maanantai 31. joulukuuta 2012

2013

Kroppani ja mieleni ovat juuri nyt kuin suklaarasia Tapaninpäivänä, tyhjä tai korkeintaan muutama inhokkipala on jäljellä.
Monet suunnittelevat lupauksia uudelle vuodelle.
Hyvä heille, että jaksavat suunnitella tulevasta vuodestaan upean.
Minä en juurikaan harrastanut lupauksia viime vuonna, enkä taida tänäkään vuonna.
Vuodenvaihde on vain yksi päivä muiden joukossa.

Yhteen asiaan haluan kuitenkin kiinnittää huomion niin tänään kuin huomennakin.
Yritän murehtia, vatvoa ja huolehtia vähemmän.
Olen huomannut, että ennalta märehtiminen ja kauhuskenaarioiden pallottelu ei tee huomisesta yhtään ongelmattomampaa.
Yleensä ongelmien vatvominen vain kasaa negatiivista energiaa ja tyhjentää tämän päivän onnellisuudesta ja tuo tilalle voimattomuuden ja ahdistuksen.

Aionkin vaalia ensi vuonna positiivisuutta.
Positiiviset ajatukset voivat muuttua positiivisiksi sanoiksi.
Sanoiksi, jotka muuttuvat miellyttäväksi käyttäytymiseksi.
Käyttäytymiseksi, joka saa muodon hyvinä tapoina.
Tapoina, jotka mahdollistavat myönteiset arvot elämää kohtaan.
Arvot, jotka tekevät meistä niitä keitä olemme ja meidän tapamme elää, meidän kohtalomme.
Valitsen vuonna 2013 elämän, jonka suuntaviivoina ovat onnellisuus ja myönteisyys.


sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Sitku vai nytku?

Se, minkä kehdosta mukanasi kannat, sinut on opetettu uskomaan
Odotat vapautta hautaan saakka, jonotat, koska on tapana niin
Olet kasvatettu tuote, takuuna ikuinen elämä tai luvattu maa
Kumarrat voimaa ja valtaa ja kunniaa
Kumarrat lapsen lailla uskontoa

Niille, jotka opettavat ajo-ohjeita, voidaan suositella valtatietä helvettiin
Ja niille, jotka odottavat vastauksia, kirkkoja, temppeleitä, satulinnoja

Minä menen omin jaloin
Minä menen maisemareittiä

En usko sieluun, en usko vastakohtaan
Elämän pelko on ainoa petoni

Mikä on se kysymys, mihin ei ollut vastausta?
Stam1na
Pohtii, vatvoo ja miettii...
Vanha ja uusi vuosi vaihtavat viestikapulaa hyvin pian.
Konkreettinen muutos saa aikaan liikkeen; katse eteen, katse taakse, katse eteen.
Tuntuu (ja näyttää) samalle kuin lapsi suojatien edessä; pää heiluu kuin poranterä, vasen oikee vasen..
Juuri nyt tuntuu sille etten saa otetta.
En saa käsiini johtolankaa.
Mihin haluan mennä?
Mitä haluan tehdä?
Kuka haluan olla?
Mitä kohti kurkotella?

Vuosi 2012 on tarjonnut minulle paljon.
Pelkään jämähtämistä.
Jos en anna elämälle tarpeeksi, tulee huominen jolloin en saakaan... yhtä paljon.
Toisaalta minulla on monta syytä olla onnellinen juuri tässä.
Onko tyytymättömyys ja/tai tyytyväisyys oikeutettua?
Pitäisikö sitä elää enemmän sitku vai nytku vai kenties jotain siltä ja väliltä?

