siihen lisäämään.


maanantai 15. huhtikuuta 2013

Päivän naurut

HUOMIO KAIKILLE!
Jos esiinnyt valtakunnan mediassa, mieti hieman mitä sanot.
Muuten saatat luoda itsestäsi kuvan hölmönä, mutta myös aiheuttaa päivän naurut kielinatsille.

Viivi kuunteli tänään YleX:n Uuden musiikin aamuvuoro -ohjelmaa.
Vieraana Stig.
Mies kertoi ettei uutta kappaletta tule ottaa liian vakavasti, sillä se oli tehty pilke silmässä.

SIIS APUA!!!
Tilanne on hälyyttävän vakava, jos herra Stigillä on ollut polttopuu silmässä.
Olen vakuuttunut, että edellä mainittu tilanne aiheuttaa vakavia silmäsairauksia.


sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

murrmurr valivali

Lasta ei kasvateta siksi,
että hän olisi mahdollisimman mukava ja vaivaton meille,
vaan siksi,
että hän terveenä ja väkevänä voisi täyttää
tulevan paikkansa ja löytää itsensä.
Maria Jotuni
Hyvä lukija, salli minun kirjoittaa vielä muutama sana opettajuudestani.
Kuinka olla innostava ja kannustava?
En minäkään nauti lauseenjäsennyksestä, suoraan sanottuna se on minusta vaikeaa.
En todellakaan hihku riemusta tulkitessani Topeliuksen runoja.
Olen kiinnostunut kielestä ja kielistä sekä kirjallisuudesta,
mutta kyllä minusta on turhauttavaa opettaa asioita, jotka eivät kiinnosta
A. minua
B. oppilaita.

Onneksi harjoittelu loppuu pian.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

ei riittävän hyvin

Kuinka kepeää ja vaivatonta on kertoa voitoista?
Onnistumiset ovat bensaa, jonka voimalla uudet onnistumiset roihahtavat entistäkin komeampiin liekkeihin.

Entä jos ryssit?
On kamalan vaikeaa kirjoittaa; en onnistunut.
Sormet kangertelevat näppäimistöllä.
Kirjoitan rivin ja pyyhin sen pois.
Kirjoitan uuden rivin ja pyyhin sen taas.
Onnistumiset tuovat juhlakarkelot, tappio pakottaa ajattelemaan.
Todellinen vahvuus punnitaan silloin, kun etsitään voimia nousta takaisin pystyyn.

Vuosi sitten valmistauduin hyvin luokanopettajaksi pätevöittävien monialaisten valintakokeeseen.
Olin ensimmäinen, joka ei saanut paikkaa.
Tänä vuonna valmistauduin vieläkin paremmin.
Luin tenttikirjat huolellisesti ja menin sopivalla fiiliksellä kokeeseen.
Sain enemmän pisteitä kuin viime vuonna.
Olin toiseksi paras niistä, jotka eivät tulleet valituiksi.
En ole tarpeeksi hyvä.
Usea minut tunteva on sanonut: Olisit ansainnut paikan.
Olen samaa mieltä.
Mielestäni olisin ansainnut paikan.
Valitettavaa on, että tapaluokka on konditionaali.
Jossittelu on turhaa.
Tällaista on elämä: ei reilua.

Minun tapani ei ole jäädä makaamaan tappiokentällä.
Nyt minulla on mahdollisuus keskittyä ensi vuonna graduuni ja valmistua keväällä.
Lisäksi minulle jää enemmän aikaa kaikelle muulle.
Voisin vaikka ruveta opettelemaan puolivolttia takaperin.



sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Kaikki järjestyy

"Kaikki järjestyy."
Näin sanotaan, kun ei olla varmoja,
mitä lopulta tapahtuu,
mutta tilanne pitää äkkiä rauhoittaa.
Tai kun tietää,
ettei mikään koskaan järjesty.
Tai kun pyrkii lohduttamaan myös
itseään eikä vain muita.
Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa
Yksi, 
kaksi,
kolme,
neljä...
           hankaluutta kasautuu.
Myrskyssä on pysyttävä rauhallisena.
Hösöttämällä lietsotaan vain hysteriaa.
Kaikki järjestyy.
Myrskyjen tehtävänä on puhdistaa ilmaa.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Sairaskertomus

Minun ei tarvinnut keksiä tekemistä pääsiäislomalleni. Minä sairastin. Kurkkukipua. Kuumetta. Räkää. Yskää.
Lyhyehkö sairasjakso palautti jälleen kerran tajuntaani, mille tuntuu, kun ei jaksa elää.
Kuinka kiitollinen osasinkaan olla tänään, kun pääsin tauon jälkeen tallille ja salille.
Olen kirjoittanut täällä ennenkin anoreksiastani, mutta tänään haluan kirjoittaa hiukkasen lisää.
Olen kertonut parantumistani tukeneista asioista.
Nyt kerron yhdestä tärkeimmistä.
Vaikka olen ollut suhteellisen terve jo useita vuosia, voin silti palauttaa mieleeni sairauden aikaisia tuntemuksiani.
En usko ihmeparantumisiin.
Kaikkiin muutoksiin tarvitaan halua muuttua ja tehdä töitä päämäärän eteen.
Minulle toipuminen on sokkelo, josta etsitään tietä ulos.
Ajoittain tuntuu, että ymmärtää labyrintin logiikan ja edistyminen tuntuu helpolle.
Välillä iskee epätoivo ja tuntuu, että ulospääsyä ei ole.

Minulle on ollut tärkeää etten ole koskaan joutunut osastohoitoon. Minä olisin päässyt osastolle. Kuinka kamalalle se kuulostaakin, mutta olin sopiva osastohoitoon; tarpeeksi laiha.
Tässä kohtaa esittelen paranemiseni kannalta ensiarvoisen tärkeän henkilön, äitini.
Äiti uskoi minuun. Uskoi siihen heikkoon todelliseen Viiviin, jonka ääni oli vaimennut lähes kuulumattomiin anoreksian huutomyrskyssä.
Yhdessä emme välittäneet, vaikka kaikki muut olisivat raahanneet minut niskapersotteella osastolle.
Päivästä toiseen toivottomalta näyttävässä tilanteessa äiti kamppaili, jotta sain toipua kotona.
Minä puolestani päivästä toiseen toivottomalta näyttävässä tilanteessa kamppailin toipuakseni.

Jos sairaalta Viiviltä vaadittiin megalomaanista uskallusta syödäkseen enemmän ja hävetäkseen vähemmän, vaadittiin äidiltä aivan yhtä valtavaa rohkeutta hänen vastustaessaan hoitohenkilöiden sekä oikeastaan kaikkien muiden ihmisten tahtoa.

Vaikka olin kuinka sairas, tiesin sisimmässäni, että halusin selvitä. Kenties hiton vankka tahto ja tietynlainen jääräpäisyys olivat syinä paranemiseeni. Mutta aivan yhtä järjettömän kova pää löytyy myös omalta suojelusenkeliltäni, korvaamattomalta äidiltäni, jolle olen elämäni velkaa.