tiistai 31. heinäkuuta 2012

Lämpöö

Tuo mulle lämpöö, vie mut aurinkoon.
Valmiina lähtöön, ota mua kädestä kii.
Tuo mulle lämpöö, vie mut aurinkoon.
Valmina lähtöön, yy kaa koo nee vii kuu.
Brädi - Lämpöö
Viivi rakastaa tätä hellettä.
Moona tykkää kuumasta vähemmän,
mutta Moona tykkää järvessä pulskamisesta.
Supertaitava valokuvaaja, serkkutyttöni Kiia ikuisti muutaman ainutlaatuisen hetken <3

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Kultainen hetki

Kylkeen kömpii pieni ihminen
Katsoo silmiin täysin luottaen
Kanssaan kuljen vielä huomiseen
vaan hän nousee kerran siivilleen
Lauri Tähkä
Kisapäivän ryydyttämä, veikan synttäreiden uuvuttama ja ponin pelastusretkellä iskeneen ukkoskuuron kastelema Viivi röhnöttää kotisohvalla ja katsoo tyhjin silmin uimahyppyjä suoraan Lontoosta.

Sohvalle kiipeää kumpparityttö Karkki-K. neljävee.
Normaalisti tämä tyttönen viilettää tukka hulmuten kuin pieni poni, pomppien kuin kani tai keikkuen kuin marakatti.
Nyt kääriytyy syliini, huokaisee ja toteaa tässä on hyvä olla.

Eikai tarvitse tekstittää tunteita selkeämmin? Sanon kuitenkin: nämä ovat niitä elämä on ihanaa hetkiä <3 

Minä niin rakastan näitä päiviä

Pelkkiä onnistumisia tänään.
Voitin Moonalla.
Olin kakkonen Kimaralla.
Saavutimme Nokan kanssa kilpailuoikeuden laatuarvosteluun Ypäjälle.

Minulla on aivan huikeat kisakumppanit.
Pakko hymyillä ja kyse ei ole poskilihasten kramppaamisesta.
Täältä löytyy kuvia päivän karkeloista.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

ku ei nukuta

Kun perjantai-illan kukkujat palaavat yöjuoksuiltaan, ovat unihiekat karisseet jo silmistäni.
Minä matkaan jo juhlijoiden huomiseen aamuun.
Aamu viideltä maailma näyttää erilaiselta.
Minä rakastan hautausmaita
mullantuoksuista hämärää
sadepäiviä joutilaita
heinäsirkkojen sirinää

Minä rakastan tätä elämää
elämää kaikkineen
pimeitä polkuja, aurinkoteitä
raakoja omppuja, rinkeleitä
iloa, surua, ikävää
minä rakastan elämää
-Johanna Kurkela-

torstai 26. heinäkuuta 2012

Citius, altius, fortius

nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin on olympialaisten tunnus.

Kunhan pakolliset liekinheitinspektaakkelit on hoidettu alta pois päästään tositoimiin.

En oikein ymmärrä judosta mitään ja miekkailu on minusta pitkäveteistä,
mutta pystyn samaistumaan tunteeseen, jonka urheilija saa saavutettuaan tavoittelemansa.
Olkoonkin tavoite pääsy olympialaisiin, oma ennätys kisoissa tai kultainen mitali.
Minä en seuraa yhtään olympiakisapäivää kuivin silmin.
Kyynelkanavani juoksuttavat vettä isolla vaihteella ja aiheuttaja saattaa olla ruotsalainen ratsastaja, ranskalainen pikajuoksija, suomalainen painija tai kuka tahansa muu.

Ensimmäiset muistijäljet olympialisista kuljettavat Viivin 16 vuoden päähän ja Atlantaan.
Esteratsastuksen hopeamitalisteihin pieneen sveitsiläiseen mieheen Willy Melligeriin ja valtavaan kimoon Calvaroon sekä pohjoismaiden ensimmäiseen naisolympiavoittajaan Heli Rantaseen.

Ja tämän jälkeen ei ole paluuta.
Olympialaiset ovat Viiville SE JUTTU.

Lontoo, olen valmiina.
Olympialaisten aikaan tuntuu siltä kuin joka päivä olisi perjantai.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

juttuja A:sta

Päivän kirjoitus sai alkunsa ensinnäkin tästä:
Tapahtui urheilukoulussa:
Pojat V ja M kysyivät neidiltä N: Kuinka paljon sinä painat?
(lisätietona: keskustelijat noin 9 kesäisiä)
N ei halunnut kertoa painoaan, jolloin puutuin asiaan ja sanoin, että painolla ei ole väliä ellei ole sairaalloisen laiha tai lihava.
Lisäksi sanoin, että mielestäni paino on jokaisen oma asia ja emme voi tietää millaisia asioita ihmisen painon taustalla saattaa olla esimerkiksi sairaus.
Tässä vaiheessa olisin halunnut jatkaa aiheesta pituushyppy, mutta aina asiat eivät mene niin kuin toivoisi.
Neiti N jatkoi aiheesta: Viivi sie olet liian laiha.
Vastasin: Kuuntelitko yhtään mitä mie äsken puhuin ja kiitos huomiosta, mutta mie tykkään kropastani ja se on miusta ihan sopiva.
N jatkoi vielä kertomalla serkustaan.
Serkku on liian laiha ja syö vain kasviksia.