Neuroottinen neiti Rita saa itsensä jälleen kerran analysoimasta (kenties liian) suuria asioita?

perjantai 28. joulukuuta 2012

ei otsikkoa

Kun kirjoittaa kaikki päivät tutkimussuunnitelmaa, analyysiä ja harjoitustyötä, kynät tylsyvät.
Iltaan ja vapaa-aikaan ei jää kirjoitettavaa.
Sanat ovat loppuneet.
Paluu arkeen joulun joutilaisuudesta on ollut shokkihoitoa.
Ämpärillinen tekemättöä töitä tuntuu samalle kuin ämpärillinen kuravettä kasvoille.
Kiukuttaa ja kehtuuttaa.
Onneksi on punttitreenipäivä.
Raudan heiluttelu hioo raivoni kulmat pyöreämmiksi.
Onneksi (numero kaksi) lähdimme Moonan kanssa posottelemaan hankien peittelemille pelloille.
Raikas talvisää ja elämäniloinen hevonen ovat lyömätön kombo ahdistuksen teilaamiseen!

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Kiitos

Kiitos, että oli pakko pysähtyä.
En itse tajunnut, että taas menin, en liian kovaa, vaan aivan överisti liian kovaa.

Kiitos hetkistä hyvän (EI-koulu) kirjan parissa.
Kiitos sinisestä aamuauringosta Moonan kanssa Torsan harjuilla.
Kiitos kanelikorppuisesta hevosenhengityksestä.
Kiitos pienestä russelista kainassa.
Kiitos luistelusta sukulaisten kanssa.
Kiitos ihanista kahvihetkistä tärkeiden ihmisten seurassa.
Kiitos joutilaisuudesta.
Kiitos omasta yksisarvisesta. (En tiennyt tarvitsevani sellaista, mutta on se vaan YLI SÖPÖ!)




lauantai 22. joulukuuta 2012

Joku joulu?

Vaiti metsä on, alla jään
kaikki elämä makaa,
 
koski kuohuvi yksinään
humuten metsän takaa.

Tonttu puoleksi unissaan
ajan virtaa on kulkevinaan,

tuumii, minne se vienee,
missä sen lähde lienee. 

Pakkasyö on, ja leiskuen
Pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen
aamuhun unta kiskoo.

Ääneti kuu käy laskemaan,
puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta. 
Tonttu
Viivi ystävineen toivottaa mitä parhainta joulua! 

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

MIE EN HALUU OLLA OPETTAJA

Ja siellähän minä analysoin... niin kuin... 
           totanoin ... minulla on ollut tapana.... ja elikkäs.. missäs minä olinkaan..
Minä... ainiin.. lisäisin että itsehän...
 Vihaan siteerata facebook -ilmauksia, mutta tässä kohtaa on paikallaan:
"Se tunne kun"

Se tunne kun opettaja vain jatkaa ja jatkaa vatvomista (periaatteessa joo ihan tarpeellisista asioista) itsekeskeisesti ja itseriittoisesti vain aikaa kuluttaakseen aiheista, jota en tarvitse. Opettaja puhuu ja puhuu nostaakseen itsensä jalustalle. 
Lomani olisi pitänyt alkaa jo viikko sitten, mutta eipä alkanut.
Matkustin varta vasten 180km yhteen suuntaan kuuntelemaan jahkailua ja opettajan oman itsensä pönkittämistä.

Tähän kohtaan huomiona minulle POST-IT-LAPPU JA RÄIKYVIN KIRJAIMIN JA HUUTOMERKEIN:

TÄLLAINEN OPETTAJA EN KOSKAAN HALUA OLLA!!!!!

Opettajana minulla on suuri vastuu.
Olen varkaana oppilaiden kallisarvoisimmalle omaisuudelle.
Se on korvaamatonta ja sitä voi anastaa vain peruuttamattomasti.
Se on aika.
Heidän aikansa.
Jos luokassa on 20 oppilasta ja pidän 45 minuutin oppitunnin, olen vastuussa yhteensä 900 minuutin käyttämisestä joidenkin henkilökohtaisesta ja rajallisesta ajasta.
KÄSITTÄMÄTTÖMÄN VALTAVA VASTUU.
Tietenkään aina ei voi pitää supermielenkiintoisia, hyperinnostavia, übertärkeitä tunteja,
mutta parhaansa sopii yrittää ja koskaan en halua sortua itseni pönkittämiseen oppilaiden ajan kustannukselle.

