torstai 28. helmikuuta 2013

Neiti kevät

Neiti kevät kuiskuttelee korviini salaisuuksiaan.

Uudet piikkarit ovat niin kevyet jaloissa. Jos lentämättä voi olla ilmassa, se tuntuu tältä.

Keväthöperöt citytintit aloittavat tityy räppinsä hyvissä ajoin ja viihdyttävät aamun hauvalenkkiäni.

Auringossa kylpevällä pohjoiskarjalaisella kaupanpihalla kohtaan nuoren miehen ja
kaksi (arviolta alle viisivuotiasta) tyttöä.
Lapset ovat haalareissaan ja liian isoissa pipoissaan kuin vaaleanpunaisia
muumien, teletappien tai barbapapojen
serkkuja, pikkuserkkuja tai pikkupikkuserkkuja (samaa sukua kuitenkin).
Molemmilla on liian suurissa tumpuissaan pienet valkosuklaarusinarasiat.
Toisen aski tippuu ja mies polvistuu nostamaan aarteen omistajalleen.
Aivan mielettömän hellyyttävä näky.
(toim. huom. kaikki nuoret [ja vanhemmatkin] miehet: varmin tapa kerätä naisten ihailu ja huomio on liikkua lasten kanssa julkisilla paikoille)
Kaikesta huolimatta huomioni kiinnittyy vanhempaan teletappiin.
Kuulen pientä heleää rallatusta, jota rytmittää suklaarusinarasian iloinen säestys.
Silmäni (ennestään suureet) laajenevat alkaen loistaa kilpaa auringon kanssa.
Hymy piirtää viivan vasemmasta korvasta oikeaan tunnistaessani seuraamani musiikkiesityksen.
Tämä jos mikä on salaisuus, josta minulle yritetään kertoa: lupaus keväästä.
Mitäkö kuulin.
No.. pieni heleä ääni kertoi:
Heeelvetin hyvin menee... näytä mulle missä sul on rusketusraidat...

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Ihme

Kiitos elämän ihmeestä.
Edelliseen postaukseen viitaten; kissamme Kepa muutti statuspäivityksensä sijainnin jossain sijainniksi kotona.
Vaikka seikkailijamme kunto on heikko, on läheisten helpotus suunnaton.
Tarrauduin heti aamusta tämän hyvän tuulen vietäväksi.
Juokseminen tuntui pitkästä aikaa miellyttävälle.
Kaikista näistä hyvistä sattumuksista villiintyneenä annoin itselleni luvan hankkia jotain mitä olen himoinnut jo kauan.
Minun edelliset (ensimmäiset juoksupiikkarini) on hankittu silloin kun kuuntelin näitä kappaleita: Simple Plania ja Antti Tuiskua.
Minähän en ole hiukan nuuka vaan hysteerisen saita, Roope-Ankkaakin tarkempi raha-asioissa.
Nyt istun onnellisena punaiset addut jalassa sohvalla enkä malta odottaa huomista, että pääsen testaamaan.
Ei ole edes huono omatunto.
Minä ansaitsin nämä.
Hymy.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Kenen puolesta olet valmis kuolemaan?

Elän hetkiä, joihin seuralaisena osallistuu epävarmuus ja haikeus.
Haluan pitää toivon liekkiä palamassa, mutta samaan aikaan vedän villanuttua ylleni siltä varalta, että tuli ei enää lämmitäkään.
Puhun nyt kissasta, jo neljätoistavuotiaasta.
Hän on jossain ja tämä mystinen jossain on paikka jota me, hänen perheensä, emme tiedä.
Olen itkenyt jokaista lemmikkiä, josta olen joutunut luopumaan.
Silmänurkkani kostuvat muustakin kuin tuulesta, kun näen auton kolhaisemaksi joutuneen jäniksen.
Olen kuitenkin maatilan lapsi ja ymmärrän elämän rajallisuuden.
Jokaisen joutuu hyvästelemään joskus.
Kuolema kuuluu jokaiseen elämään niin kuin hengittäminenkin - pakollisia molemmat.

