torstai 7. helmikuuta 2013

Ruusulapsi

Vuonna 2008 en ollut huonossa kunnossa, vaan olin hengenvaarallisesti laihtunut sekä järkyttävän ahdistunut muun muassa ylioppilaskirjoituksista, ulkonäöstäni, tulevaisuudesta ja itsestäni.
Olen aikaisemmin kirjoittanut tänne blogiinkin anoreksiastani ja sen sisaruksista epävarmuudesta, itseluottamuksen puutteesta ja kaiken kontrolloimisen tarpeesta.
Lisäksi olen kirjoittanut niistä elämäni todellisista ja ihanista asioista, niistä OIKEASTI TÄRKEISTÄ, jotka ovat auttaneet minua toipumaan.
Tässä yksi niistä:
Minun kummitätini ja hänen miehensä antoivat minulle lahjan, jonka kallisarvoisuutta minulle kukaan ei voinut annettaessaan tietää.
Minusta tuli vuonna 2008 sylikummi pienelle ruusulapselle.
Silloin olin täysin kyvytön kummi: sairauden riuduttama ja kykenemätön huolehtimaan muista, saati itsestään.
Minuun ja minun toipumiseeni uskottiin.
Tätini ja hänen miehensä eivät olisi ikimaailmassa antaneet minulle vastuullista tehtävää kummina, jos he olisivat ajatelleet etten kykenisi toipumaan.
Kun pitelin luisevilla käsilläni ruusulasta kastemekossaan, en vielä ymmärtänyt kummiuden merkitystä.
Kuitenkin elämäni positiivisten sattumusten ja oman halun parantua avulla tulin yhä tietoisemmaksi vaikutuksestani kummityttööni.
Mieleeni kihosi ajatuksia:
Millainen malli haluan olla ruusulapselle?
Haluanko hänen näkevän ahdistusta, pakonomaisuutta, painonvahtaamista?
Vai haluanko olla aito, läsnä, rehellinen ja vahva tyttö hänen silmissää?
Kummityttöni on pelkällä pyyteettömällä olemassa olollaan vaikuttanut elämänasenteeseeni.
Hän on ollut motivaatio, joka kannustaa iloon ja terveyteen, AITOON ELÄMÄÄN.
Nyt vilkaistessani menneisyyteen olen pakahtua siitä onnesta, että minulla on tällainen lahja elämässäni.
Voisin kiljua onnesta istuessani ruusulapsen kanssa korismatsissa.
Nauramme toistemme höpsöille jutuille, jaamme pienen hedelmäaakkospussin ja ryystämme pillimehua.
Viisi vuotta sitten tämä kaikki olisi ollut täysin mahdotonta.
Kuinka onnellinen saankaan olla tässä ja nyt.
Kiitos ja onnea ruusulapsi.

4 kommenttia:

  1. Voi miten ihana kertomus tosielämästä, jälleen kerran:)

    VastaaPoista
  2. oiiii ihana, koskettava. Hienoa kuulla, mistä olet selvinnyt. Tsemppiä tulevaan!! <3

    VastaaPoista

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!