Päivän turhautunut paatos oli tässä. Kiitos ja anteeksi aikanne ryöväämisestä.
  

tiistai 18. joulukuuta 2012

Ystävieni viisautta

Olen kyltymätön kuulemaan uusia teorioita.
Luen, testailen ja opettelen milloin mitäkin; meditaatiota, volttisarjoja, luonnonkosmetiikkaa...

Innostukset ovat usein kausiluonteisia.
Unohdan "suuret oivallukseni".

Eräiden mentorien opetukset eivät lakkaa puhuttelemasta minua.
Luulen näiden oppien olevan erityisen hyviä, siksi ne eivät hautaudu informaatiotulvaan, jonka päivittäin kohtaan.

On oltava rohkea. Olit sitten kuinka pieni tahansa. Kukaan ei ole ylivertainen sinuun verrattuna.
Tee oman mielesi mukaan. Sinä itse tiedät parhaiten mistä pidät.
Pidä omaa kivaa. Hypi. Riehu. Kikkaile. Huuda. Mikä tahansa tekee sinut onnelliseksi.
Ole lojaali ja uskollinen.
Ota päivätirsat, jos siltä tuntuu.
Älä koskaan lakkaa hulluttelemasta.
Anna nopeasti anteeksi.
Aina voi opetella uusia juttuja, olitpa kuinka vanha tahansa.
Mikään ei voita komboa: sohva, tyynyt, viltti ja syli.
Uudet ystävät ovat aina tervetulleita.
Rakasta. Ehdoitta.

Ja tämä viisaus, ystävät hyvät, on russeliviisautta.
Arvostan.


 
 

maanantai 17. joulukuuta 2012

Itseironian ihanuus

Minulle tulee kausia, jolloin mikään minussa ei miellytä.
Suhtaudun itseeni liian vakavasti.
Odotan itseltäni miljoonia.
Luulen, että en ole yksin tuntemusteni kanssa.
Laulavathan Eputkin katajaisesta kansasta, jonka itsesäälin määrää ei mittaa edes järki.

Minulla oli tällainen viikonloppu.
Minussa oli pielessä vähintään kaikki.
Tällöin koneeni ei käy ilakoivan Michael Bublen tahtiin, vaan soittimeen hivuttautuvat Mokoma ja Trio Niskalaukaus.
Kieltäydyin näkemästä ihmisiä.
Harrastin itseni vihaamista ja synkistelyä kotona.
Naama oli hiton ruma ja kroppa löllöytynyt.

Kiitos ja näkemiin, onneksi nämä kaudet loppuvat (ainakin tähän asti niin on käynyt).
Kaikki lähtee siitä, ettei ota itseään liian vakavasti.
Ei kuvittele olevansa liian hyvä, kunnollinen ja taitava.
Antaa luvan olla oma itsensä, virheellinen.

Tänään tyrkkäsin kengät jalkaani lähtiessäni päivän riennoille.
(Lähtökohtaisesti hirveän hyvä asia ylipäätään laittaa kengät jalkaan -10 asteisessa pakkasessa)
Mutta päivän mittaan huomasin, että olin sitten laittanut kengät tyylikkäästi vääriin jalkoihin.
Voi sitä naurun määrää.
Kuinka ihanaa on olla juuri tällainen häslä.