Kissa ja sen mahdollinen poistuminen elämästäni herättivät aivoissani ajantuksenjuoksun.
Vaikka toivonkin, että kissamme palaa kotiin täynnä elämää, en olisi valmis kuolemaan sen takia.
En uhraisi elämääni, jotta kissa saisi elää.
Jatkoin alkusilmukoiden jälkeen ajatukseni kutomista.
Rakastan suunnattomasti koiriani ja hevosiani, mutta siltikään en kuolisi niiden puolesta.
Olen mittaamattoman kiitollinen, että ne ovat osa eläämäni tässä ja nyt, mutta uskon, että yksikään niistä ei olisi erityisen otettu, jos minä niiden puolesta uhraisin elämäni.
Tehtyäni selväksi lemmikit olin jo hyvää vauhtia silmukoimassa ihmisten maailmassa.
Ajattelin läheisiäni, kaikkein tärkeimpiä ihmisiäni, niitä joihin luotan, niitä joita rakastan.
Olisinko valmis kuolemaan heidän puolestaan?
Minulla ei ole sitä niin sanottua parempaa puoliskoa, joten sen kanssa ei olisi ongelmia: ei tarvitse kuolla ei kenenkään puolesta. Helppo kohta :)
Vanhemmat. Minulla on erittäin läheiset välit vanhempiini. Voin sanoa äitini on myös paras ystäväni, minun luotettuni. Isä on ihminen, johon luotan kuin siihen, että maa on pyöreä. Silti en kuolisi heidän puolestaan. MIKSIKÖ? Tämä vaatii perusteluja. SIKSI että rakastan heitä kumpaakin niin paljon. Kumpikaan ei haluaisi minun kuolevan puolestaan. Tekisin kamalan tempun, jos asettaisin heidät vastuuseen kuolemastani. He molemmat ovat vahvoja ihmisiä ja kestäisivät vastuun, mutta en ikimaailmassa haluaisi asettaa heidän harteilleen synkkää taakkaa minun kuolemastani. Minun näkemykseni mukaan tässä kohden suurempaa rakkautta ja rohkeutta on olla kuolematta.

Aloin olla kauhun partaalla omien ajatusteni kanssa. Tästä ajatusneulonnasta ei tule kaunista neuletta, ei edes reikäistä sukkaa.
Tämä alkaa vaikuttaa ikuisesti keskeneräiselle nukkavierulle sekasotkulle.

Kenen puolesta kuolisin.
Mietin ja mietin. (Onneksi ajomatkani Torsansalosta Joensuuhun on liki parisataa kilometriä niin aikaa on käytössä jos ei megalomaanisesti niin ainakin ihan ruhtinaallisesti)
Jos minun pitäisi kuolla jonkun puolesta, niin kuolisin a. veljeni puolesta tai b. kenen tahansa serkkuni puolesta.
PERUSTELUT:
Rakastan veljeäni suunnattomasti. A on huipputyyppi ja hurmaava persoona. Maailma on parempi paikka, kun hän on täällä. A on tyyppi, joka elää niin kuin tykkää ja se on minusta kadehdittavaa. A ei kuvia kumartele tai mielistele vain mielistelläkseen.
Serkkuni, minulla on seitsemän serkkua. Jokainen heistä on minua nuorempi. He ovat kaikki vielä nuppuja. Orastavia ihmisenalkuja. Olen nähnyt elämää enemmän kuin he. Elämä on hieno ja ainutkertainen juttu; reiluuden ja rakkauden nimissä antaisin omani heille, jos tilanne niin vaatisi. Haluaisin antaa heille mahdollisuuden hengittää, nauraa, rakastaa, hölmöillä, itkeä...

Kiitos, näkemiin, loppu, ajatussyheröni on valmis.
Ymmärrän täysin lukijani, jos et saa selvään.
Omat ajatukseni kuitenkin selvisivät.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

hengissä... ohuesti

Ensimmäinen viikko opetusharjoittelua takana.
Ei naurata.
Ei edes hymyilytä.
Selviän harjoittelusta.
Aivan varmasti, mutta ei helposti.

Hoen itselleni: jokainen suoritettu työ on yksi vähemmän.
Onhan aavikkokin vain pieniä hiekanmurusia.
Saharallakin on rajansa, niin on oltava myös opetusharjoittelulla.




torstai 21. helmikuuta 2013

Illat ovat pahimpia.