Tämän jälkeen ryhmä keskittyi lentelemään santakasaan Ollikaisen Ronin tavoin.
Keskustelu jäi kuitenkin mieleeni.
Ihmiset haavoittavat toisiaan tahattomasti tiedonpuutteessa.
On helppoa sanoa: Olet luiseva. Oletko raskaana? 
Ei ole salaisuus, että olen sairastanut anoreksiaa.
En kuitenkaan halua, että ensisijainen identiteettini on anorektikko tai anoreksiasta selvinnyt.

Sain eilen toiveen kirjoittaa syömishäiriöstäni. 
Mietin moneen kertaan uskallanko kirjoittaa siitä.
Ajattelen niin, että asiat, erityisesti ne hankalat, muuttuvat helpommiksi, kun ne jakaa.

Kaikki tarinat voi kertoa monella eri tavalla.
Tässä yhteydessä ei ole tarkoituksenmukaista kuvailla kaikkea.

Minä olen aina ollut hyvin liikkuvainen ja vilkas lapsi.
Suhtauduin yleisurheiluun kovin vakavasti jo yläasteikäisenä.
Totta puhuakseni asennoiduin tuolloin kaikkeen kuolemanvakavasti.
Olin kovin mustavalkoinen ja ehdoton.
Olen luonteeltani sellainen, että loan niskaan saaminen tekee minusta tappajan (noin kuvainnollisesti) eli negatiivinen palaute herättää minussa kyllä minä vielä näytän -tunteen.
17-vuotiaana koin pari pientä pettymystä urheilurintamalla: en saavuttanut kesälle asetettuja tavoitteita: enkaksi 350 ja oman ikäluokan SM-mitali.
Olin kesän aikana kiinteytynyt parin kilon varran jättämällä enimmät herkut pois.
Syksyllä olin maaottelussa Pietarissa.
Ruoka oli outoa ja reissaaminen stressasi. Söin tuskin ollenkaan kolmeen päivään.
Kolme päivää syömättä meni helposti ja tajusin, että kontrollointi oli helppoa.
Ajattelin, että kevyemmällä korimallilla olisin parempi seiväshyppääjä.
Lukion kakkosvuosi alkoi ja treenasin koko ylimenokauden salaa valmentajaltani aivan tolkuttomia määriä.
Tähän väliin HUOMIO söin kokoajan. Ei siis ole totta, että kaikki anorektikot eivät syö juuri mitään.
Minä vain söin liian vähän.
Paino putosi kuukaudessa viitisentoista kiloa.
(Juu ja tiedetään taas tulee puukkoja niskaan: ei-saa-puhua-kilomääristä sanotaan anorektikoita hoitavien piireissä, tiedän. Haluan kuitenkin olla konkreettinen, että minua olisi helpompi ymmärtää myös niiden, joilla ei ole kokemuksia A:sta)
Kaikki kävi liian äkkiä ja salaa.
Kukaan läheisistäni ei ehtinyt puuttua tai vaihtoehtoisesti ei kohteliaisuuksissaan ilennyt.
En ymmärtänyt olevani sairas.
Tajusin, että olin hoikka mutten sairas.
Minulla oli ainoastaan projekti meneillään; olla parempi ja paremmaksi tulin yrittämällä hallita kaikkea.
Kuitenkin olin epätoivoinen; väsytti kokoajan, rapistuin, olin itkuinen, kiukkuinen ja masentunut.
Olin tottunut kestämään pahaa oloa ja uskoin että hyvää olisi vielä tulossa kunhan en luovuttaisi... kontrollista (joka tässä tapauksessa tarkoitti maanista treenaamista ja syömisen tarkkailua)
Läheiseni (sairaana huolesta) yrittivät kaikin keinoin pakottaa minua syömään.
Mitä enemmän he huolehtivat, sitä enemmän sairaalloinen mieleni valehteli heille.
Podin hirveää syyllisyyden tuskaa kaikista niistä valheista.
Mitä enemmän salailin ja valehtelin sitä kauemmaksi ajauduin avusta, läheisistäni.
Oli aivan musertavaa menettää yhteys kaikkiin ihmisiin.
Vielä musertavampaa oli menettää fyysinen toimintakykyisyys.
Liikkuminen oli ollut minulle voimavara, väylä unohtaa huolet.
Sairaus oli vienyt minulta liikkumisen.
Olin kuukaudessa kuihtunut kilpaurheilijasta invalidiksi, joka hädin tuskin jaksoi kävellä hakemaan postimme (matkaa 100m).
Se etten jaksanut mitään avasi silmäni; ymmärsin että jäämällä turvallisuuden illuusion luoviin tapihin kuihdun ja rapistun pikkuhiljaa paikalleni kuin keloutuva puu.
Luulin myös ettei minulla ollut voimia ja rohkeutta muuttaa tapojani takaisin terveiksi.
Anoreksiasta oli tullut maski, jonka taakse piiloutua.
Pystyin ulkoistamaan kaikki kykenemättömyyteni ja puutteeni anoreksian piikkiin.