Nyt sopii taas kuunnella ihanaa Michael Bubleta <3

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Arkistojen kätköjä

Hetki toisensa perään olen lukenut miehestä nimeltä Zlatan. Juuri nyt ei huvita satuilla.
Prosessoin lukemaani. Kerron kenties myöhemmin millaisia ajatuksia tuo ruotsalainen fudisstara minussa on herättänyt. Zlatanin sijaan saatte nauttia kuvapläjäyksestä, joka sisältää monta minulle rakasta heppahetkeä tältä vuodelta.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Maailmankieli

Jos joku luuli, että englanti on maailmankieli, niin metsään meni.
Tähän oivallukseen Viivin johdattivat espanjalaiset vaihtarit.
(Oltiin taas yhtä aikaa yliopiston salilla)
(Miun yliopisto-opiskelusta saattaa saada kieroutuneen kuvan, koska raportoin pääsääntöisesti ainostaan yliopiston punttisalista :D )

Viivi ei osaa sanaakaan espanjaa.
Viihdytän silti itseäni kuuntelemalla espanjalaispoikien eläväistä höpöttelyä.
Jutut kuulostavat hyväntuulisille ja mukaville vaikken sanoja ymmärräkään.
Vai ymmärränkö sittenkin?
Sanojen loputtomasta vuolaasta virrasta nappaan merkityksen, jonka tunnen.
Ei en ole saanut kielillä puhumisen lahjaa.
Vaikken osaa espanjaa, osaan auttavasti kieltä, jota puhutaan kaikilla mantereilla.
Tämän ymmärtää Englannin kuningatar Elisabeth.
Tämä on tuttua brasilialaiselle  katulapselle.
Tämän tajuaa suomalainen yliopisto-opiskelija.
Tämä kieli on jalkapallo
ja sanat jotka kuulin olivat Leo Messi.
 




maanantai 10. joulukuuta 2012

Ulos mukavuusalueelta

Ajoittain on terveellistä poistua siitä omasta pikku keskitysleirivyöhykkeestä,
jota myös mukavuusalueeksi kutsutaan.

On suunnattoman pelottavaa tunnustella maaperää täysin vieraissa paikoissa.
Tekee mieli kääntyä takaisin.
Haluttaisi luovuttaa.
Omat taidot ja tiedot - oma itse, minä ylipäätään - tuntuvat riittämättömille.

Silloin rohkeus punnitaan kuin omenat kaupassa.

Sain "nerokkaan" idean viimeiseen perusharjoittelun tuntiini.
En löytänyt tarpeeksi karmivaa esimerkkiä huonosta puheesta.
Päädyin esittämään sellaisen itse.
Alter ego -hahmoni Vilma, hömelö blondi, näki päivänvalon tänään lukiolaisten informatiivisiin puheisiin opastavalla tunnilla.
Minulla ei ole ikinä ollut niin hauskaa tunnilla.
Hassu pipa päässä ja päättömiä jutellen sujui minun viimeinen panostus perusharjoitteluun.

Aivan älyvapaata, mutta niin hulvattoman mukavaa.
Mukavuusalueelta poistuminen on kovin lystiä!

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

henki salpautuu

Miksi unohdan niin nopeasti, että elämä on alati hiuskarvan varassa.
Miksi puudutan itseni unohdukseen, joka vaatii shokkihoitoa.

Sitten tulee aamu, jolloin kuulen uutisen tutun lemmikin ikiunesta.
Mieleen vyöryy hyökyaalloittain ajatuksia useista rakkaista, jotka ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen näinä samoina joulukuun alun päivinä aiempina vuosina.

Samana päivänä, samana kauniina päivänä kävelen talven lumisessa ihmemaassa.
Hengästyttävän kaunis retki suuntautuu tuttuun taloon.
Jutustelen tavallisista asioista rakkaan ihmisen kanssa.
Puhumme joulusta, säästä, minusta, hänestä,  flunssasta, koirista ja useista muista asioista.
Havahdun katsomaan hänen käsiä.
Kuinka ohueksi ja hauraaksi iho on kuihtunut?
Milloin maalaistalon arjen karaisemat kämmenet ovat kuihtuneet ja rypistyneet?
Miten olen voinut olla niin kiireinen etten ole ehtinyt huomata?

