tiistai 31. joulukuuta 2013

Viimeinen 13




Matkani 13 kanssa alkaa olla lopuillaan.
Pian on aika sanoa: ”Hei, olen Viivi. Meillä on tässä 365 yhteistä päivää edessämme.” numerolle 14.
En oikein tajua, että vuosi vaihtuu TAAS.
Vasemmalta katsoen vuosi tuntuu niin lyhyelle ajalle. Oikealta katsottuna se tuntuu ikuisuuttakin pidemmälle.
Aivan juuri loppuun kuluva vuosi on tarjonnut minulle paljon.
Ensimmäiset sanat, jotka mielessäni yhdistyvät vuoteen 13, ovat raskas ja opettavainen. Viiviä on koulutettu oikein kunnolla. Olen kompuroinut polvet ruvella. Olen myös kivunnut jaloilleni yhtä monta kertaa kuin olen muksahtanut nurin. Kaikenlainen nujuaminen on tehnyt minusta vahvemman ja kypsemmän. Juuri nyt vuoden 13 viimeisillä tunneilla tunnen itseni niin henkisesti kuin fyysisestikin totaalisen uupuneeksi.
Fyysinen väsymys on helposti hoidettavassa. Se on tulosta erilaisesta, tehokkaammasta, treenisyksystä (sekä vielä lyhyemmällä perspektiivillä päivän juoksuvedoista ja eilisestä jalkapuntista). Hoituu muutamalla palauttavalla. Ennennäkemätön treeni plus lepuuttelu tarkoittaa huippukuntoa huomenna.
Henkinen puoli on kimurantimpi. Olen laiminlyönyt henkistä hyvinvointiani. Olen suorittanut, suorittanut ja suorittanut. Olen lunastanut hyväksyntää ja arvostusta tekemällä gradua, treenaamalla, tavoittelemalla onnistumisia, tekemällä töitä, suorittamalla kursseja…  Luulen, että henkinen balanssi ei korjaudu pelkällä levolla. Tässä tarvitaan tietoisia muutoksia. Ei riitä, että toivotaan toivotaan optimistista asennetta ja itsehyväksyntää. Henkinen hyvinvointi ei ole taivaanlahja. Haluan välittää positiivista asennetta ja optimismia, mutta haluan myös olla ehdottoman aito ja rehellinen. Hyvinvointi vaatii välillä ponnisteluja. Onnistumisten hetkellä on helppoa olla optimisti. Todellista luonnetta kysytään vaikeilla hetkillä; todelliset optimistit hyväksyvät myös elämän tarjoamat hankalat hetket, mutta löytävät niistäkin jotain hyvää.
Tällaisilla ajatuksilla uskallan unelmoida vuodesta 14, vaikka vuoden 13 loppu näyttääkin harmaalle.
Millaisin odotuksin sinä tervehdit vuoden 14? Olkoonkin tervehdyksesi millainen tahansa toivon sen olevan sinulle onnellinen ja elämäntäyteinen!

lauantai 28. joulukuuta 2013

281213

Ulkona on liukasta. Älä juokse. Varo ettet kaadu. Saatat satuttaa jalkasi.
Hevonen on energiaa täynnä helpomman jakson jälkeen. Älä lähde harjoituksiin. Hevonen voi käyttäytyä holtittomasti. Varo ettet loukkaa itseäsi tai hevostasi.
Suklaakakussa on kamalasti energiaa. Jos syöt liikaa, on varottava lihomista.
Sinua pyydetään esiintymään monelle ihmiselle. Varo nolaamasta itseäsi.

Pelko, varominen ja arkailu ovat elämää ylläpitäviä asioita.
Pelko suojelee meitä satuttamasta itseämme.
Viisas pelkää vaarallisia asioita.

Pelolla on kahdet kasvot.
Vaaran lisäksi se suojelee meitä onnistumaselta ja uuden oppimiselta.
Varova kiertää epäonnistumisen, mutta samalla myös koukkaa onnistumisen ohi.

Luulen, että elämän mysteeri liittyy balanssin löytämiseen.
Siihen, että sopivalla hetkellä älyää suojella itseään tyhmänrohkeudelta, mutta toisaalta uskaltaa oikeassa paikassa poistua mukavuusalueelta kohti unelmiaan.
Viivi ja Viivin kumpparityttö K



keskiviikko 25. joulukuuta 2013

251213

Olen tahtonut täällä jakaa hyvää.
Olen tehnyt tietoisen valinnan: jättänyt ikäviä asioita marisematta, yrittänyt nähdä kaikessa hyvää ja tarjoilla sitä teille.
Nyt teen tietoisen poikkeaman.