Ei ole olemassa suurta HEUREKA -huudon saattelemaa hetkeä, jolloin päätin taistella elämäni takaisin.
En muista milloin oivalsin, että haluan sittenkin elää enkä ainoastaan kuolettaa elämääni.
Ei ole myöskään olemassa mitään 100-prosenttisen terveydentilan hetkeä.
Olisi hienoa kirjoittaa anoreksia ei tunnu elämässäni enää millään tavalla.
Se olisi valhe, sillä kyllä ruokaileminen muiden ihmisten kanssa ahdistaa minua (vaikkei sen pitäisi),
ja kyllä koen järjenvastaisia löllöläski-ahdistuksia (vaikkei ole mitään syytä)
ja kyllä joudun olemaan tarkkana, että syön tarpeeksi etten laihdu enää takaisin A-aikaisiin mittoihini.

MUTTA on myös toinen totuus
Pienin askelin opettelin keskustelemaan itseni (sekä muiden) kanssa kauniimmin.
Ensin opettelin hyväksymään toiset ehdoitta (ensimmäisenä ihana pieni hevoseni Moona).
Hyvien kokemusten myötä harjoittelen hyväksymään myös itseäni tällaisena kuin olen.
Minun ei tarvitse olla yhtään sen enempää, vähempää, loisteliampaa tai parempaa.
Tämä on edelleen se hieman vaikea paikka, mutta opettelen koko ajan lempeämpää suhtautumista itseeni.
Olen saanut vallattua elämääni pala palalta takaisin.
Suuri apu ovat olleet ihmiset, monet tutut ja monet tuntemattomat joiden kanssa olen puhunut ja puhunut lähinnä kaikesta muusta kuin sairaudesta.
Se on avannut ajatukseni jälleen siihen, että elämässä on niin paljon muutakin kuin sairaalloinen kontrolloiminen.
Lisäksi rohkeuteni heittäytyä elämään on palkittu:
olen onnistunut monissa jutuissa, saavuttanut tavoitteita.
Tajunnut, että elämä on täynnä mahdollisuuksia, jos vain YRITTÄÄ.
Ja ennen kaikkea tajunnut, että elämän suunnanmuuttaminen asettaa vain yhden ehdon:
tarvitsee heittää jotain pois, että saa uutta.
Minun piti luopua kontrollista, jotta sain ratsastaa, urheilla, nauraa, jutustella, nauttia, elää.

Miljoona asiaa jäi mainitsematta tässä tarinassa.
Tuhat ihmistä, eläintä ja asiaa jäi saamatta kiitoksen, kiitoksen siitä, että ovat vaikuttaneet minuun ja auttaneet minua palaamaan elämään.

Kaikkea ei kuitenkaan pysty sanomaan.
Tarina on kokonaisena päässäni ja sielläkin se muokkautuu joka hetki hieman erilaiseksi.
En ole enää katkera anoreksialle tai itselleni.
Kaikilla kolikoilla on kääntöpuolensa.
En osaisi arvostaa elämää niin kuin nyt teen, jos en olisi sairastunut.
Tärkeintä on tämä hetki ei huominen tai eilinen.

Loppuun vielä lainaus yhdeltä lempparikirjailijaltani:
Matka on yhtälö,
 jossa ynnätään taitettu matka ja sen aiheuttamat tunteet.
Vai onko kilometri syksyisellä teollisuusalueella yhtä pitkä 
kuin kesäisellä rantabulevardilla? 
Miika Nousiainen: Maaninkavaara







tiistai 24. heinäkuuta 2012

kisaa

Kisapäivitys.
Olosuhteet loistavat.
Kisaseura parasta A-luokkaa.
Tulos tilastoihin 310.
Yrityksiä uudesta enkasta 360.
Palkintona kaikkein parasta: itseluottamusta ja hyvää mieltä.

Kiitos näistä päivistä.

kysymyksiä vailla vastauksia

TV1 näytti eilen BBC dokumentin Mitalin kääntöpuoli.
Dokumentti kertoi huippu-urheilijoiden mielenterveysongelmista.
Tärkeä aihe, josta puhutaan kovin vähän.
Vaatii huimaa rohkeutta riisua sankarinviitta ja kertoa vaikeuksista.
En aio referoida dokkarin sisältöä tähän.
Ohjelma on katseltavissa Yle Areenassa viikon ajan, joten sinne siis jos aihe kiinnostaa.

Minuun dokumentti upposi kuin höyryävä kahvi koleana syysaamuna.
Luulen käsittäväni taas hieman enemmän, miksi itseluottamukseni on kuopattuna maahan.
Ja mikä tärkeämpää; minun on huolehdittava itsestäni ja hyvinvoinnistani.
Urheilusuoritukseni ei ole minä.
Epävarmuus ja epäonnistumiset kentällä eivät ole henkilökohtaisia epäonnistumisiani.
Ymmärrän ajatuksen kirjoitettuna, mutta tosipaikassa unohdan sen liian helposti.
Olen muutenkin vähän sellainen, että raahaan kaikkia maailman murheita perässäni.
Haluaisin mahtaa kaikelle jotain; oli kyseessä sitten Kenian nälänhätä, roskaaminen Simpeleellä tai kuun kiertonopeus maan ympäri.
Ja kun en mahda edellä mainituille mitään (YLLÄTYS SINÄNSÄ etten mahda), koen syyllisyyttä.

Ongelma on siis tiedostettu.
Edessä on enää pieni ongelma: miten asiat ratkaistaan.
Kuinka riisua syyllisyyden pakkopaita?
Miten oppia, että olen riittävä omana itsenäni ilman mitään oikeutuksia ja suorituksia?

