maanantai 18. kesäkuuta 2012

Paljonko haluat paljastaa...

...ja millä hinnalla?

Tämän postauksen aiheen siemen istutettiin eilen.
Niin kuin edellisestä postauksestani voitte lukea olin eilen rippijuhlissa.
Näin toinen toistaan kauniimpia naisia ja tyttöjä juhla-asuissaan.

Juttelimme äitin kanssa juhlien jälkeen ilmiöstä, jonka me molemmat olimme huomioineet.
Nuoret tytöt ja niukkaakin niukemmat mekot.
Ja nyt näin sivuhuomioina; minä en ole mikään siveyden sipuli pukeutumisen suhteen. Esiinnyn julkisilla paikoilla (lue: urheilukisoissa) mahanahkan paljastavassa topissa ja kintut paljastavissa housuissa. En kaihda käyttää narubikinejä ja vaatevalikoimaani kuuluu ne pahennusta herättävät farkkushortsit.

Ohuesti kuitenkin ihmetyttää millaisessa maailmassa elämme, jos julkisesti hyväksytty totuus on, että ollakseen huomattu ja ihasteltu tulee naisen pukeutua vaatteisiin, jossa on vähemmän kangasta kuin lippalakissa.
Ennen kuin saan vastausryöpyn aiheesta: EIVÄT KAIKKI AJATTELE NOIN.
Vastaan: tiedän, kaikki eivät ajattele noin,
MUTTA
Jostainhan nuo nuoret tytöt ovat esimerkkinsä ottaneet.

Juhlissa on tarkoituskin pukeutua parhaimpiin, koristautua, hehkua ja sädehtiä.
MUTTA
Mikä on se kulttuuri, jossa edellä mainitut asiat liittyvät pukeutumiseen, jossa alushousut vilkkuvat hameenhelmasta ja rintsikat näkyvät kaula-aukosta?

Elämme ajassa, jossa mikään ei enää näytä olevan järkyttävää.
Onko kuitenkaan tarpeellista huomatuksi tulemisen hinnalla riisuutua?
Jokainen saa Viivin puolesta pukeutua niin kuin itsestä hyvälle tuntuu.
Alleviivaan sanat ITSESTÄ HYVÄLLE.
Onko se olkaimeton mekko oikeasti kaikista hyväntuntuinen?
Vai olenko kenties maailman ainut nainen, joka ahdistuu alituiseen kainaloista nyvittävästä mekosta?
Viivi ei saivartele.
Viivi ainostaan kummaksuu.
Viivi uskoo, että huomatuksi tuleminen on asenne kysymys.
Ei niinkään se mitä sinulla on tai ei ole päälläsi, vaan se miten olet vaatteissasi saa sädehtimään.


3 kommenttia:

  1. Veit sanat suustani. Useasto olen miettinyt tuota, ja lähinnä huolestuttavaa on se että aina ei tiedä onko ihminen 11- vai 21-vuotias.Jos sellaisen sitten pitää olla huolestuttavaa, mutta maailman tapahtumia kun seuraa niin onhan se....-Sirkku-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Sama ilmiö on pistänyt silmään. Isojen joukossa, mutta myös aivan alakoulun nuorimpien kohdalla. Jollain tapaa niin kovin surullista. -Tiina-

      Poista
    2. Totta puhutte! Ja kaikkein pelottavinta on se, että sitten on niitä aikuisia, jotka käyttää härskisti hyväksi näitä 11-vuotiaita, jotka ulospäin näyttää kaksykkösille, mutta henkisesti ovat kuitenkin niitä naiiveja ykstoistakesäsiä. Ja naiivi on tässä positiivinen ilmaus, sillä niinhän on että 11-vuotiaiden kuuluu olla LAPSIA eikä pikkuaikuisia...

      Poista

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!