Tutut ja turvalliset kädet olivat muuttuneet tuntemattomiksi.
Jos kiirehdin hetkestä toiseen suorittaen, en ehdi arvostaa elämääni.
En ylipäätään ehdi elää.

Palatessa tunnemyrsky avaa kyynelkanavani.
Pakkanen tekee kyynelistä jäähelmiä poskilleni.
Kiitän shokkihoidosta, jota minulle on tarjoiltu.
Annan itseni heittäytyä hetkeen lumisessa satumaassa.
Henki salpautuu kauneudesta ja kiitollisuudesta.
Niinpä niin... elämisessä ei ole niinkään kyse kuinka monta kertaa vedämme keuhkot täyteen ilmaa, vaan siitä kuinka monet hetket saavat meidät pidättämään henkeämme.

torstai 6. joulukuuta 2012

Viedä jonkun neitsyys

Vastuu on valtava.
Olla jonkun ensimmäinen.
Ensimmäinen, aina ja ikuisesti - peruuttamattomasti.

Tunne on joka kerta yhtä vavisuttava.
Tämä oli minulle kuudes.

Ymmärtää, että toinen luottaa sinuun, vaikka pyydät toisen suostumaan aivan järjettömään toimintaan.

Moonan pikkuveli ei ole enää varsa, vaan ratsu.
Kuva:Krista Haataja



keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Jotain ihan muuta

Viivin äitin ja iskän keittiössä pöläjää tänään jauho.
Kaneli ja inkivääri tupruaa nokkaan.
Siirappi porisee kattilassa.
Neiti Rita vaihtaa vapaalle leipoen.
Tänään syntyy taikinaa, johon ei tuu geetä (koko suku täynnä viljavammasia [toim. huom. asian osaisilta olen saanut luvan käyttää tuota rasistiselta kalskahtavaa ilmausta]).
Huomenna ohjelmassa on ammatillinen syrjähyppy arkkitehtuurin puolelle.
On täällä tänään muutakin joudettu puuhailla kuin pippurikakkuja.
Malttamatonhan en ole, mutta opeharjottelun numero kolme aloitin ennen kuin numero kaksi on loppu.
Kävin hieman häiriköimässä harjoittelukouluni itsenäisyystanssahtelugaalaa.
Pääsin tallomaan varpaitakin.
Kuinka kivaa, vaikkakin hieman huojakkaa (ei oo Viivillä ollu mekkoa ja korkeeta kenkää jalassa sitten... öö... miesmuistiin)



maanantai 3. joulukuuta 2012

Ihan hyvin


Kuinka voit?
Miten jaksat?
Miten menee? Kuinka usein vastaankaan kysymykseen:
Ihan hyvin

Jokaiselle vastaantulijalle ei tarvitse vuodattaa jokaista murhettaan.
On kuitenkin helpottavaa, kun elämässä on ihmisiä, joille ei tarvitse näytellä supersuorittajaa.

Kuinka paljon keveämpi mieli onkaan, kun voi vastata mummon kysymykseen
"Miten sinä jaksat tuolla vauhdilla?"
Väsyttää. Väsyttää paljon.

Kiitos läheisistä, todellisista, aidoista ihmissuhteista.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Maailma olisi niin paljon parempi paikka,

jos jokainen ihminen pääsisi nauttimaan ponien seurasta.
Lesot palautettaisiin alas pilvilinnoista.
Yksinäiset saisivat tuntea kokonaisvaltaista läsnäoloa toiselta.
Ylistressaajat pakotettaisiin laskemaan, ellei kymmeneen, niin ainakin viiteen.

Koulutöiden ylikuormittama, neuroottisen ahdistunut ja äärimmäisen väsynyt yliopisto-opiskelija on saatettu takaisin elävien kirjoihin.