torstai 31. tammikuuta 2013

Kivaa työtä

Olenko töissä, jos saan katsella namikan korispelaajien opetustuokioita oppilaille?
Päivän kakkosparhautta ovat uudet täydelliset trikoot.
Ei tarttee alleviivata: positiivisuuskäyrä kohoaa eksponentiaalisesti :)

tiistai 29. tammikuuta 2013

Lukion tärkein päivä

Enää pari viikkoa ja jälleen kerran yksi lukioikäluokka elää lukion hienoimman päivänsä.
Viivin mielestä lukion kakkosella vietettävä prinsessapäivä oli paras kaikista lukiossa viettämistäni.
Jos lukiosta jonkun asian haluaisin antaa myös amiksille, olisi se vanhojen tanssit.
Jokaisen ihmisen pitäisi kokea päivä, jolloin saa hyvällä omallatunnolla keskittyä vain siihen, että näyttää sädehtivältä.
On sanoin kuvaamaton tunne nähdä itsensä aivan outona;
juhlamekossa,
tukka siististi kammattuna ja
kasvot kauniiksi meikattuna.
Hämmentävä, mutta ihana tunne.
Hymyilyttää vieläkin kun palaa ajatuksissani omaan prinsessapäivääni.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Kasvu

Elämä on elämää varten annettu 
ja se on ihanasti sanottu.
Leevi And The Leavings: Ihanasti sanottu

Yksi elämämme ihanuuksien käsittämättömimmistä asioista on kasvu.
Sitä ei huomaa tässä ja nyt.
Mutta päivien muuttuessa viikoiksi,
viikkojen muuttuessa kuukausiksi,
kuukausien muuttuessa vuosiksi,
tapahtuu ihmeitä.
Nämä ihmeet ovat keskuudessamme.
Ne ovat todellisia.
Kasvu on ihana ihme.
Kasvu muuttaa tällaiset rääpäleet:
...aikojen aallokossa tällaisiksi:
Kuva on lahjakkaan luottokuvaajamme Sanna Tuokon käsialaa.

 Milloin ja missä tämä kaikki on tapahtunut ja mikä sen on saanut aikaan?

lauantai 26. tammikuuta 2013

tauon jälkeen

Puolet vuodesta on kulunut edellisestä hyppelystä seipään kanssa.
Viimeksi hyppäsin Lahdessa Kalevan Kisoissa.
Siitä asti ovat seipäät olleet siististi säilössä heinävarastossa.
Minulla ei ole ollut ongelmia hyppäämättömyyden kanssa.
En ole potenut edellisten vuosien tapaan huonoa omaatunto, siitä etten ole hypännyt.
Sen sijaan olen harjoitellut kaikenlaista muuta.
En ole huonossa kunnossa, mutta vire hyppäämiseen on (tietenkin) kateissa.
Tänään pakattiin välineet autoon ja kokeiltiin mille se oikea homma maistuu.
Vielä ei oteta kovia vauhteja eikä isoja seipäitä.
Haetaan tuntumaa ja otetta.
Tämä on kuin polkupyöräilyä apupyörillä.
Edellisinä vuosina olen ahdistunut pitkien hyppytaukojen jälkeen.
Olen vihannut kaikkea keskeneräisyyttä ja vajavaisuutta.
Hävennyt.
Nyt tuntuu toiselle.
Askartelen kroppani ja toimintani kanssa.
En saa tarpeekseni treenaamisesta.
Haluan kokeilla yhä uudestaan ja uudestaan.
Tahdon oppia.
Haluan saada kädet toimimaan tehokkaammin kuoppaanviennissä.
Yritän oppia uudenlaisen seipäänkantoasennon.
Tämänhetkinen fyysinen kunto mahdollistaa monin verroin pitemmät hyppytreenit kuin ennen.
Nyt voin keskittyä vain itseeni.
Väsymys ei ohjaa mieltäni epäolennaisuuksiin: toisten miellyttämiseen ja epämiellyttävien tunteiden kestämiseen tai etsimiseen.
Tunnustelen kehoani.
Uskallan tunnustella kroppaani, sillä minun ei tarvitse hävetä huonoutta.
Virheet, mokat ja erheet ovat korjattavissa,
MUTTA korjattavissa vain silloin kun ensin uskallan myöntää ne.
Vailla häpeää ja nöyrästi töitä tehden muutos on mahdollinen.
On tavattoman helppoa olla rohkea, kun liikkuu vain varmuusalueella.
Urheilussa (tai ainakin urheilussa, jossa haluaa kehittyä) täytyy liikkua alueella, jossa kaikkea ei voi hallita.
On vain siedettävä epävarmuus ja keskeneräisyys.
On luotettava hetkeen ja omaan tunteeseen.
Ainainen vilkuilu eteen ja taakse sekoittaa pään.
Jos tietoisuus jää laahaamaan menneeseen tai kurottelee liikaa tulevaan nykyhetki unohtuu ja rytmi sekoaa.
Pelolle ei saa antaa valtaa.
On elettävä tässä ja nyt itsestään ylpeänä, mutta työlleen nöyränä.