Illat ovat pahimpia.
Ajattelen liikaa.
Mietin kaikkea tekemätöntä.
Ahdistun kun en pysty/jaksa/osaa ratkaista kaikkea tässä ja nyt.
Ajatukseni etuilevat huomiseen, ylihuomiseen ja sitäkin kauemmas tulevaan.
Kuriton mieleni haluaa pelastaa koko maailman tai ainakin minun elämäni juuri nyt eikä yhtään myöhemmin.
Olo on riittämätön.

Onneksi tulee aamu, joka pelastaa.
Illan ongelmat ovat aamulla kutistuneet.
Varjot ovat lyhentyneet.
Ja olo on jos ei kaikkivoipainen niin ainakin voimakas.
Tule jo aamu.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Tuulispää

Opetusharjoittelu on alkanut.
Hyvästi vapaa-aikaongelmat.

Jokaisella kolikolla on kääntöpuolensa.
Runsas määrä tekemistä pakottaa aikatauluttamaan.
Rutiinit saavat elämän tuntumaan joko hyvältä tai erinomaiselta.
Väsynyt mieli ei jouda vatvomaan turhia.

Olen viilettänyt yliopiston, normaalikoulun, kodin ja treenipaikkojen väliä tuulispäänä.
Turha hösääminen karsiutuu väkisinkin pois.

Tuntuu hyvälle saapua illalla väsyneenä kotiin ja suihkun jälkeen pukea kivoimmat alusvaatteet päälle, vaikka kukaan muu kuin pieni russeli ei ole näkemässä.



lauantai 16. helmikuuta 2013

Täydellistä

Kyllä minä vaan rakastan noita hevosia.

Olen murehtinut, masentunut ja vatvonut itseäni ja elämääni.
Sitten tulee lauantai.
Saan ratsastaa ihanilla oreilla, herttaisella pikkutammalla ja omalla suosikki Moonallani.
Päivä on täydellinen kun saan viidesti olla vaan hetkessä.
Saan unohtaa kaiken muun.
Voin tanssia varmuusalueen ulkopuolella.
Pääsen alueelle, jossa mahdoton on mahdollista.
Siellä missä ihmeet tapahtuvat.

Nämä ovat minun joukkoni, minun uskottujani, niitä joiden selkään uskon henkeni.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Ystävä

Ystävä
Vain sana
Ainoastaan kuusi kirjainta
Ennen kuin elämääsi tulee joku tai jotkut
jotka antavat sille merkityksen

Minä kuvittelin
että pystyn kaikkeen itse
Luulin
etten tarvitse muita
Uskoin pärjääväni yksin

Onneksi ystävä ei ole minulle enää vain sana
Olen saanut kokea ystävyyttä
Elämää jossa ei ajatella antamista tai saamista
Aikaa jota ei saa mistään lisää
mutta jota on mahdollista jakaa

Onneksi en ole täällä yksin



tiistai 12. helmikuuta 2013

Tästä päivästä

Yhä uudelleen ja uudelleen opettelen hymyilemään
itselleni ja maailmalle.
Väsymyksen ja epätoivon jälkeen muistutan itselleni
riemuitse ja ole kiitollinen.
Ota vastaan jokainen päivä lahjana, mahdollisuutena.
Ja mikä tärkeintä:
älä palauta lahjaasi avaamattomana pakettina.


maanantai 11. helmikuuta 2013

Olen taas töhöttänyt kuin vilkas viisivuotias sokerihumalassa.
Menen ja tulen ja tulen ja menen.
Murehtien huomista, vatvoen eilistä.
Vaikkei olisi kiire yhtään mihinkään, suoritan suoritan suoritan.
Välttelen kaikin voimin pysähtymisen hetkeä.
Näiden viikkojen piti olla omaa aikaa ennen viimeisen opetusharjoittelujakson kiireellisyyttä.
Salaa mieleeni on ryöminyt epävarmuus ja epäusko.
Pakenen tunteita suorittamiseen.
Ostan itseltäni hyväksyntää suorituksilla.

Kehitystä entiseen on, että saan itseni kiinni rysän päältä.
Voin puuttua rikolliseen toimintaani.
Minun on lopetettava itseni pahoinpitely ja halveksunta.
Uskallettava tutustua itseeni ja arvostettava sitä mitä olen:
juuri tällaisena enkä suoritusteni kautta tuotettuna.