Olisin halunnut tulla kirjoittamaan kanelin ja kardemumman tuoksuisesta, lämpöisestä ja iloisesta sekä rentouttavasta joulustani.
Edellä mainittu on fantasia.
Totuus on samannäköinen kuin vallitseva säätila - kalseaa, märkää, mutaa ja pimeää.
Olen stressannut viimeiset kaksi päivää.
Stressannut väsymystä.
Stressannut levottomuutta.
Stressannut lepäämättömyyttä.
Stressannut saamattomuutta.
Stressannut gradua.
Stressannut sitä, että olen stressannut.

Tiedän, että aivot ja kroppa pitäisi asettaa lepotilaan.
Yritän, mutta onnistuu yhtä näppärästi kuin pulkkailu lumettomassa rinteessä.

Taidan yrittää liikaa.
Taidan vouhottaa turhasta.
Kaikkihan on ihan hyvin - olen terve, minulla on läheisiä ympärilläni...

Tutkiessani gradua varten tekemiäni muistiinpanoja paperipinkan välistä tippuu pieni repäisty lappunen.
Lappu täynnä mustekynällä tuherrettuja asioita.
Luen yhden:
Ihminen voi menettää ainutkertaisen ihmisyytensä, jos hän suhtautuu itseensä välineellisesti.
En tiedä mihin virke liittyy tai kenen se on.
Mutta voi luoja siunatkoon kuinka oikealla hetkellä se sanan kirjaimellisessa merkityksessä tupsahti silmieni eteen.
Minun on lakattava suorittamasta elämääni.
Minun on lopetettava Viivi kaikkitietävän, kaikkivoipaisen ja kaikestaselviävän esittäminen.

 

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

22122013

Viimeisten kuukausien aikana olen suoltanut 27 sivua tekstiä, jonka on tarkoitus todistaa tietotaitoni maisteritasoisuus.
Tavoitteena on saada metodiluvut valmiiksi eli kolmisenkymmentä sivua jouluksi.
Kun tavoite on täynnä, huilaan kouluhommista loppuvuoden.
1.1.2014 savotta jatkuu niin, että kahdeksankymmentä sivua on kevääksi rustattu.

Viime päivät graduilu on saanut väistyä taikinaterapian tieltä.
Kuinka minä rakastankaan pöllyttää jauhoja ja sotkea koko keittiön sokerikuorrutteella!

Nyt hieman vielä tieteellistä tekstiä ja sitten Viivi kavereineen tekee mitä huvittaa.
Haluamme toivottaa kaikille lukijoille:
Tähden tähdistä kirkkaimman,
mä tahtoisin hohtavan
taas joulun sanomaa.

Tähden tähdistä kirkkaimman,
mä tahtoisin johtavan
taas vuosisatain taa.

tiistai 17. joulukuuta 2013

hittoako jostain kokeista?

Minä olen ollut se hiivatin hikari, joka lukee vielä kerran saadakseen kymppimiikan sijasta kympin.
Olen käyttänyt lukemattoman määrän tunteja stressaamiseen ja hysteeriseen lukemiseen.
Jälkikäteen kysyn miksi?
En ole koskaan haaveillut unelmien opiskelupaikasta, johon pääseminen vaatisi huippuarvosanoja.
Minua ei ole kotoa painostettu opiskelemaan.
En ole saanut erityispalkkioita tai kiitosta arvosanoista.
Olen lukenut hyvin paljon, en oppiaksi jotain uutta, vaan saadakseni hyvän arvosanan.

Nyt se tuntuu hullulle.
Jos tapaisin 10-vuotta nuoremman Viivin nyt, sanoisin: Elä hyvä tyttö stressaa koulusta niin paljon. Tee enemmän sitä, mikä on sinusta kivaa. Tee vähemmin sitä, mitä luulet sinulta vaadittavan. Kartuta elämänkokemuksia ja osaamistasi. Äläkä kerää arvosanoja. Älä hössötä koulusta. Ne ovat haaskattuja hetkiä jostain paremmasta.

Valmistaudun kenties 18-vuotisen opiskeluputkeni viimeiseen tenttiin ja luulen, että olen vaivannut aivojani tällä testillä vähemmän kuin yhdellekään aikaisemmalla. On ollut paljon merkityksellisempää muuta tekemistä. Enkä pode hitustakaan huonoa omaatuntoa.

maanantai 9. joulukuuta 2013

rohkeus unelmiin

Käyn pikkukuntani pikkupunttisalilla.
Tämä tarkoittaa sitä, että treeniseurani vaihtelee päiväkotilaisista, kilpapainijoiden kautta eläkeläisiin.
Tänään vuorossa olivat eläkeläiset.