torstai 24. tammikuuta 2013

Motivaatiolevelien vajaus

Soveltava opetusharjoittelu on ohi.
Sääli.
Tykkäsin opettamisesta vanhalla koulullani.
Juurikin nyt minulla on kaksi viikkoa aikaa saada kirjoitettu arviolta neljäkymmentä sivua erinäisiä opiskelujuttuja.
Ongelmahan ei ole kirjoittaminen.
Kirjoittamisesta tykkään.
Blogiakin kirjoitan sormet syyhyten lähes päivittäin.
Sama motivaatio ei kohdistu harjoittelun raporttiin, tutkimuspraktikumin harjoitustyöhön tai media-analyysiin.
Minusta on tullut mestariluokan opiskelujuttujen välttelijä.
Aina on hyvä hetki imuroida, jos vaihtoehtona on raportin kirjoittaminen.
Tällä viikolla päätin aiheuttaa itselleni kohtuutonta sressiä sijaistamalla kokonaisen koulupäivän erityisluokassa.
Kirjoittamisen rinnalla erityisluokkalaisten loputon rajojen ja pinnani testaaminen on kevyttä.
Varmistin vielä päivän päätteeksi etten millään ehdi kirjoittaa tehtäviä menemällä pelaamaan koripalloa ja ratsastamaan vielä ylimääräisen iltalenkin Moonalla.
Viimeksi mainitut asiat tosin ovat superkivoja ja eivät millään tavalla verrannollisia kirjoitustöiden tekemiseen.
Viimeisenä harkkapäivänä sain päähäni leipoa opettajanhuoneeseen riisipiirakkatarjoilun.
Erittäin aikaa vievää... ei mitään toivoa kirjoittaa yhtään mitään.
Ja nyt olen pari päivää yksin kotona ja huolehdin eläinlaumastamme, talon ja tallin lämmityksestä ym.
Ei mitään mahdollisuutta jaksaa/ehtiä/viitsiä tehdä opiskelujuttuja.
Kuvituksena kissamme Luna

tiistai 22. tammikuuta 2013

Pituudesta (tai lyhyydestä)

Koulussa minulle esitettiin kysymys:
Kuinka pitkä sinä olet?
(Huomaa muoto kuinka pitkä, minulta EI kysytty kuinka lyhyt olen. Sanavalinnalla on olennainen merkitys mielikuvien luojana.)

Kehotin kysyjää arvaamaan varteni mitan.
Heitin kysyjälle vastapalloon kysymyksen:
Miksi kysyt?

Kysyttiin, koska kiinnosti.
Koska olet tuollainen pikkuihminen.