Mutta nyt nämä ajatukset siirretään taka-alalle.
Kisoja ei sotketa epävarmuuden tahroilla.
Palaamme sorvin ääreen huomenna.



maanantai 23. heinäkuuta 2012

Aurinkoo..

...huomiselle.

Minun piti hypätä tänään Taipalsaarella piirinmestaruuksista.
Ilmatieteenlaitos lupasi minulle plus neljätoista-asteista vesisadetta.
Ei ole edes pakkasta WUHUU!

Näppäränä tyttönä (lue: viluisena arkajalkana) vilkaisin huomisen ennustetta.
Plus kakskytyks ja arskaa.

Kyllähän se on kamalan vaikee valinta, että kumpiko sää sopii hyppääjälle paremmin.

Tässä vaiheessa tulemme päivän opetukseen:
Kannattaa kysyä.

Soitin kisajärjestäjille ja esitin asiallisen pyynnön:
"Saisko neiti Rita hypätä huomenna poikien kaa ja jättää tän päivän pm-mitalien metsästykset pienille tytöille?"

Ja kyllähän se onnistu :)

Toivotaan siis aurinkoa ja korkeille asetettuja rimoja huomiselle...
Kuva on täysin aiheeseenliittymätön: kesäpojat Kaspar ja Jojo päivänä jolloin ei satanut.

lauantai 21. heinäkuuta 2012

hetki parhautta

päivä kunkkareissa
upeita hevosia
hienoja kisoja
maailman parannusta äitin kanssa automatkoilla
reissussa rähjäytynyt ja väsynyt tyttö

heinäkuinen iltayö
ilma on pysähtynyt
tulvillaan tuoksuja
tammani seisovat portilla
kaksi ruskeaa odottavat minua
ajatus laukkaa mieleeni: "nämä ovat täydellisiä minulle, olen onnen tyttö juuri nyt"

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Minä minä mie

Minä olen hemmetin itsekeskeinen tyyppi.
Käsittääkseni varsin stereotyyppinen yksilöurheilija.
Urheilu opettaa kyttäämään omaa kehoa laboratoriotarkkuudella.
Täsmällisyys ja pikkutarkkuus eivät ole huonoja ominaisuuksia,
niin kauan kunhan ei mennä liiallisuuksiin.

Saan itseni liian usein kiinni itseteossa.
En pelkästään tunnustele ja katsele, kuinka suoritan treenattavat liikkeet,
vaan vahtaan mille näytän.
Ja yhä useammin haluan näyttää paremmalle.
Pelottavia ajatuksia.
Ensinnäkin olen tyytymättömyyden tiellä.
Tyytymättömyys on ensimmäinen askel kohti ahdistusta, sillä uskon ilon ja positiivisuuden kantavan negatiivisuutta pidemmälle.
Lisäksi mikä on päässäni muodostunut kuva "paremman näköinen"?
Kuka sen on määrittänyt?
Millainen se "parempi" on?
Tässä vain muutama kysymys, johon en oikein osaa vastata.
Näitä kun pyörittelee päässään, on aina sitä mieltä että just nyt en ole tarpeeksi ja riittävä.

En halua olla vain pinnallinen.
Arvostan henkistä kauneutta; oikeudenmukaisuutta, suvaitsevaisuutta, positiivisuutta, fiksuutta.
En hyljeksi ihmisiä heidän ulkoisten ominaisuuksiensa takia.
Miksi kuitenkin olen itselleni näin julma?
Anoreksia ja siitä toipuminen ovat opettaneet minulle koko joukon hyviä tapoja itseäni kohtaan,
MUTTA siitäkin huolimatta olen ihan kamalan raaka itselleni.

Olen luullakseni ollut taas liian kiireinen touhottamaan paikasta toiseen ja unohtanut kuunnella itseäni.
Minun on annettava aikaa itselleni huolehtia siitä mikä on kalleinta omaisuuttani; minä itse.
Ja huolenpidolla tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä parantavaa hoivaa ja hellyyttä ei holhoavia syytöksiä, kritiikkiä ja perseellepotkintaa.

Ainoa tapa pelastaa unelmamme on olla jalomielinen itseämme kohtaan.
Jokaiseen itsensä rankaisemisyritykseen,
vaikka kuinka hienovaraiseen,
on suhtauduttava ankarasti.
  Paulo Coelho: Pyhiinvaellus



torstai 19. heinäkuuta 2012

ihan kipeetä

Terveys ei ole pysyvää harmoniaa,
sillä ihminen ei voi ottaa vastaan uusia asioita elämäänsä ilman että tasapaino häiriintyy.
Sen vuoksi terveyden ei tarvitse sulkea pois huolta eikä edes ahdistusta
-ei ainakaan kohtalaista ahdistusta.
On näet olemassa ahdistusta, joka voidaan ymmärtää eksistentiaaliseksi matkapahoinvoinniksi:
se osoittaa, että ihminen on matkalla jonnekin elämässään,
se edustaa tyvenen vastakohtaa.
 -Merete Mazzarella-
Viivi on kuumeessa.
Makaan sohvalla, sängyssä, lattialla.
Luen, katselen eläviäkuvia, lainelautailen netissä.
Meneväthän nämä sadepäivät näinkin.
Lainaus on Merete Mazzarellan kirjasta Hyvä kosketus.
Niin ja sitaatissa esiintyvä sivistyssana eksistentiaalinen tarkoittaa käsittääkseni jotain mikä koskettelee olemassaoloa... big things...

