sunnuntai 9. joulukuuta 2012

henki salpautuu

Miksi unohdan niin nopeasti, että elämä on alati hiuskarvan varassa.
Miksi puudutan itseni unohdukseen, joka vaatii shokkihoitoa.

Sitten tulee aamu, jolloin kuulen uutisen tutun lemmikin ikiunesta.
Mieleen vyöryy hyökyaalloittain ajatuksia useista rakkaista, jotka ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen näinä samoina joulukuun alun päivinä aiempina vuosina.

Samana päivänä, samana kauniina päivänä kävelen talven lumisessa ihmemaassa.
Hengästyttävän kaunis retki suuntautuu tuttuun taloon.
Jutustelen tavallisista asioista rakkaan ihmisen kanssa.
Puhumme joulusta, säästä, minusta, hänestä,  flunssasta, koirista ja useista muista asioista.
Havahdun katsomaan hänen käsiä.
Kuinka ohueksi ja hauraaksi iho on kuihtunut?
Milloin maalaistalon arjen karaisemat kämmenet ovat kuihtuneet ja rypistyneet?
Miten olen voinut olla niin kiireinen etten ole ehtinyt huomata?

Tutut ja turvalliset kädet olivat muuttuneet tuntemattomiksi.
Jos kiirehdin hetkestä toiseen suorittaen, en ehdi arvostaa elämääni.
En ylipäätään ehdi elää.

Palatessa tunnemyrsky avaa kyynelkanavani.
Pakkanen tekee kyynelistä jäähelmiä poskilleni.
Kiitän shokkihoidosta, jota minulle on tarjoiltu.
Annan itseni heittäytyä hetkeen lumisessa satumaassa.
Henki salpautuu kauneudesta ja kiitollisuudesta.
Niinpä niin... elämisessä ei ole niinkään kyse kuinka monta kertaa vedämme keuhkot täyteen ilmaa, vaan siitä kuinka monet hetket saavat meidät pidättämään henkeämme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!