Tähtitaivas kattona, asvaltti mattona,
kuljen minne nenä vie, nenä vie
on määränpääni mikä lie, mikä lie
aina matkalla paratiisiini.
Timo Pieni Huijaus: Paratiisi
Kuvituksessa Viivi 4-vee ilmalennossa kuin Darya Klishina

lauantai 9. helmikuuta 2013

Mitä sie sit katoit pienenä?

Satuin kuulemaan keskustelun, jota kävivät kolme pienen lapsen äitiä.
He ruotivat ohjelmia, joita heidän lapsensa haluavat katsoa.
Puhuttiin Winx-clubista, Puuha-Petestä ja Anniina Balleriinasta.
Äidit puhuivat kuinka turhanpäiväistä ja tylsää ohjelmistoa lapsille suolletaan telkkarista.

Edellä mainitusta keskustelusta virittyneenä tunkeudun muistojeni arkistoon.
Mitä minä pentuna telkusta katselin?
Yhtä ei tarvitse erikseen mainita tai muistella.
Jokainen suomalainen lapsi katsoo Pikku Kakkosta.
Se on sama asia kuin jokainen menee kouluun tai käy neuvolassa.

Tämän kansallisvelvollisuuden lisäksi minun lapsuuteni tv-kokemuksista vastaa kova kolmikko.
Muumit
Japanilaiset piirsivät Tove Janssonin muumit tv-sarjaksi.
Olin kyltymätön muumien suhteen.
Meillä oli kaikki jaksot nauhalla videolla.
Katsoimme veljeni A:n kanssa videoltakin samat jaksot yhä uudelleen ja uudelleen.
Pikku Myy oli henkinen idolini ja Aliisa kauneusihanteeni.

Prätkähiiret
Ensin katsoimme veljeni A:n kanssa Prätkähiiriä äidiltä salaa (oli kuulemma vähän vanhemmille lapsille tarkoitettu ohjelma).
Biker mice from Mars tiditidiitidii
Viivi seitsemän vee palvoi piirrettyjä hiiriä, jotka kaahasivat ylinopeutta moottoripyörillä, juttelivat hieman ronskisti ja rellestivät.
Olin palavasti rakastunut valkoiseen hiireen, Vinskiin.

Bonanza
Bonanza tuli telkkarista juuri siihen aikaan kun saavuimme koulusta kotiin.
Vietimme iltapäivät mummolla katsellen länkkärisarjaa ja syöden välipalaa.
Oli siistiä saada syödä peräkammarissa mummon tekemiä piirakoita/voikkareita/pullia/rinkeleitä ja katsella samalla telkkaria (kotona ei saanut syödä olkkarissa telkkaria katsoessa).
Joe Carlwrightilla oli mielestäni upein hevonen ikinä.

Siinäpä se näitä katsoen Viivi on kasvanut.
Minusta tänäkään päivänä EI TURHANPÄIVÄISTÄ tai TYLSÄÄ.