Erinäisten spekulaatioiden jälkeen kaikki tiesivät pituuteni.
Tultiin tulokseen, että alkuperäiset veikkaukset olivat menneet kymmenisen senttiä alakanttiin.
Tässä vaiheessa uteliasuudesta pakahtuville lukijoille kerrottakoon; olen 164 senttinen.

Minä en ole koskaan kokenut olevani erityisen lyhyt tai ainakaan, että lyhyyteni olisi ongelma.
Oikeastaan en ole ajatellut juurikaan koko asiaa.
Sen takia hieman hätkähdin sitä, että joku määritteli minut erityisesti pikkuihmiseksi.
(Tarkennettakoon vielä, että kysyjä ei todellakaan ollut mikään kaksimetrinen lentopalloilija.) 

Kaikkihan on tietenkin suhteellista.
Kyllä moniin verrattuna olen lyhyempi, mutta se ei minua hidasta.
Olen kiitollinen jokaisesta sentistäni enkä tarvitse niitä yhtään enempää.
Tietenkin hieman pidemmät missisääret olisivat kivat, mutta niin olisi jamaicalaispikajuoksijoiden pakarat tai Kiira Korven hymykin.
On ihan turha käyttää energiaa mahdottomien asioiden vatvomiseen.

Plussapallona pituus-lyhyys-keskustelulle: kuulin tänään metkan jutun radio Novan Pursiseuralta. Nyt on tehty tieteellinen tutkimus, että täydellinen mies on 14cm naistaan pitempi. Viiviä jäi vain mietityttämään: Päteekö sama vastapäivään? Eli onko miehelle täydellinen nainen 14cm tätä lyhyempi?




maanantai 21. tammikuuta 2013

Tämän illan henkinen moodi: RALLI

Liikenteenvaarantamisesta en perusta.
Olen pirun varovainen siviililiikenteessä
Mutta hiton hienoa on ajaa pimeällä kylätiellä niin kovaa kuin (erittäin) vajavaisilla kuljettajantaidoilla pystyy.

Kuinka syvälle mutkaan voi mennä jarruttamatta?
Kuinka saada auto ulos mutkassa mahdollisimman suurella nopeudella?

Vaikka kylkiedellä on hauskaa mennä, kulkee auto kovempaa kun pyörät ovat suorassa.

Viivi on keskittynyt ralliin hevosella.
Silti minä niin tykkäät liikkua äärirajoilla myös nelipyöräisen kanssa.
Tähän intohimoon pätee kuitenkin rajoite: silloin ei kisata, kun muita on liikenteessä.
Tavallisessa arkiliikenteessä olen ylitunnollinen liikennesääntöjen noudattaja.
Yksin autiolla pikataipaleella henkinen tasoni on Marcus Grönholmia tavoitteleva.
Olen kuin lapsi huippukivan leikin pauloissa.

Olisi huikeaa osata ajaa edes prosentin verran niin taidokkaasti kuin ralliammattilaiset.
Minä nostan hattua jokaiselle huippu-urheilijalle, joka välineenään auto uhmaa omaa uskallustaan ja asettaa taitonsa alttiiksi hermojaraastavan upeassa lajissa.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Hyvin epäloogista ajatuksenjuoksua siitä mitä on olla Viivi

Olen sitä mieltä, että jokainen ihminen haluaa kokea olevansa hyväksytty ja rakastettu.
Tämä tarve on osa ihmisyyttä.
On olemassa ihmisryhmä, joka tavoittelee toisten hyväksyntää ja rakkautta menestyksen avulla.
He... suorittavat maisterintutkinnon ennätysajassa vitosen arvosanoin, voittavat maailmanmestaruuden kaikkien aikojen nuorimpana, tekevät ympäripyöreitä työpäiviä omassa yrityksessään tai ovat kolmen alle viisivuotiaan äitejä ja silti joka päivä näyttävät hehkeältä kuin Cosmopolitanin kansikuvamalli.
Nämä ihmiset näyttävät täydellisille.