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Enkeleillä on paha päivä...

...kun ne vaan itkee ja itkee ja itkee.

Näin maailman tilan kuvasi yhdeksänvuotias urheilukoululaiseni.

Yhdeksänvuotias on runollinen.

Minä olen kykenemätön moiseen herkkyyteen.

Minua ei kiinnosta Raamatun vedenpaisumus eikä kyllä tämä meidänkään hyvällä alulla oleva.

Minun runollisuuteeni jää kolmeen sanaan.

V***u P*****e S*****a

Halveksin muuten kiroilua ja inhoan kylmää ja märkää (noin ulkoisesti nautittuna).

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Olen maailman paras...

...piirakanpaistaja...
...mummoni jälkeen.
Hopea ei ole häpeä, koska olen saanut oppini tältä mestareiden mestarilta.
Kun olin pienempi kuin nyt, mummo teki piirakoita joka lauantai.
Kipitin peltonotkon yli mummolaan ja hain lämpimiä piirakoita meillekin.
Useasti olin mummolassa jo hyvissä ajoin, että ehdin tekemään piirakoita mummon kanssa
(lue: häiriköimään pyhää toimitusta).

Yläasteikäisenä halusin todella oppia taidon ja kävin mummon luona opettelemassa ihan oikeasti.
Ja pakko kehaista olen aika hyvä.
Mestareiden mestari ei ole ainoastaan huipputaitava tekemään, vaan myös huippuopettaja.
Minusta on koulittu taituri.
Piirakanpaisto on ehkä terapeuttisinta hommaa ikinä.
Homma menee nykyään niin, että minä kiikutan paistamiani piirakoita mummolaan maistiaisiksi.
Minun piirakkani läpäisevät arvostetuimman makuraadin (eli isovanhempieni) seulan.
Ja tästä olen todella ylpeä.
Ja niin kuin kuvamateriaalista voi arvata Viivi käytti tänään sadepäivän piirakoiden tekoon.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Päkkäri

Ne on tyhmänrohkeita ja järjettömän taitavia.
Ne tekevät kropallaan mitä haluavat.
Ne on seiväshyppääjäpoikia.

Fanitan niitä.

Kaiholla olen katsellut, kun ne kikkailee.
Hyppivät voltteja ees ja taas.
Kierteillä ja ilman.

Olen arka temppuilemaan.
Varsinkin taaksepäin heiluminen saa minut voimaan pahoin.
Opin siltakaadonkin vasta yläasteikäisenä.

NYT olen tehnyt jotain Viivin elämää suurempaa.
Uskaltauduin patjalla hyppäämään takaperinvoltin mahalleen.
IHAN MIELETÖNTÄ.
Kaikki se uskaltamisen riemusta pulppuava adrenaliini ei mahdu verisuoniini.
Hyppään takaperin yhä uudelleen
ja uudelleen
ja uudelleen
ja joka kerta olen yhtä ylpeä itsestäni.
Minä uskalsin.
Minä tein sen.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Superhevosia

Kuinka minä rakastankaan näitä päiviä.
Tiedätkö tunteen?
Teet jotain asiaa ja kesken kaiken ymmärrät nauttivasi suunnattomasti siitä mitä teet.
On hienointa ikinä tajuta elävänsä ainutlaatuista hetkeä.

Olen ratsastanut tänään viidellä hevosella.
Nautiskellut siitä kuinka vanha tuttavani, herra liinaharja, on kaikkien vaivojensa jälkeen palautumassa ja raskaiden aikojen jälkeen edelleen yhteistyöhaluinen ja yritteliäs.
Sain kunnian lentää pienen ponin kanssa hänen elämänsä ensimmäiset hypyt.
Tuo pieni suklaasilmä palautti mieleeni tunteet, joita koin lapsena viilettäessäni pienillä poneilla.
Voi sitä spontaanin riemun ja naurun määrää.
Onnistuin viemään nuorta teinipoikaa läpi usean siistin radan.
Jokainen hyvä hyppy on kuin laittaisi rahaa hyväkorkeiselle talletustilille.
Fiilistellyt sitä kuinka yhteinen huumori ja kokemukset eivät katoa; lentäminen herra Mustanmiehen kanssa on aina yhtä hauskaa.
Ja päivän suklaakuorrutteena kakulle on oma pieni ruskea; täydellinen omana itsenään innokkaan pörheä hieman pyylevä hevoseni, joka puhaltaisi pilvet taivaalta jos sitä pyytäisin.

Heppaillessa parasta on läsnäolo tässä ja nyt.
Suhde hevoseen on aina välitön.
Ne todella opettavat kuinka hetkessä eletään.
Kuvassa Nannin sulhanen Canabis Z



http://www.highoffleystud.co.uk/stableexpress/images.asp?id=8725

perjantai 13. heinäkuuta 2012

ihahaa

Edelliset postaukseni ovat kierrelleet ja kaarrelleet aiheen seiväshyppy ympärillä.
Kirjoitan yleensä siitä mikä on elämässäni keltaisten lehtien lööpeissä.
Päällimmäisenä mielessä.
Usein ne asiat tuppaavat olemaan niitä, jotka vaativat työstämistä.
Eivät suju itsestään.