Aikuisuuden myötä minusta on tullut kovin varovainen, mitä tulee tavoitteiden asetteluun ja erityisesti niiden julkituomiseen.

Tänään havahduinkin melkoisesti kuunnellessani punttisalin kanssani jakaneita senioreja.
Yhdellä oli tavoitteena saada pää polviin eteentaivutuksessa kevääseen mennessä.
Toinen aikoi onnistua tekemään vaaan toukokuussa.
Seuraava aikoi käydä kerran viikossa ilman saunaa uimassa kevääseen asti.
Eräs oli eläkkeelle siirtymiseensä asti sanonut ei ikinä Lapissa vaeltamiselle.
Nyt liki seitsemänkymppinen nainen käy useita kertoja viikossa punttisalilla, hiihtämässä ja uimassa, jotta jaksaa lähteä keväällä kolmannelle pohjoisenvaellukselleen.

Mietin, mistä näiden ihmisten rohkeus kumpuaa?
Miksi, he uskaltavat unelmoida ja sanoa tavoitteensa ääneen?

Ikääntyneitä on totuttu pitämään "jo menetettyinä toivoina" ja paikalleen jämähtäneinä.
Kuulemani ja näkemäni on täysin vastakohtaista.

Ovatko he rohkeita, koska heillä ei ole enää mitään menetettävää?
En usko; heillähän on ihan valtavasti... kokemusta ja muistoja... siis valtava pääoma menetettävänä.
Ovatko he rohkeita, koska he ovat jo kenties menettäneet niin paljon?
He tietävät kuinka pienestä elämä on kiinni ja he voivat käsittää kaiken lopullisuuden.
En tiedä; eikö lopullisuuden tajuaminen tee kyyniseksi ja toivottomaksi?
Ei ainakaan näitä ihmisiä.
Mistä tämä rohkeus kumpuaa?
Olen hämmentyneen ihailun vallassa...

tiistai 3. joulukuuta 2013

sitäsuntätä

Syvä hiljaisuus blogissa tarkoittaa:
...gradun edistymistä. Puolet metodiluvuista on näpytelty.
...tehokasta tenttiin valmistautumista. 300 sivua 800 urakasta on selätetty.
...treeniä treeniä treeniä. Juuri nyt Viivi juoksee ja kouluttaa rautaa. Tästä seuraa hanurilihasten älytön kireys. Istuminen on hiukan kivuliasta.
...hieman hummailua. Moona on haastavien ratsastusolosuhteiden seurauksena loikkiva nelijalkainen reaktiivinen sinkopallo. Toistaiseksi olen kestänyt selässä ja toistaiseksi heppaseni ei ole könyttänyt.
...valmistautumista seuraavaan julkiseen pälätysoperaatioon. Hesan lapset pääsevät itsenäisyysjuhlassa kuulemaan Elastista. Rautjärvellä lapset kuulee Viiviä. Ymmärrän täysin pettymyksen, emme paini samassa sarjassa.
...opeleikkejä. Itsehän puhun erittäin heikosti ruotsia ja englantia, mutta sehän ei estä opettamasta.

PLUS tonttuilua. Joulu, mikä ihana tekosyy tehdä kaikkea hömppää.


maanantai 25. marraskuuta 2013

ihanan ihastunut

Vastarakastuneen huumaa.
Tuhat pientä perhosta vatsassa ennen tapaamista.
Jokainen uusi asia herättä WAAUUU-efektin: kuinka maailmassa en ole tullut ennen edes ajatelleeksi tällaista?!?!
Yhdessä ollessa aika saa siivet. Puolitoista tuntia on silmänräpäys.
Ensi hetkestä tiesin; tästä tulee hyvä juttu.
Samaan aikaan tuntuu turvalliselta, silti kihelmöivän jännittävälle.
Hapuillen tunnustelen.
Havainnoimalla toista opin enemmän itsestäni.

Olen korviani myöten ihastunut.
Sokea ihailussani.

Olen käynyt kolme kertaa method putkisto -tunnilla ja humaltunut tästä kaikesta.
Olen kuin uudesti syntynyt kroppaani.
Värisyttää nytkin, kun ajattelen kehosta tekemiäni huomioita ja oivalluksia.


sunnuntai 24. marraskuuta 2013

iätöntä PART. 2

Jatkoa perjantain turinoihin.