Minä kuuluin edellä mainittuun ryhmään.
Kuvittelin, että minun ihmisarvoni oli riippuvainen siitä kuinka menestynyt pystyin olemaan.
Kunniainhimoisena tyttönä halusin olla hyväksytty, onnellinen, rakastettu ja ihailtu.
Minun aivoissani keino saavuttaa edellä mainitut oli näyttää toisten ihmisten silmissä virheettömälle onnistujalle.

Yhtälössä on ongelma: virheetöntä ei ole olemassakaan.
Menestyjälläkin on heikkoutensa.
Kaikki energia menee huonojen puolien piilotteluun, jos haluaa näyttää täydelliseltä.
Jos ihmisyys on riippuvainen menestyksestä ja virheettömyydestä liikutaan vaarallisilla vesillä.
Niin kauan kun onnistuu seilaamaan törmäämättä epäonnistumisen karikoihin kaikki sujuu hienosti, mutta ongelmana on, että kaikki turaavat joskus.
Leo Messi ei tee jokaisella laukauksella maalia.
Usain Bolt ei ole voittamaton.
Aku Hirviniemi ei ole aina hauska.
Jos kaikki on menestymisen varassa olet alituiseen vaarassa vajota pohjamutiin.
Pohjamudissa menestysriippuvaisella ei ole mitään.
Hän menettää kaiken.

Olen edelleen kunnianhimoinen ja lähes maaninen treenaamaan sekä kamalan itsekriittinen.
Olen kuitenkin oppinut jotain perustavanlaatuista itsestäni:
minun ei tarvitse olla virheetön, saan epäonnistua
ja silti olen aivan sama Viivi.
Minun ihmisarvoni ei ole kiinni siitä saanko huippuarvosanoja, olenko kaunis ja fiksu tai voitanko jotain hienoa.

Tämä oivallus helpottaa elämää: ei tarvitse alituiseen piilotella itseään.
Saan olla persjalkanen, näppynaamainen, siansaksa-aksentilla puhuva ja kuinka sählä tahansa.
Tällainen minä olen ja paljon muutakin.
Minun ei tarvitse ostaa hyväksyntää jollain mitä en ole.
Saan tavoitella hienouksia pelkäämättä epäonnistumisia, niitä tulee.
Mutta jos menen piiloon pelkäämään paljastumista, en saa varmasti yhtään mitään.
 

torstai 17. tammikuuta 2013

Ajatuksia ja ahdistuksia kopista

Soveltava opetusharjoittelu vetää viimeisiään ja minun oli pakko käydä hoitamassa muutama asia opiskelukaupungissani.
Sattuipa somasti kaksi hyvää syytä tuulettaa päätä shoppailemalla.
Tai niin minä ainakin luulin, siis että olin shoppailemassa.

Sovituskopin peilit ilmiinnyttävät minut jonnekin aivan toisaalle,
vai miltä kuulostaa:

Kaupan yksi peilissä minulla on jenkkakahvojen alut, jotka keikkuvat housunkauluksella.
Tiedänhän minä, että joulu on minua lihottanut ja luulin olevani sinut sen kanssa.
Taisin luulla väärin.

Kaupan kaksi peilissä minua katselee luuranko. Kädet pelkkää klonkkumaista luuta ja nahkaa.
En ilkeä käyttää tällaista urheilutoppia. Näytän ihan treenaamattomalle.

Olin ihan varmasti eksynyt matkalla sovituskoppiin.
En minä missään sovituskammiossa ollut, vaan huvipuiston peilitalossa.
Tiedättehän paikan, jossa peili toisensa jälkeen muuttaa sinut erilaisiksi kummajaisiksi, joiden rinnalla Shrek ja Notre Damen kellonsoittaja ovat taviksia.