Nyt on kuitenkin aika puhua kivoista jutuista.
Ajatuksista, jotka etenevät kuin virtaava vesi.
Töyräiden tullessa eteen puro kaartaa sen ohi notkeasti ja jatkaa matkaansa iloisesti pirskahdellen.

Voi Moona, heppani Moona.
Olemme matkamme nautinnollisella osuudella.
Alkuhösötys on ohitettu, mutta minkäänlaista reissussa rähjääntymistä ei ole havaittavissa.
Moona nauttii laudunelämästä uuden parhaan ystävänsä Nannin kanssa.
(toim. huom. paarmat, itikat, mäkäräiset ym. ötökät on ihan perseestä ja niitä sopii juosta pakoon kun vitutusämpärin vetoisuus loppuu)
Ratsastus kuuluu asiaan tietenkin.
Treenaillaan neitihevosen kanssa mitä milloinkin huvittaa.
Välillä kahlaillaan ilman satulaa järvessä.
Välillä jumppaillaan kentällä.
Välillä lasketaan tukkaputkella niin, että metsä raikaa.
Sellaista on meidän elämä; mennään missä huvittaa ja milloin huvittaa.

Entäs sitten perheen grand old lady Nanni-Nappula.
Nanni on toiminut kesällä pääsääntöisesti äitini liikuttajana.
Ruotsalainen hienostorouva ja torsansalolainen räpätäti löytävät yhteisen sävelen vaihtelevalla menestyksellä.
Ykkösasia (ainakin minun ja äitin mielestä) Nannin suhteen olisi saada hänet tiinehtymään.
Olemme yrittäneet astuttaa koko kesän ajan Nannia orilla Canabis Z.
Vielä ei ole varmaa, mutta toivotaan toivotaan...

Ja sitten herra Kaspar.
Moonan pikkuinen veli kirmailee laitumella kaverinaan mustamies Jojo.
Poikien elämää kuvaa Elokuun kappale Saatilla:
Vapaa herra, ni ei oo kesätöit, ni voi kirmata öit ilman häiriötekijöit.


keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

ilmaisia iloja

Onko pakko?
Mitä mie saan kun teen tän?
Olinko paras?

Haluan syöttää kysymysten pallon takaisin:
Onko kaikesta saatava palautetta ja palkintoja ulkopuolelta?
Teetkö asioita siksi, että sinun pitää vai siksi että haluat?

Aina ei ole hyvä vire ja aina ei huvita,
mutta kyllä ihmetyttää jos motiivi tehdä asioita on P A K K O eikä esimerkiksi H A L U.

Minä vihaan median muoti-ilmauksia, mutta nyt minun on pakko käyttää Mikke Granlundin kultahuulilta päässyttä sanaa: pihapelit.
Jos haluaa saada jotain vähän enemmän, ei riitä että touhuaa sen verran kuin on pakko.
Omaehtoinen puuhastelu ja asioihin paneutuminen halusta oppia ovat uskomattomia voimavaroja.

Minä olen aina ollut sellainen itsekseni suhraaja.
Saan päähäni kaikenlaisia kivoja juttuja, joita haluan tehdä ja oppia.
Sitten niitä hiulataan niin kauan ennen kuin opitaan.
Yleensä nämä jutut ovat kaikkea muuta kuin hyödyllisiä.

Ollessani hieman yli kymmenvuotias yleisurheiluleireillä oli ikäiseni poika, joka osasi kävellä käsillään.
Minusta taito oli upea.
Päätin oppia.
Harjoittelin olohuoneessamme (lattiapinta-alaa noin 5 neliötä).
Välillä vitriinien lasit helisivät ja muutaman kerran taisi telkkarikin olla kantapäiden iskujen kohteena.
Sohvat ja sohvapöytä saivat osumia.
Opin talven aikana taidon ja pystyn edelleen kävelemään käsillä (kiitos vaan inspiraatiosta Jere :) )

Eräänä kesänä halusin kehittyä leuanvedossa.
Vetelin leukoja päivittäin pari kuukautta.
Enkka tuplaantui kympistä kahteenkymppiin.

Toissatalvena päätin opetella käsilläseisontaa ratsailla.
Totuttelin Moonaa ja opettelin asentoa.
Sekin onnistuu nykyään.
Olen äitille sanonut, että nyt hän voi myydä meidät Venäjälle sirkukseen, jos käymme liian raivostuttaviksi Moonan kanssa.

Tarvinneeko tuota sanoa. Sanon kuitenkin; minä niin tykkään tällaisista pikkupuuhasteluista.
Ne ovat minun omia juttujani, josta ei tule ulkopuolista kredittiä eikä kyllä paineitakaan.
Mutta minulle ne ovat niitä hetkiä kun mahdoton muuttuu mahdolliseksi.
Parhaus hetkiä.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Ei omissa käsissä

Minulla on paha tapa.
Oikeastaan minulla on niitä useita, mutta mainitsen niistä nyt yhden.
Murehdin, huolehdin ja olen vihainen koska en voi vaikuttaa...
panttitölkkien ruttaamiseen
kasikympin ajamiseen satasen alueella
Moonaa raateleviin ötököihin
kolmeen peräkkäiseen plus kymmenen asteen sadepäivään kesäkuussa

ja siihen, että toinen kesäni pääkisoista ei olekaan minun tavoitettavissani, vaikka tein kaiken oikein.

