keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

juttuja A:sta

Päivän kirjoitus sai alkunsa ensinnäkin tästä:
Tapahtui urheilukoulussa:
Pojat V ja M kysyivät neidiltä N: Kuinka paljon sinä painat?
(lisätietona: keskustelijat noin 9 kesäisiä)
N ei halunnut kertoa painoaan, jolloin puutuin asiaan ja sanoin, että painolla ei ole väliä ellei ole sairaalloisen laiha tai lihava.
Lisäksi sanoin, että mielestäni paino on jokaisen oma asia ja emme voi tietää millaisia asioita ihmisen painon taustalla saattaa olla esimerkiksi sairaus.
Tässä vaiheessa olisin halunnut jatkaa aiheesta pituushyppy, mutta aina asiat eivät mene niin kuin toivoisi.
Neiti N jatkoi aiheesta: Viivi sie olet liian laiha.
Vastasin: Kuuntelitko yhtään mitä mie äsken puhuin ja kiitos huomiosta, mutta mie tykkään kropastani ja se on miusta ihan sopiva.
N jatkoi vielä kertomalla serkustaan.
Serkku on liian laiha ja syö vain kasviksia.

Tämän jälkeen ryhmä keskittyi lentelemään santakasaan Ollikaisen Ronin tavoin.
Keskustelu jäi kuitenkin mieleeni.
Ihmiset haavoittavat toisiaan tahattomasti tiedonpuutteessa.
On helppoa sanoa: Olet luiseva. Oletko raskaana? 
Ei ole salaisuus, että olen sairastanut anoreksiaa.
En kuitenkaan halua, että ensisijainen identiteettini on anorektikko tai anoreksiasta selvinnyt.

Sain eilen toiveen kirjoittaa syömishäiriöstäni. 
Mietin moneen kertaan uskallanko kirjoittaa siitä.
Ajattelen niin, että asiat, erityisesti ne hankalat, muuttuvat helpommiksi, kun ne jakaa.

Kaikki tarinat voi kertoa monella eri tavalla.
Tässä yhteydessä ei ole tarkoituksenmukaista kuvailla kaikkea.

Minä olen aina ollut hyvin liikkuvainen ja vilkas lapsi.
Suhtauduin yleisurheiluun kovin vakavasti jo yläasteikäisenä.
Totta puhuakseni asennoiduin tuolloin kaikkeen kuolemanvakavasti.
Olin kovin mustavalkoinen ja ehdoton.
Olen luonteeltani sellainen, että loan niskaan saaminen tekee minusta tappajan (noin kuvainnollisesti) eli negatiivinen palaute herättää minussa kyllä minä vielä näytän -tunteen.
17-vuotiaana koin pari pientä pettymystä urheilurintamalla: en saavuttanut kesälle asetettuja tavoitteita: enkaksi 350 ja oman ikäluokan SM-mitali.
Olin kesän aikana kiinteytynyt parin kilon varran jättämällä enimmät herkut pois.
Syksyllä olin maaottelussa Pietarissa.
Ruoka oli outoa ja reissaaminen stressasi. Söin tuskin ollenkaan kolmeen päivään.
Kolme päivää syömättä meni helposti ja tajusin, että kontrollointi oli helppoa.
Ajattelin, että kevyemmällä korimallilla olisin parempi seiväshyppääjä.
Lukion kakkosvuosi alkoi ja treenasin koko ylimenokauden salaa valmentajaltani aivan tolkuttomia määriä.
Tähän väliin HUOMIO söin kokoajan. Ei siis ole totta, että kaikki anorektikot eivät syö juuri mitään.
Minä vain söin liian vähän.
Paino putosi kuukaudessa viitisentoista kiloa.
(Juu ja tiedetään taas tulee puukkoja niskaan: ei-saa-puhua-kilomääristä sanotaan anorektikoita hoitavien piireissä, tiedän. Haluan kuitenkin olla konkreettinen, että minua olisi helpompi ymmärtää myös niiden, joilla ei ole kokemuksia A:sta)
Kaikki kävi liian äkkiä ja salaa.
Kukaan läheisistäni ei ehtinyt puuttua tai vaihtoehtoisesti ei kohteliaisuuksissaan ilennyt.
En ymmärtänyt olevani sairas.
Tajusin, että olin hoikka mutten sairas.
Minulla oli ainoastaan projekti meneillään; olla parempi ja paremmaksi tulin yrittämällä hallita kaikkea.
Kuitenkin olin epätoivoinen; väsytti kokoajan, rapistuin, olin itkuinen, kiukkuinen ja masentunut.
Olin tottunut kestämään pahaa oloa ja uskoin että hyvää olisi vielä tulossa kunhan en luovuttaisi... kontrollista (joka tässä tapauksessa tarkoitti maanista treenaamista ja syömisen tarkkailua)
Läheiseni (sairaana huolesta) yrittivät kaikin keinoin pakottaa minua syömään.
Mitä enemmän he huolehtivat, sitä enemmän sairaalloinen mieleni valehteli heille.
Podin hirveää syyllisyyden tuskaa kaikista niistä valheista.
Mitä enemmän salailin ja valehtelin sitä kauemmaksi ajauduin avusta, läheisistäni.
Oli aivan musertavaa menettää yhteys kaikkiin ihmisiin.
Vielä musertavampaa oli menettää fyysinen toimintakykyisyys.
Liikkuminen oli ollut minulle voimavara, väylä unohtaa huolet.
Sairaus oli vienyt minulta liikkumisen.
Olin kuukaudessa kuihtunut kilpaurheilijasta invalidiksi, joka hädin tuskin jaksoi kävellä hakemaan postimme (matkaa 100m).
Se etten jaksanut mitään avasi silmäni; ymmärsin että jäämällä turvallisuuden illuusion luoviin tapihin kuihdun ja rapistun pikkuhiljaa paikalleni kuin keloutuva puu.
Luulin myös ettei minulla ollut voimia ja rohkeutta muuttaa tapojani takaisin terveiksi.
Anoreksiasta oli tullut maski, jonka taakse piiloutua.
Pystyin ulkoistamaan kaikki kykenemättömyyteni ja puutteeni anoreksian piikkiin.

