perjantai 20. heinäkuuta 2012

Minä minä mie

Minä olen hemmetin itsekeskeinen tyyppi.
Käsittääkseni varsin stereotyyppinen yksilöurheilija.
Urheilu opettaa kyttäämään omaa kehoa laboratoriotarkkuudella.
Täsmällisyys ja pikkutarkkuus eivät ole huonoja ominaisuuksia,
niin kauan kunhan ei mennä liiallisuuksiin.

Saan itseni liian usein kiinni itseteossa.
En pelkästään tunnustele ja katsele, kuinka suoritan treenattavat liikkeet,
vaan vahtaan mille näytän.
Ja yhä useammin haluan näyttää paremmalle.
Pelottavia ajatuksia.
Ensinnäkin olen tyytymättömyyden tiellä.
Tyytymättömyys on ensimmäinen askel kohti ahdistusta, sillä uskon ilon ja positiivisuuden kantavan negatiivisuutta pidemmälle.
Lisäksi mikä on päässäni muodostunut kuva "paremman näköinen"?
Kuka sen on määrittänyt?
Millainen se "parempi" on?
Tässä vain muutama kysymys, johon en oikein osaa vastata.
Näitä kun pyörittelee päässään, on aina sitä mieltä että just nyt en ole tarpeeksi ja riittävä.

En halua olla vain pinnallinen.
Arvostan henkistä kauneutta; oikeudenmukaisuutta, suvaitsevaisuutta, positiivisuutta, fiksuutta.
En hyljeksi ihmisiä heidän ulkoisten ominaisuuksiensa takia.
Miksi kuitenkin olen itselleni näin julma?
Anoreksia ja siitä toipuminen ovat opettaneet minulle koko joukon hyviä tapoja itseäni kohtaan,
MUTTA siitäkin huolimatta olen ihan kamalan raaka itselleni.

Olen luullakseni ollut taas liian kiireinen touhottamaan paikasta toiseen ja unohtanut kuunnella itseäni.
Minun on annettava aikaa itselleni huolehtia siitä mikä on kalleinta omaisuuttani; minä itse.
Ja huolenpidolla tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä parantavaa hoivaa ja hellyyttä ei holhoavia syytöksiä, kritiikkiä ja perseellepotkintaa.

Ainoa tapa pelastaa unelmamme on olla jalomielinen itseämme kohtaan.
Jokaiseen itsensä rankaisemisyritykseen,
vaikka kuinka hienovaraiseen,
on suhtauduttava ankarasti.
  Paulo Coelho: Pyhiinvaellus



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!