Olen istunut monet kesät Lappeenrannan eliittikisojen katsomossa nauttimassa eteläkarjalaisten mahtavasta tavasta heittäytyä urheiluhuumaan.
Kun vuoden 2012 kilpailukalenteri julkaistiin, olin pakahtua.
Vihdoinkin Lappeenrannassa pääsevät hyppäämään myös naiset.
Eliittikisoihin vaaditaan muutamia poikkauksia lukuunottamatta A-luokan suoritus eli sama raja kuin Kalevan Kisoihin.
Minulla oli selvä tavoite hypätä alkukesästä niin hyvin, että pääsen nauttimaan lempparikentälläni ison yleisön edessä.
Hyppäsin enkkani ja kymmeniä senttejä yli A-rajasta.
Ilmoittauduin kisoihin ja olin valmistautunut huolella.

Sitten saan sähköpostin: kisa on tehty maamme kärkinaiselle ja hänen ulkomaalaisille sparraajilleen.
Tämä on nyt se poikkeus; ei kilpailuoikeutta.

Että näin.
Katkeruus on yksi vaarallisimmista sairauksista.
Tottakai olisin halunnut Kimpiselle hyppäämään.
Ja tottakai se harmitti.
Mutta tälle minä en yksinkertaisesti mahda mitään.
En aio kerätä itseeni turhaa negatiivista energiaa.
Tein kaikkeni ja onnistuin siinä.
Se ei vaan tällä kertaa ollut tarpeeksi hyvin.

Kohti uusia haasteita.




maanantai 9. heinäkuuta 2012

PB

Nothing is IMPOSSIBLE,
the word itself says
"I'M POSSIBLE"!
  Audrey Hepburn
Postauksen aloittanut Audrey Hepburn -sitaatti kuvaa tämän hetken tunteitani paremmin kuin täydellisesti.
Olen potenut hyppykammoa, ahdistusta, epäuskoa ja itseluottamuksen puutetta.
Luulin, että sairaudesta toipumisen jälkeen en sokaistusi enää noista negatiivisuuden metkuista.
Toisin kävi.
Eilen harkitsin jopa hyppäämisen lopettamista.

Onneksi tänään usko voitti.
Tänään en kilpaillut itseäni vastaan.
Minulla ei ollut vastustajia.
Minulla oli vain hetki ja mahdollisuus, jonka käytin hyvin.
Hyppäsin tänään uuden ennätykseni.
Vanha ennätys oli ennen anoreksiaani hypätty 345.
Nyt viisi vuotta myöhemmin ennätys kirjataan 350.
Tämä on minulle tärkeää.
Olen todistanut itselleni, että olen parempi kuin koskaan ennen.
Eikä paremmuuskaan itse asiassa ole tärkeää.
Tärkeää on, että minulla on hyvä olla.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Kuka huolehtisi sydämestä?

Viivin päivät ovat menneet kovin sukkelaan.
Nopeana pikakelauksena vain muutamia mainitakseni:
urkkakouluu
omaa treenii
Moona treenii
heinäntekoo
Nannin astutusreissuu Pornaisiin (Porvoon kupeessa, ajomatka meijän heppa-autolla n. 3,5 h suuntaansa ilman stoppeja)

On suhteellisen helppoa, kun ei ehdi ajatella.
Nyt tulee sitten se iso MUTTA
Kun pysähdyn, eivät ajatukset saakaan mieleistäni muotoa.
Taivaanrantaan kertyy lyijynharmaita pilviä.
Mitään erityisen inhottavaa, hankalaa tai pahaa ei ole tapahtunut, mutta silti mietityttää.
Ja kovasti mietityttääkin.
Toisaalta tuntuu, että olen kiittämätön; tuntuu vaikealle, vaikka puitteet on kunnossa.
Sitten taas suunnasta B tarkasteltuna; kyllä siellä jonkunlainen kivi on kengässä, kun hiertää niin pirusti. Asioilla on aina syy.

Olen tässä tuumaillut.
Ja tuumaillut uudestaan.
Ja uudestaan.
Ja uudestaan.
Ja uudestaan.
Ja
luulen, että yritän vähän liikaa.
Siksi ei onnistu.
Luulen, että olen yrittänyt väkisin tunkea nelikulmaisia palikoita pyöreisiin reikiin.
Olen kamalan innokkaasti huolehtinut kulissieni kunnosta; olen yrittänyt näyttää kauniille, terveelle, innokkaalle, rohkealle ja reippaalle.
Ongelma on, että näyttäminen ei riitä.
Kuorrute ei ole koko totuus.

En lakkaa ihmettelemästi, milloin opin pitämään myös sydämestäni huolta?

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Normaaliakin parempi palvelu

Meidän ajassamme leijailee ilmapiiri.
Ilmapiiri, jota sävyttää kiire, piittaamattomuus, tehokkuus ja monet muut edellä mainittujen sisarilmiöt.
Olemme kärkkäitä valittamaan; kukaan ei ajattele muuta kuin itseään, yhteisöllisyys katoaa, vilpittömyys ja aitous häviävät.
On kovin helppo yhtyä valittajien laulukuoroon.
Negatiivisen palautteen antajien klaaniin on vaivatonta liittyä.

MINÄ TEEN TÄNÄÄN POIKKEUKSEN.
Hyvää löytyy, kun etsii.
Maailma ei ole pahuuden tyyssija, jos menee oikeisiin paikkoihin.