Aiheena: onnellisuus ei katso ikää ja urheilu on ikuista.
Taustatietona: minulla on tuossa heppojen heinävarastossa 15 kilon levytanko ja painot kotipunttailuja varten.

Lempipäivän ja hyvän vireen innoittamana tein iltapäivällä peltitolkulla riisipiirakoita.
Mummo on edelleen oikea käsi kipsiin paketoituna ja sen seurauksena leivontakyvytön.
Ilahdutin myös mummoa ja ukkoa piiraslämpimäisillä.
Mummolassa kyläillessäni pian 80-vuotias isäni isä, ukko, tuli viereeni hieman ujo ilme kasvoillaan.
Ukko aloitti hieman kierrellen ja kaarrellen: Jos tallilla ihmetyttää, että mitä siellä on tehty, niin ei tarvitse hätäillä. 
Minä tähän: Ai en mie oo huomannu, että siellä olisi mikään väärässä järjestyksessä.
Ukko: No hyvä, kun mie oon siellä innostunu niitä painoja nostelemaan. Aina ohi mennessä käyn kymmenen kertaa nostamassa tankoa. Pittää käy, että voimat säilyy ja se on niin mukavaa ja niin vahva olo tullee.

Turhaan minä tuohon yritän lisätä mitään. Kyllä te tiedätte. IHAN HUIPPUA! Kumpa minäkin tuon ikäisenä...

perjantai 22. marraskuuta 2013

iätöntä

Some people are old at 18
and some are young at 90...
time is a concept that humans created.
-Yoko Ono

Olin suunnitellut tehokkaan graduaamupäivän.
Suunnitelmat muuttuivat.
Ensin iski suorittaja-Viivin ajatukset: hitto, homma ei edisty suunnitellussa tahdissa.

Istuimme mummon kanssa vieretysten terveyskeskuksen odotushuoneessa.
Olimme istuneet kaksi tuntia odottamassa.
Jonain toisena hetkenä Viiviä olisi korventanut ja paljon.
Nyt ei.
Siinä me istuimme.
Välillä mummo ja minä juttelimme ohilaahustavien tuttavien kanssa - yksi ei ollut saanut kivuiltaan nukkua juuri lainkaan, toinen kulki aivan kaksinkerroin selkävaivojen vuoksi...
Toisten vointia tiedusteltiin. Rehellisesti vastattiin, että kipuja on, mutta kukaan ei valittanut kohtaloaan.
Mummolla on oikea käsi paketoituna ja sormet sinisenä pakkautuneesta verestä.
Miehensä on samaan aikaan alueellisessa keskussairaalassa valmistautumassa leikkaukseen.
Silti me juttelemme riisipiirakoiden täytteen oikeaoppisesta levittämisestä, älypuhelimen käytön hankaluudesta, uuden takkini kauniista väristä ja siitä mitä aiomme syödä lounaaksi.
Jutustelemme kuin ketkä tahansa kaksi ystävätärtä.

On terveellistä elää muuallakin kuin koulukirjojen, muistiinpanojen ja gradun maailmassa.
Elämä on hetkiä, jotka eivät kaipaa analysointia ja liikaa miettimistä.
Mitä väliä, jos kaikki ei olekaan ihan tiptop.
Aina on jotain hyvää johon tarrautua.


tiistai 19. marraskuuta 2013

mie tykkään miehistä

Tykkään miehistä.
Jumaloin kroppaa, johon lihakset tuntuvat tarttuvan silkalla raudan katselulla.
Olen kateellinen äijille, joille on sallittua uhoaminen biologiaan, adrenaliiniin ja testosteroiiniin vedoten.
Ihailen sitä järkähtämätöntä tyyneyttä, jolla miehet pystyvät suhtautumaan sellaisiin maailmanloppua ennustaviin tapahtumiin kuin kadonnut puhelin, epäonnistunut harjoitus, ei-niin-laadukas luku gradussa tai rähjäinen ulkonäkö.
On siistiä, että täysi-ikäisenä on ihan ok pelata ja innostua konsolipeleistä.
On hämmentävää, että sama ihminen lukee Astrid Lindgreniä sekä käsittää funktiolaskuja.
Ja sitten tämä käsittämättömyys: Miksi mies tummassa puvussa voi näyttää samaan aikaan niin tyylikkäälle, rennolle, varmalle, viisaalle, huolitellulle, komealle ja voimakkaalle (Ja tästä upeasta habituksesta huolimatta olen kuullut monien miesten tuntevan olonsa epämukavaksi puvussa !!!!)