torstai 7. helmikuuta 2013

Ruusulapsi

Vuonna 2008 en ollut huonossa kunnossa, vaan olin hengenvaarallisesti laihtunut sekä järkyttävän ahdistunut muun muassa ylioppilaskirjoituksista, ulkonäöstäni, tulevaisuudesta ja itsestäni.
Olen aikaisemmin kirjoittanut tänne blogiinkin anoreksiastani ja sen sisaruksista epävarmuudesta, itseluottamuksen puutteesta ja kaiken kontrolloimisen tarpeesta.
Lisäksi olen kirjoittanut niistä elämäni todellisista ja ihanista asioista, niistä OIKEASTI TÄRKEISTÄ, jotka ovat auttaneet minua toipumaan.
Tässä yksi niistä:
Minun kummitätini ja hänen miehensä antoivat minulle lahjan, jonka kallisarvoisuutta minulle kukaan ei voinut annettaessaan tietää.
Minusta tuli vuonna 2008 sylikummi pienelle ruusulapselle.
Silloin olin täysin kyvytön kummi: sairauden riuduttama ja kykenemätön huolehtimaan muista, saati itsestään.
Minuun ja minun toipumiseeni uskottiin.
Tätini ja hänen miehensä eivät olisi ikimaailmassa antaneet minulle vastuullista tehtävää kummina, jos he olisivat ajatelleet etten kykenisi toipumaan.
Kun pitelin luisevilla käsilläni ruusulasta kastemekossaan, en vielä ymmärtänyt kummiuden merkitystä.
Kuitenkin elämäni positiivisten sattumusten ja oman halun parantua avulla tulin yhä tietoisemmaksi vaikutuksestani kummityttööni.
Mieleeni kihosi ajatuksia:
Millainen malli haluan olla ruusulapselle?
Haluanko hänen näkevän ahdistusta, pakonomaisuutta, painonvahtaamista?
Vai haluanko olla aito, läsnä, rehellinen ja vahva tyttö hänen silmissää?
Kummityttöni on pelkällä pyyteettömällä olemassa olollaan vaikuttanut elämänasenteeseeni.
Hän on ollut motivaatio, joka kannustaa iloon ja terveyteen, AITOON ELÄMÄÄN.
Nyt vilkaistessani menneisyyteen olen pakahtua siitä onnesta, että minulla on tällainen lahja elämässäni.
Voisin kiljua onnesta istuessani ruusulapsen kanssa korismatsissa.
Nauramme toistemme höpsöille jutuille, jaamme pienen hedelmäaakkospussin ja ryystämme pillimehua.
Viisi vuotta sitten tämä kaikki olisi ollut täysin mahdotonta.
Kuinka onnellinen saankaan olla tässä ja nyt.
Kiitos ja onnea ruusulapsi.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Ystäväni

Ystäväni,
ne jotka etsivät yhtä aikaa
myrskyä ja rauhaa
eivät löydä perille
kulkematta käsi kädessä
miten kaukana toisistaan 
kulkevatkaan.
Tommy Tabermann
Kuva: Sanna Tuokko




Korvaamattomia ovat vanhat ystävät.
Näemmepä päivittäin, kerran kuukaudessa tai puolen vuoden välein olemme kuin emme olisi eronneet koskaan.
Elämämme vievät meitä sinne, tuonne ja tänne.
Mutta tänne tullessamme, tavatessamme, puhumme samaa kieltä.
Meidän ei tarvitse vatvoa tapahtumia, joita emme ole kokeneet yhdessä.
Meidän ei täydy selittää niitä toisillemme.
Ymmärrämme toisiamme, koska keskustelemme tässä hetkessä.
Kommunikoimme yhteisellä kielellämme, jota muiden ei tarvitse ymmärtää.
Käytämme viestejä, joissa on sallittua hullutella ja höpsöillä.
Toisaalta saa olla kuolemanvakava jos siltä tuntuu.
Kaikesta voi kertoa ja toista ei tarvitse pelätä.
Hetket vanhojen ystävien kanssa ovat juhlaa.
Viivi juhlii ratsastaen helmikuisessa sunnuntaiaamussa.
Siunattuja ovat ystäväni Kimpsu, Nokka ja Töötti.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Herättelyä

Näyttää niin hienolta, kun sinulla on lihakset. Kun ennen sie olit vaan luuta ja nahkaa.

Kuulin sanat eilen.
Ne palasit mieleni sopukoista takaisin tietoisuuteeni tänään.
Siivosin ja katselin kuvia.
En ollut tunnistaa sumeasilmäistä rääpälettä.
Se olin minä viisi vuotta sitten.
Tiedän olen muuttunut niin sisäisesti kuin ulkoisesti noista ajoista.
Muutoksen valtavuutta ei ymmärrä arjessa.
Hidas muutos on salakalavala kaveri.
Se turruttaa meidät.
Tottumus estää meitä reagoimasta negatiiviseen muutokseen.
Ajattelemme: ei minun vielä tarvitse huolehtia tästä.
Toisaalta tottumus tuhrii silmiltämme positiivisen muutoksen huikean valovoiman.
Näemme valtaisat onnistumiset ihan tavallisena ja näin emme osaa olla kiitollisia ja ylpeitä saavutuksistamme.

Tarvitsemme toisten perspektiivejä.
Muistuttamaan asioista, joiden merkitys on tottumuksemme sokaisema.
Kiitos sanoista tänään näen kuinka paljon enemmän minä olen tässä ja nyt.