Ja tässä selitys minun kiitollisuuteeni.
Kotipaikkakunnallani Rautjärvellä on K-market (Hermanni nimeltään).
Ihmiset olivat tänään liikkeellä normaaliin kesäperjantain tapaan (huisketta ja hyörinää kaupoissa, kun ihmiset hamstraavat eväitä mökkireissuilleen.)
Olin asioimassa siis jo edellä mainitussa Hermannissa tarjoiluja heinätalkoolaisille.
Hösäsin omiani kassalla ja odotin, että pääsen lunastamaan ostokseni.
Tällä välin kauppias OLI PAKANNUT KAIKKI OSTOKSENI.
Ilman mitään erityistä syytä ja kaiken sen kiireen keskellä.
Ei uskomatonta, sillä tämä tarina on tosi VAAN upeaa, että maailmassa tapahtuu tällaisia asioita.
Viivi hymyilee tälle koko loppupäivän.

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Kiitollisuutta

Tuntuu hyvälle.
Treeni kulkee.
En tiedä kumpi johtuu kummasta.
Kulkeeko treeni siksi, että tuntuu hyvälle.
Vai tuntuuko hyvälle siksi, että treeni kulkee.
Voisin yhtä hyvin kysyä kumpi oli ensin muna vai kana?
Väliäkö hällä, onnellisuus on riittävä selitys.


Lämpö ja aurinko ovat ihania asioita.
Tuntuu siltä kuin omat heikkoudet, vähemmän miellyttävät piirteetkin näyttävät siedettävämmiltä auringossa.
Viime aikoina minulla on ollut suunnattomia vaikeuksia hyväksyä tiettyjä asioita itsessäni.
Tänään ne tuntuvat yhdentekeville, eivät ongelmille.
Niiden kanssa voi opetella elämään.
Tällaisena tuntuu hyvälle ja elämä on kivaa.
Olo on kiitollinen.
Kiitos tästä.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Back to school

Kesäkuu on vaihtunut heinäkuuksi.
Koululaiset ottavat terveellistä etäisyyttä opinahjoistaan, jotta jaksavat sitten kartuttaa tieto-taito-varastojaan seuraavana lukuvuonna.
(Kiva ajatus, mutta kyllä se koulunpenkki tuntuu ihan yhtä kovalle jo ensimmäisenä tai viimeistään toisena koulupäivänä)

Minulla iskee aina tähän aikaan kesästä kouluahdistus.
Mitä kursseja otan?
Aloittaisinko uuden sivuaineen?
Ehdinkö/jaksanko/pystynkö?
Valmistunko ikinä?
Tykkäänkö tästä tarpeeksi?
Ja epätietoisuuden listaa voi jatkaa ja jatkaa ja jatkaa ja jatkaa.

Tyhmä Viivi stressaa, panikoi ja lietsoo hysteriaa.
Lomani ei ole lomaa ennen kuin olen saanut  kontrolloitua tulevan vuoden opintosuunnitelmani minua miellyttävään järjestykseen.
Tämä hössötys kestää määrittelemättömän ajan, joskus pitempään joskus lyhyemmän ajan.
Tämä on toistunut jokaisena yliopistokesälomanani, joten osaan jo melkein odottaa tätä.

Kyse ei ole siitä, että luulisin olevani kykenemätön suoriutumaan opinnoistani.
TOTTAKAI minä pystyn.
Kyse on siitä, että haluan, että minulla on kaikki ohjat varmasti käsissäni.
Haluan, että suunnitelmat ovat selvät.
Olen kontrollifriikki.
En ole ylpeä ominaisuudestani, mutta opettelen elämään luonteenpiirteeni kanssa.
Sanottakoon, että hallitsen hallinnanhaluani, jottei se hallitse elämääni.
Mitä yliopisto-opintoihin tulee niin niistä tykkään.
En suunnitellut edes lukiossa jatkokouluttautuvani yliopistossa.
Vanhempani tai lähisukulaiseni eivät myöskään ole akateemisesti koulutettuja.
Yliopistohan ei ole koulua kummallisempi.
Siellä opetellaan uusia ja vanhoja asioita... kyllä te tiedätte.

Minun mielessäni kummittelevat edelleen ensimmäisen seminaarini ohjaajan sanat, joita olen pitänyt opasviittanani kaikki nämä vuodet.
Ensimmäiset ohjeet, jotka Mika Hallilalta sain olivat:

Ei tarvitse pyrkiä olemaan asiallinen ja tylsä.

-Enkä minä toden totta aiokaan :)

olin väärässä

Perun sanani.
Suomalainen yleisurheiluyleisö jaksoi karkeloida, vaikka ilma oli eilen Helsingissä sellainen kuin kesäkuinen ilma vain suomessa voi olla:
lämpöä melkein helteiset 12 astetta
vihmova sade
puuskittainen tuuli.
Sade kuitenkin taikosi ajoittain; sää siis suosi.

Vietin eilisen päivän äitin kanssa Helsingissä yleisurheilun EM-kisoissa.
Kiva päivä.
Olin aivan täpinöissäni kisoista.
Isojen kisojen ilmapiiri on inspiroiva ja kannustava.
Minun päiväni tähtihetket:
miesten seipään karsinta ja Ranskan pikaviestijoukkue (erityisesti yks Christophe).

Tänään penkkiurheilu jatkuu EM kisoilla Helsingistä ja Kiovasta.
Kuva All.Athletics.com