Tänään on kansainvälinen miestenpäivä. Eikö ole hullua, että näillä kaikilla rakastettavilla miehillä on ollut oma päivä vuodesta 1999, kun me naiset olemme saaneet omamme 100 vuotta aiemmin.

Mitä parhainta miestenpäivää!

maanantai 11. marraskuuta 2013

Joka kolmas

Se tulee joka kolmas viikko.
Oireet saattavat erehdyttävästi kuulostaa kuukautisille, mutta sitä se ei ole.

Kaikki alkaa maanantaiaamuna ennen aamupalaa ja jatkuu sunnuntai-iltapäivään.
Olo on yliherkkä.
Itkeskelen jatkuvasti.
Äskettäin pillahdin itkuun kuunnellessani Krista Siegfridsin Can You See Me? -kappaletta.
Sitten tulevat ahdistuskohtaukset.
En valmistu ikinä, en tajua mistään mitään, en löydä paikkaani maailmassa -ajatukset valtaavat mielen.
Tenttikirjojen lukeminen ei suju.
Löydän itseni silmäilemästä samaa sivua viidettätoista kertaa, eikä minulla ole mitään käsitystä mitä olen juuri ollut lukevinani.
Olen alituiseen kiukkuinen.
Pinnani on olematon.
Jupisen ja jurputan kaikesta.
Lihaksia särkee.
Olo on voimaton, vaikka menneillään on vasta viikon toinen treeni.
Nieleskelen mahahappojen makua suustani.
Vastalauseita huutavista jaloista huolimatta lähden juoksemaan neljättä vetoa corollan rengasta perässäni raahaten.
En kannusta itseäni hyvä hyvä hienosti menee jaksaa jaksaa -kannustuksilla.
Tässä vaiheessa käyn keskusteluja itseni kanssa ainoastaan luolamiesten tavoin yksisanaisin karjahduksin hitto perkele saatana.

Ihan oikeasti käy mielessä olen kyllä ihan kajahtanut, kun vapaaehtoisesti teen tätä.
Tämän jälkeen on kaksi helpompaa viikkoa ja tämän takia silloin elämä on helppoa, yhtä hymyä.

Ja mystinen Se tai Tämä on kova treeniviikko.


perjantai 8. marraskuuta 2013

Varo varo varo

Varo, jos olet liian avoin ja tuttavallinen - oppilaat voivat tulla tietoisiksi epävarmuudestasi.
Varo, jos keikut jumppapallon päällä - saatat kaatua ja loukata itsesi.
Varo, jos laukkaat hevosella, jolla on pelkät päitset - ehkä putoat.
Varo, jos juttelet höpsöjä - joku voi pitää sinua aivan bimbona.
Varo, jos valvot myöhään - aamuherääminen tuntunee kuolemalle.

Varo sitä varo tätä.
Aina löytyy este, joka kannattaisi kiertää.
Varman päälle on yleisesti hyväksyttyä toimintaa; tapa, jolle ei paheksuta.

Saisinko enemmän, jos kieltäytyisin varomasta?
Huutaen, kiljuen, mesoen ja turhia vatvomatta.
Mennä vain ja elää.
Seuraavaa hetkeä murehtimatta.

Opettelen elämää ilman liiallista varovaisuutta.

Elämä on elämistä ei varomista varten.



sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Voitto



Kyllä minä tykkään voittamisesta.
En siksi, että muut näkevät minut palkintojenjaossa.
En siksi, että suoritukseni jälkeen kuulen sanat: ”Siinäpä mallia muille.”

Tykkään voittamisesta, koska muistan tien, jota pitkin voittoon on kuljettu.

Jokainen treeni, vaikka satoikin vettä ja lähtiessä tuntui hieman kurjalle.

Edellisenä iltana irronnut kenkä: Minä pitelen jalkaa ja lattialla istuva iskä vääntää nauloja. (Kolmen kengän poistamiseen näillä amatööreillä meni enemmän aikaa kuin vakkarikengittäjällämme menee kaikkien tallimme hevosten kengittämiseen yhteensä)

Paskan lapiointia aamukuudelta ennen kisoja.

Rento ja tyytyväinen ratsu treeneissä.

Leipää taskusta hamuava turpa.