Ei ole olemassa suurta HEUREKA -huudon saattelemaa hetkeä, jolloin päätin taistella elämäni takaisin.
En muista milloin oivalsin, että haluan sittenkin elää enkä ainoastaan kuolettaa elämääni.
Ei ole myöskään olemassa mitään 100-prosenttisen terveydentilan hetkeä.
Olisi hienoa kirjoittaa anoreksia ei tunnu elämässäni enää millään tavalla.
Se olisi valhe, sillä kyllä ruokaileminen muiden ihmisten kanssa ahdistaa minua (vaikkei sen pitäisi),
ja kyllä koen järjenvastaisia löllöläski-ahdistuksia (vaikkei ole mitään syytä)
ja kyllä joudun olemaan tarkkana, että syön tarpeeksi etten laihdu enää takaisin A-aikaisiin mittoihini.

MUTTA on myös toinen totuus
Pienin askelin opettelin keskustelemaan itseni (sekä muiden) kanssa kauniimmin.
Ensin opettelin hyväksymään toiset ehdoitta (ensimmäisenä ihana pieni hevoseni Moona).
Hyvien kokemusten myötä harjoittelen hyväksymään myös itseäni tällaisena kuin olen.
Minun ei tarvitse olla yhtään sen enempää, vähempää, loisteliampaa tai parempaa.
Tämä on edelleen se hieman vaikea paikka, mutta opettelen koko ajan lempeämpää suhtautumista itseeni.
Olen saanut vallattua elämääni pala palalta takaisin.
Suuri apu ovat olleet ihmiset, monet tutut ja monet tuntemattomat joiden kanssa olen puhunut ja puhunut lähinnä kaikesta muusta kuin sairaudesta.
Se on avannut ajatukseni jälleen siihen, että elämässä on niin paljon muutakin kuin sairaalloinen kontrolloiminen.
Lisäksi rohkeuteni heittäytyä elämään on palkittu:
olen onnistunut monissa jutuissa, saavuttanut tavoitteita.
Tajunnut, että elämä on täynnä mahdollisuuksia, jos vain YRITTÄÄ.
Ja ennen kaikkea tajunnut, että elämän suunnanmuuttaminen asettaa vain yhden ehdon:
tarvitsee heittää jotain pois, että saa uutta.
Minun piti luopua kontrollista, jotta sain ratsastaa, urheilla, nauraa, jutustella, nauttia, elää.

Miljoona asiaa jäi mainitsematta tässä tarinassa.
Tuhat ihmistä, eläintä ja asiaa jäi saamatta kiitoksen, kiitoksen siitä, että ovat vaikuttaneet minuun ja auttaneet minua palaamaan elämään.

Kaikkea ei kuitenkaan pysty sanomaan.
Tarina on kokonaisena päässäni ja sielläkin se muokkautuu joka hetki hieman erilaiseksi.
En ole enää katkera anoreksialle tai itselleni.
Kaikilla kolikoilla on kääntöpuolensa.
En osaisi arvostaa elämää niin kuin nyt teen, jos en olisi sairastunut.
Tärkeintä on tämä hetki ei huominen tai eilinen.

Loppuun vielä lainaus yhdeltä lempparikirjailijaltani:
Matka on yhtälö,
 jossa ynnätään taitettu matka ja sen aiheuttamat tunteet.
Vai onko kilometri syksyisellä teollisuusalueella yhtä pitkä 
kuin kesäisellä rantabulevardilla? 
Miika Nousiainen: Maaninkavaara







8 kommenttia:

  1. Olet rohkea, kun uskalsit jakaa jotain näin henkilökohtaista. Kirjoitus oli todella koskettava! Sinulla on ehdottomasti oikea asenne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos kiitos, arvostan palautettasi :)

      Poista
  2. Nostan hattua, että rohkenit kirjoittaa kokemastasi! :)

    VastaaPoista
  3. Huikea, ihana Viivi :) t. ILpo ja Aija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos kiitos paljon Aija ja ilpo :)

      Poista

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!