Kuinka reissuni sitten päättyy?
No... päätän että piru perkule, vaikka silmissä kuinka kammoksuttaisi saan pukeutua pinkkeihin farkkuihin ja käyttää jäätävän siistiä urheilutoppia näytinpä niissä kuinka hölmölle tahansa.
Hittoako minä sillä mitä muut ulkonäöstäni ajattelevat.
HYVÄ MINÄ!

tiistai 15. tammikuuta 2013

Kulkea kanssa

Lähtötilanne:
Hevonen ja Viivi seisovat tarhassa.
Normaalisti sujautan päitsen vanhemman tamman päähän ja kävelemme yhtä matkaa aitauksesta talliin riimunnaru yhdistävänä napanuoranamme.
Tänään, ihan huvikseen, päätän tehdä jotain, jossa on katastrofin ainekset.
Jos ei laita päitsiä hevoselle, se voi mennä minne tahansa.
Laitan luottamuksemme testiin.
Annan hevosen päättää haluaako hän tulla kanssani.
Avaan portin ja katselen tummaa hevostani.
Käännyn ja sanon tulehan.
Tamma kävelee kaksi askelta perässäni, venyttelee kaulaansa ja hamuaa pihakoivun oksia.
Kävelen tamma perässäni talliin.
Riisun loimen ja tamma lompsii karsinaansa.
Onko huikeampaa tunnetta kuin yhteisymmärryksen hetket eläimen kanssa.
Hevonen olisi voinut mennä minne tahansa, mutta hän halusi kulkea kanssani.
Iso sydän. 


sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Kikkailua

Puhuin perjantaina uusista tempuista.
Nyt on kuvamateriaalia tarjolla.
Uusin proojekti on käsilläseisonta yhdellä kätösellä.
Onnistuu seinäävasten niin oikealla kuin (murheenkryyni) vasurillakin.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Menetkö tänään sinne missä kävit eilen?

Vastaan usein otsikon kysymykseen kyllä.
Olen kontrollifriikki, jos joku ei sitä vielä tiennyt.
Arki ja rutiinit tuottavat minulle mielihyvää.
Kurinalaisessa elämäntavassa on paljon hyviä puolia.
Kuitenkin tasaisin väliajoin on terveellistä kokeilla uusia juttuja.
Valitsemalla tuntemattoman reitin antaa mahdollisuuden mahdottomalle.

Koin tänään jotain uutta.
Vietin totaalista vapaapäivää treeneistä, Moonasta ja opiskelujutuista.
Suuntasin nokan kohti etelää.
Toiset menevät vapaapäivinä kulttuuririentoihin, toiset shoppailemaan, yhdet vetävät pään täyteen alkomaholia, yhdet tanssivat valomerkkiin...
Sitten on olemassa Viivi, joka menee elämänsä ensimmäistä kertaa katsomaan korisliigan peliä.
AIVAN HUIKEETA!!!
Mikä tunnelma aivan tavallisessa sarjapelissä.
Viivi on aivan täpinöissään.
Vanha koira voi todellakin oppia uusia temppuja,
jos vannoutunut yksilöurheilufani Viivi on aivan liekeissä!

Kiitos Namika Lappeenranta ja Kauhajoen Karhu, tarjositte Viiville MEGALOMAANISEN ELÄMYKSEN!
Greg Logins kuva:täältä

torstai 10. tammikuuta 2013

Olen ihan paska...

...monessakin asiassa.
Erityisesti lauseenjäsennyksessä.
Voin täysin samaistua oppilaideni tuskaan aiheen tiimoilta.
Olen niin pahoillani heidän puolestaan, että tällainen predikatiivi-vammainen yrittää opastaa heitä lauseenjäsennyksen saloihin.
Lauseenjäsennys vajavaisuuteni on siitä paha juttu, että minun pitäisi opettaa toisia asiassa.
Paine hallita aihe on suhteellisen korkea.
Osaamattomuuteni ahdistaa, ja paljon.