Hymyilen, koska muistan hetket, joiden takia voin seisoa pienen ruskeani kanssa parhaiden rivistön vasemmassa laidassa.
 Viivin ja Moonan kisakausi 2013 on taputeltu. Voitimme. Nyt treenataan. Kisoihin kenties keväällä ennen lemmenlomaa tai sitten keskitytään suoraan vain seurusteluun mustan herran kanssa.

torstai 31. lokakuuta 2013

MLR

Olen urpo aika monen asian suhteen, mutta eräässä asiassa olen täysi tampio.
Kirjainlyhenteet.
Netti on pullollaan OMG, OOTD, DIY...
Niiden lukeminen ja ennen muuta ymmärtäminen sujuu minulta yhtä kätevästi kuin kiinan kielen käyttö: EI ONNISTU VAIKKA PUUKOLLA UHATTAISIIN.

Aina voi kuitenkin viihdyttää itseään keksimällä omia pikkulyhenteitä ja hihitellä omassa pikkupäässään: Lälläslää läskipäät ettepä tiedäkkään mitä minun MLR tarkoittaa 
Tiedetään huumorini on täysin kieroutunutta, mutta mitä väliä kun itsellä on kivaa.

 
Ai niin, se MLR.
Lanseerasin termin eilisen punttitreenin aikana.
Palautusten ajan harjoittelin seisomista jumppapallon päällä ja tämä on MLR-toimintaa.
Maksimoidaan LoukkaantumisRiski


tiistai 29. lokakuuta 2013

Mutaliejussa

Vihmova syystuuli saattaisi inhottaa.
Tilsiminen mutaliejussa voisi ällöttää.
Hämäryys iltapäivä kello kahdelta pystyisi masentamaan.

Talsin punaisissa kumppareissa ja pipo silmillä.
Pieni ruotsalaistamma kävelee vierelläni.
Vaikka tuuli on myrskyisä, hevoseni on levollinen.
Tammani hipsuttaa mutaisella turvallaan hiuksiani.
Hän sanoo: Kiitos, kun saatat minut sisälle.

Minua hymyilyttää.
Hymyilyttää, vaikka rakastan kuivaa, lämmintä säätä ja vallitseva säätila on edellä mainitun vastakohta: kosteaa ja kalseaa.
Ilman mitään erityistä syytä ajatus nousee tietoisuuteeni.
Hymyilyttää.
Tuntuu hyvälle. Tässä ja nyt. Kyllä minun täytyy tykätä tästä. Elämästä näiden hevosten vierellä. Ei kai muuten hymyilyttäisi täällä liejussa tarpoessa?
 

lauantai 26. lokakuuta 2013

Kriiseilyä aiheesta ulkonäkö




Kun viettää kaikki päivät
a. linnoittautuneena gradu-kirjojen ja läppärin taakse
b. metsässä potta päässä hevosen kanssa
c. yksin punttiksella virttyneissä verkkareissa,
tuntuu täysin mahdottomalle muuntautua edustuskelpoiseksi opesijaisuuksien ajaksi.

Minä olen tämmöinen kaavoihin kangistuja ja kun totun elämään verkkareissa ja 2006 Kalevan Kisat T-paidassa, tuntuu sille, että yksikään siisti vaate ei sovi päälle.
Meikkaaminen tuntuu mahdottomalle, kun tottuu päivästä toiseen ainoastaan pesemään ja rasvaamaan naamansa aamuisin.
Hiukset eivät asetu siististi, kun ne ovat päivätolkulla olleet vain sullottuna pipon alle.

Minua ärsyttää, että koen paineita ulkonäköni takia.
Haluaisin osata hallita näitä ajatuksia.
En halua käyttää aikaa ja energiaani sen pohtimiseen näytänkö riittävän hyvälle.
Mikä edes on riittävän hyvä?
Plaah… turhaa jupinaa. Valitsen farkut, hupparin ja tennarit. Tukka ponnarille ja ripsaria.
Ei haittaa, vaikka menen ulkonäköni puolesta oppilaasta.

torstai 24. lokakuuta 2013

Vähän menossa

Hiljaista on pidellyt, mutta ainoastaan täällä blogimaailmassa.
Minuun on asemoitunut gradusuoditin.
Tarkoittaa sitä, että olen ylikriittinen kaiken tuottamani tekstin suhteen;
vain paras kelpaa.
Blogitekstiä ei synny, koska kaikki tuntuu valjulle.
Tuntemukseni näyttävät kirjoitettuna samalle kuin viime kesäinen kaurakeksi tuoretta korvapuustia odottaneen silmissä.

Yritän nyt parhaani mukaan sietää tätä tekstiä, jotta saan tämän julkaistuksi.

