lauantai 22. syyskuuta 2012

Jokainen tärkeä

Minä olin junnuna ihan kamalan mustavalkoinen.
En näyttänyt seepralle, pandalle tai pingviinille, vaan ajatusmaailmani oli rajoittunut.
Minun päässäni oli vain JOKO ja TAI.
JOKO minun tapani
TAI muunlaiset tavat
ei välimuotoja.
Halusin tehdä niin kuin olin tottunut tekemään.
En osannut nähdä mahdollisuutta toisenlaisissa tavoissa.

Elämän myötä olen ymmärtänyt jotain perustavanlaatuista:
jatkumoahan nämä jutut ovat.
Kaikessa on niin hyvää kuin pahaa.
Tärkeää ja merkityksetöntä.
Hyvin paljon on kiinni siitä miten asioihin suhtautuu.

Tämä tietoisuus on kultaa.
Se on avannut minulle lukemattomat määrät ovia, joiden avaamista en nuorempana olisi edes yrittänyt.

Miksi tämä tulee mieleeni nyt?
No...
Minulla on ollut vaikeuksia suhtautua yhtä intohimoisesti toiseen hevoseeni Kaspariin kuin suhtaudun Moonaan.
Tiedän, Moona on ensimmäiseni, sillä on aina erityinen paikka sydämessäni.
Mutta Kaspar on myös erityinen, hän on vain hyvin toisenlainen.
Moona on rempseä rokkimimmi. Kaspar hillitty runopoika.
Moona on ollut pikkuvanha ja itseriittoinen. Kaspar hieman ujo ja reppana.
Moona on röyhkeä. Kaspar kiltti.

Räikeästä erilaisuudesta huolimatta olen yrittänyt antaa pikku-Kasparille aikaa ja rakkautta.
Puuhannut sen kanssa sen ehdoilla.
Korvaamatonta on myös ollut äidin suuri työmäärä Kasparin kanssa.

Tänä iltana olin hakemassa Kasparia ja Kasparin laidunkaveria Jojoa sisälle talliin.
Pikkumiehet tulivat juoksujalkaa luokseni.
Työnsivät päänsä päitsiin ja kävelivät perässäni löysin naruin talliin.
Vietin aikaa molempien pikkuhevosten kanssa rapsutellen.
Seesteinen rauha ja yhteisymmärrys oli aivan parhautta.

Aika, kokemukset ja elämä tekevät tehtävänsä.
Ne hitsaavat yhteet palaset, jotka lähtötilanteessa eivät meinaa sopia yhteen.
Mitä menettäisinkään, jos tyrmäisin kaiken vaikean ja erilaisen ensisilmäyksellä?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!