Toinen juttu missä olen ihan paska on koripallo.
Tässä asiassa surkeus on kuitenkin vain hauskaa.
Vaikka olen aivan liian lyhyt, pelisilmiltäni sokea ja kehnossa juoksukunnossa, on koripallon pelaaminen minusta äärimmäisen hauskaa ja vapauttavaa.
On riemukasta hyväksyä se, että tässä asiassa ei tarvitse olla sairaan hyvä.
Voi vain mennä ja tehdä.
Olla kömpelö ja aina eksyksissä tilanteessa sekä näyttää kamalalle.
IHAN PARHAUTTA!
En muistanut kuinka superia oranssin pallon pomputtaminen olikaan.

tiistai 8. tammikuuta 2013

menneisyyden haamuja

Ei ole helppoa eikä tärkeää palata menneisyyteen
ja repiä sen haavoja.
Ainoa puolustukseni on,
että sieltä saamani tieto auttaa minua
ymmärtämään paremmin nykyhetkeä.
Paulo Coelho; Alef
Yliopiston harjoittelukoululla, Norssilla, on helppo opettaa.
Siellä minulla ei ole menneisyyttä.
Voin olla kuka tahansa.
Siellä minun ei ole pakko kantaa repussani menneisyyttäni ellen välttämättä halua.
On äärimmäisen vapauttavaa toimia kyseisen hetken intuition mukaan ilman menneisyyden rajoituksia.

Sama rajattomuuden ja vapauden tunne on vaikea saavuttaa vanhalla omalla koulullani.
Olen toki sijaistanut usein koululla sen jälkeen kun painoin valkomustan lakin päähäni,
mutta silti joudun jokaikinen kerta ravistelemaan menneisyyden tomut niskoiltani astuessani koulun ovista.
Mikään muu paikka ei tuo minulle mieleen kamppailua elämästä ja kuolemasta kuin tuo koulu.
Opettajat ja käytännöt ovat muuttuneet paljon.
Oma statukseni on muuttunut oppilaasta sijaiseksi tai harjoittelijaksi.
Silti mielikuva lukioaikaiseen Viiviin ja niihin tuntemuksiin iskee kovin helposti aivoihini.

Teini-iän epävarmuus, anoreksian häpeä ja klonkkumainen ulkomuoto yrittävät tunkeutua aivoihini.
Minusta alkaa tuntua Viivi-18-vuotiaalle-lukiolaiselle.
Pelottavien ajatusten kohtaaminen on joskus terveellistä.
Mukavuusalueen ohitus ja omien ahdistusten katsominen silmästä silmään ovat ihmeellisen voimallisia asioita.
Vilkaisen itseäni peiliin; minua ei katsotakaan takaisin tyhjin ja surullisin, sairauden riuduttumin silmin.
Se että olen ollut eilen jotain ei tarkoita sitä, että minun tarvitsee olla samaa tänään.
Kiitos ja kumarrus voin nauraa tänään oppilaiden kanssa tutussa liikuntasalissa musiikin pauhatessa ja antaa nämä hetket itsestäni noille huikeille tyypeille.
Toivon todella, että heistä jokainen pystyisi näkemään oman ainutlaatuisen upeutensa ja arvokkuutensa aikaisemmin kuin minä näin omani.


sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Kunhan edes jotain julkisuutta

Kun kolme ja puoli minuuttia on kulunut mtv3:n sketsisarja Putouksen uusien hahmojen julkistamisesta, facebook-näkymääni iskee jonkin sortin virus.
Ruutu vilisee statuspäivityksiä:

SIMPELE PÄÄSSY MAAILMANKARTALLE!
SIMPELELÄINEN @ PUTOUS
PERKELE SIMPELELÄINEN PUTOUKSESSA
SIMPELELÄINEN KAKSONEN

ja tällaisia oli useita kymmeniä.
Suhtaudun kotikontuuni ja ihmisiin siellä suurella lämmöllä.
Tämä on niin kuvaavaa tuolle etelä-karjalaiselle tehtaan varjossa oleilevalle kylälle.
Hössötystä ja hypetystä, kun joku kumminkaiman tuttu pääsee valtakunnan mediaan.
(Sama innostus syntyy radiojulkkistenkin kohdalla)
Olen aivan varma, että noin 253 simpeleläistä muisti eilen, että hänellä on serkku tai mahdollisesti pikkuserkku, jonka nimi on Veli Sikiö.
Heitän villin veikkauksen, että jos edellä mainittu herra V. Sikiö voittaa suositun sketsisarjan niin Simpeleen tehtaanpuistoon pystytetään pronssipatsas "oman kylän pojan" kunniaksi.
Lisäksi kunnanjohtaja Harri Anttila lahjoittaa Sikiölle kunniakirjan ja kylätoimikunta järjestää kansanjuhlan menestyksen kunniaksi.

Näin Simpeleellä :)

p.s. Tämä kaikki haiskahtaa tekaistulta. Ehkei Veli Sikiö olekaan alkuperäis simpeleläinen, sillä yksikään simpeleläinen ei sano: "Näillä mennään. Emmä siihe läähe. Odotus palkitaan."
Viivisti tämä hokema kuuluisi mennä jokseenkin näin: "Näil männää. Emmie siihe lähe. Ootus palkitaa."
Kuva: copyright MTV3 http://www.mtv3.fi/ohjelmat.shtml/kotimaiset/putous/hahmot/1683843/veli-sikio

perjantai 4. tammikuuta 2013

Minua on taas opastettu

Luulin, että olen mestari ottamaan ilon irti elämän pienistä jutuista.
Eilen kuitenkin tunsin olevani täysi noviisi elämästä kaiken ilon irti ottamisessa.

Oppejaan minulle täysin palkein antoi kummityttöni K.

Istahdimme keltaiseen Skoda Fabiaani, minä kuskiksi ja K kartturiksi.
Hyräytän tsekki-ihmeeni käyntiin ja samalla K alkaa kiherrellä ja hihittää.
Hän sanalla sanoen pirskahtelee kuin kylmä pommac kaadettaessa jalalliseen juhlalasiin.
Kysyn K:lta mikä saa hänet noin iloiseksi.
Kun pikkuneiti hihitykseltään saa sanoja suustaan, hän toteaa ensin hyvin vakavasti:
Tämä on minun toinen kertani... 
hetken mietintä tauko
...ei ei sittenkään vaan kolmas kerta...
...kun saan istua etupenkillä!
Tähän välin jälleen hervoton naurukohtaus.
Etupenkillä on niin mukavaa ja hienoa... olen kaikkein onnekkain tyttö!

Aamen ja kiitos. Kummia on taas opetettu kuinka tätä elämää kuuluisi syleillä; ehdoitta ja pienimpiinkin onnenhippuihin tarttuen.
Voi kuinka onnekas olenkaan, kun minun elämässäni on tällainen pieni ihme!
ISO SYDÄN tähän kohtaan!


keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Iloa

Urheilu antaa pidemmän lapsuuden,
koska urheilussa on pysyttävä hetkessä kiinni
ja oltava monessa lapsen kaltainen:
rohkea, impulsiivinen ja täysin keskittynyt.
Raimo Summanen
Johtuneeko pyhästä lupauksesta olla positiivisempi, arkirytmin palautumisesta vai joulukuun aikana haalituista kolmesta lisäkilosta, mutta treeni-ilo ja -into ovat hipsineet takaisin Viivin luokse.
On ihan huippua treenata, koska se tuntuu mukavalle eikä siksi että on pakko.
Olin jo tehnyt pyhän päätöksen etten kilpaile hallissa, mutta saa nyt nähdä tartteeko tehdä pyhäinhäväistys ja hypätä sittenkin... kattellaan mitä keksitään.