Tällä viikolla on ollut uuden treeniohjelman ensimmäinen kova viikko.
Tarkoittaa suomeksi kirjoitettuna enemmän, kovemmin, pitempään.
Hieman hirvitti etukäteen.
Kuinka olen jaksanut?
Ihan hienosti, vaikka ensimmäisien määrävetojen
(joiden piti olla hapottomia, mutta joissa jostain syystä hapotti silti)
aikana ei päässäni soinut Rocky -tunnari, vaan lähinnä Arttu Wiskari.
Tiedäthän: Kuule mun toive mä haluan pois, tai jotain sen suuntaista.

Pelkät treenit olisivat ihan helppo juttu, mutta onnistuin järjestämään itseni koululle töihin koko loppuviikoksi. Aikaa palautumiseen on aika hintsusti, mutta ainakin toistaiseksi energiaa ja intoa riittää ja hyvä niin.
Aikaa ei ole liian vähän. On vain jatkuvasti jotain tekeillä.

Kuva: Lotta Jäppinen

perjantai 18. lokakuuta 2013

...

Ai mitä Viivi on tehnyt?
Panikoinut sitä G:tä.
Keskiviikko oli hysteriapäivä numero yksi.
Syy: esittelin silloin ideani ohjaajalleni.

Niin kuin varmasti huomaatte olen edelleen hengissä; selvisin siis kohtaamisesta.
Itse asiassa suurimman osan tapaamisestamme ohjaajani kyseli seiväshypystä ja minun treeneistäni.
Mies parka ei ollut uskoa, että todella olen kilpaillut yleisurheilussa ja oli loputtoman kiinnostunut aiheesta.
Kyllä me muustakin puhuimme, nimittäin seuraavasta Ässien pelistä.

Urheilu on jäitä murtava aihe. Maailman kieli. Se yhdistää hyvin erilaisia ihmisiä.
Vastaavaa hämmennystä koin aikoinaan tavatessani ensimmäisen kerran silloisen poikaystäväni isän.
Kätellessäni ensimmäistä kertaa noin kuudenkymmenenikäistä herrasmiestä en ehtinyt edes sanoa nimeäni, kun mies totesi: "Kyllä minä sinut tiedän. Viivi Rita. Simpeleen Urheilijat. Seiväshyppääjä. Kolmeneljäviisi on ennätys. Olit Pietarissakin maaottelussa. Tarkistin kyllä sen tuloksen tilastopajasta."
Eipä ollut Viivillä paljon lisättävää. Myönsin tilastopajan tietojen todenperäisyyden. Tiedä sitten oliko niissä tilastopajaan merkitsemättömissä, tyttöystäväominaisuuksissa puutteita, koska nykyään vapaalla jalalla viiletän :D

p.s. Gradu-ideat saivat hyväksynnän.


perjantai 11. lokakuuta 2013

Arvosteltavana

Elän todellisuudessa, jossa lähes kaikki on arvosteltavissa.
Toisten asioiden arvostelua pidän itsestään selvänä - on ihan ok saada tentistä kolmonen tai on ihan tavallista arvottaa julkkis BB tv-ohjelmana turhanpäiväiseksi.
Sitten on asioita, joiden arvostelu tekee oloni hieman vaivautuneeksi. Siedän sen, että minua arvostellaan hoikaksi ja suorapuheiseksi. Tässä kohtaa liikutaan jo aika intiimeillä ja henkilökohtaisilla alueilla. Voin olla yhtä mieltä arvioiden kanssa, mutta niiden vastaanottaminen saa minut helposti epävarmaksi itsestäni.

Jos olen arvosteltaessa näin herkillä, kuinka voin asettaa läheiseni arvostelun alaiseksi näinkin tarkan millimetrisyynin alle:

MITAT: SÄKÄKORKEUS 145cm LAUTASKORKEUS 143cm
TYYPPI: Erittäin hyvä tyyppi 9
RUNKO: Pyöreä tiivis runko, pieni pää, pitkä kaula, jyrkkä lapa, suora lautanen, korkea hännäntyvi 9
JALAT: Lyhyet sääret, etujalat: taittuneet varvasakselit, vennot vuohiset, takajalat hyväasentoiset, vasemmassa etujalassa luuliika 7
KAVIOT: Hyvät holvikkaat kaviot 9
KÄYNTI: Etujalat ahtaat, takajalat suorat, irtonaiset liikkeet, hyvä yliastunta 8
RAVI: Etujalat hieman melovat, takajalat suorat, matala ravi, väljä takaa 7
PALKINTO II+

Eilinen varsanäyttely kirvoitti mieleeni joukon ajatuksia. Hullu on ihminen, kun ystäväänsä arvostelee näin. Jos minua arvosteltaisiin tällaisella syynillä niin ensinnäkin loukkaantuisin ja toiseksi arviot eivät varmasti olisi kovinkaan hurraamisen arvoisia. Rivissä ei paljon ysejä olisi.

Vaikka oma pieni kasvattihevoseni on minun mielestäni kovinkin kaunis (samalla tavalla kuin kummityttöni on minun mielestäni maailman kaunein lapsi), ei varsanäyttelyn lautakunta välttämättä ole kanssani samoilla linjoilla. He katsovat objektiivisesti. Minä taas täysin subjektiivisesti. Varmaan sen objektiivisen katseen takia olen käyttänyt hevosiani näyttelyssä ja asetan arvostelulle alttiiksi itseni ja hevoseni kilpailuissa.

Arvostelut ovat mielenkiintoisia, mutta tosiassa ne eivät vaikuta minun arvostukseeni millään tavalla. Minun hevosillani ei ole minulle välinearvoa, jonka mahdollinen näyttely- tai kilpailumenestys niille tuo. Minulle niillä on itseisarvo. Ne ovat minulle rakkaita, tärkeitä ja mittaamattoman arvokkaita omina persoonallisina itsenään. Se riittää. PISTE.
 
Kuva: Sanna Juvakka

tiistai 8. lokakuuta 2013

Ihan yksin. Silkasta onnesta.

Tiedätkö mitä tapahtuu piripintaan vedellä täytetylle saaville, johon heitetään pallo?

Minä tiedän, sillä minulle kävi tänään niin.

Tai oikeammin minun saaviini ei heitetty yhtä palloa, vaan vähintään seitsemän.

Ylitsevuotavaan kyynelten läikkymiseen ei ollut mitään yhtä erityistä syytä.

Ajelin illasta kotia kohti ja tuumailin päivän tapahtumia.

Havaitsin tänään treenattavieni harppauksittain edenneen kehityksen.

Olin saanut ratsastaa parilla huippumageella ponilla.

Moonani oli tänään ollut miellyttävä, yhteistyöhaluinen ja yritteliäs.

Pärjäsin upeasti päivän omassa treenissä, vaikka jalat muistuttelivat jo lähtiessä eilisistä harkoista kipuilemalla.

Sitten radiosta kuului ensin Jonna Tervomaan Minä Toivon, sitten Uniikin Pätkätöis ja viimeisenä Snow Patrolin Chasing Cars.

Siinä minä ulisi. Yksin. Kutostiellä. Silkasta onnesta ja kiitollisuudesta tätä elämää kohtaan.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Hyppääjästä juoksijaksi



Sormet syyhyää.
Pinkkiä ja glitteriä säihkyvät kynnet napsuvat valkoisen Samsungin näppiksellä.
Painan yhä uudelleen näppäintä Backspace.
Haluan kirjoittaa ja kertoa, mutta uutisten vapauttaminen pelottaa.

You may delay, but time will not.
Benjamin Franklin 

Kysymyksessä ei ole mitään vakavaa. Ei ainakaan maailman mittakaavassa. En aio paasata maapallon ylikansoittumisesta tai ilmastonmuutoksesta tai Lähi-idän sodista.
Kuitenkin Viivin skaalassa puhutaan tsunamin veroisesta mullistuksesta. Päätöksiä ei ole tehty yhdessä yössä. Olen vatvonut ja jahkaillut. Pomputellut entäs jos entäs jos -palloa ees ja taas. Ajatukset ovat selkiytyneet. Tunteistani en vielä osaa sanoa muuta kuin: hemmetin epävakaista. Pelottaa niin paljon, että eilinen meni itkeskelyksi. Onnea on kuitenkin pelko, sillä se kertoo siitä, että välitän. Pelon voi blokata rohkeudella – tekemällä, vaikka hirvittää. Itku taas on puhdistavaa. Se huuhtoo vanhat arvet.
En ole ripustanut yksiäkään piikkareita naulaan, mutta sanottakoon, että kattotelineet aion otattaa keltaisen Skodani katolta. Tiedossa on uudenlaista treeniä. Nyt juostaan ja jos kesällä 2014 ollaan kisakunnossa niin sitten kilpaillaan. Tiedossa on paljon uutta. Muutokset vaativat aloittamista, ei vuoren juurelta, vaan merenpinnan alapuolelta. Ylpeyttä on nieleskelty ja nyt katsellaan nöyrästi eteenpäin. Tällaista haastetta ja tutinaa en ole kohdannut aikoihin. Hu hu huippua!!! 
Champions aren't made in the gyms.
Champions are made from something they have deep inside them.
-a desire, a dream, a vision.
Muhammad Ali