perjantai 29. kesäkuuta 2012

:)

Ensinnäkin Viivin tekisi mieli pauhata jo aiemmin pintapuolisesti raapaistusta aiheesta:
KANNUSTUMINEN
TOISTEN ONNISTUMISISTA ILOITSEMINEN
URHEILUKULTTUURI

Tasokkaat kansainväliset yleisurheilukisat Helsingissä HIENOA
Vain suomalaisille myrskyisästi pauhaava yleisö SÄÄLITTÄVÄÄ

Viivi ei jatka aiheesta enempää.
Vain pieni toive:
urheilu on iloinen asia
lahja
mahdollisuus
jokainen urheilija on tehnyt valtavasti töitä
ja ansaitsee ehdoitta suosionosoitukset ja kannustukset
siitä syntyy urheilujuhla...

Sitten omiin tuntemuksiin.
Olen yrittänyt kuulostella itseäni.
Maanittelen nurkan takaa kurkkivaa arkaa itseluottamustani palaamaan luokseni.
Sanottakoon edistystä on tapahtunut.
Oikealla tiellä ollaan.

Kannustakoon minua Jukka Poika:
Reunan yli nojaten
tyhjyyttä halaten
rakkautta tuhlaten
sydäntäsi avaten
vitutusta uhmaten
karsinasta karaten
seuraava leveli
on just sua varten

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Kansa, jota keppi ohjaa

Espanja on ajautunut talouskriisiin.
Tämä ei ole uutinen.
Baskimaassa niin johtoporras kuin tavallinen kansanmies ristii kätensä jalkapallojoukkueen puolesta.
Tämä on niin suurta, että veriviholliset Real ja Barca muuttuvat sydänystäviksi.
Espanjan jalkapallomaajoukkue ei pelaa EM-tittelistä.
Panoksena on koko kansakunnan tulevaisuuden määrittäminen.
Kulta tarkoittaa turvalliselle merireitille selviämistä.
Hopea koko valtion haaksirikkoutumista.
Pelkkää urheilua, niinhän sitä voisi kuvitella.
Panokset ovat paljon korkeammat.

Kun lounaiseurooppalaiset antavat kansallisenidentiteettinsä jopa taiteeseen verrattavan urheilulajin, jalkapallon käsiin, me pohjoisen juntit (hups. kirjoitinko todella juntit) määritämme itsemme kivikautisen metsästysvälineen paiskomisella.
Täällä kaikki omaisuus, farmariauto, omakotitalo, Aku Ankan vuosikerta 1989, jopa vaimo on pantattu uhkapelin varaan.
Tämän uhkapelin nimi on miesten keihäänheitto.
Keihäänheitto kantaa meillä suhteetonta taakkaa.
Siitä on tullut paljon enemmän kuin urheilua.
Keihäs ei ole urheilua, se on tärkeämpää.
Niin tärkeää, että Pihtiputaan mummollakin on mielipide, miten keihäsvalinnat tulisi suorittaa ja kuinka sitä keppiä pitikään heittää.
Ja ennen muuta Pihtiputaan mummo tietää, onhan hänellä takanaan neljätkymmenetkahdet keihäskarnevaalit: makkarakioskilla, ei välivuosia.

Vaikka Suomessa ei ole talouskriisi, tunnumme tarvitsevan kansallisen itsetunnon pönkitystä, jonka vain urheilu pystyy tarjoamaan.
Okei, okei Nokia lakkauttaa tehtaita, mutta hieman perspektiiviä kiitos; onhan meillä silti muutakin kuin keihäs, vai mitä sanotte vihaisista linnuista.
Urheilu on keihäsmiehillemme ammatti, joten laadukasta tekemistä sopii odottaa.
Kuitenkin toivoisin, että herrat Mannio ja Pitkämäki saisivat keskittyä vähän enemmän keihäänheittoon ja vähän vähemmän suomalaisten pelastamiseen kansalliseen depressioon vaipumisesta.
EM-finaalin läheisyys on sumentanut suomalaisten mielet.
Kukaan ei tunnu muistavan, että Tero ja Ari ovat tavallisia suomalaisia Seinäjoelta ja Lehtimäeltä.
He eivät ole yli-ihmisiä.
Näiden miesten kontolle on sysätty julma paine, superihmismyytti.

Toivon tänään kaikkea hyvää Terolle ja Arille: tehkää parhaanne, nauttikaa stadikalla!

Valkoinen lippu on heilahtanut

eikä se ole liehunut antautumisen merkiksi.
Merkki on annettu; kilpailu voi alkaa.

Olisin voinut otsikoida tekstin kolmella kirjaimella P A M.
Protestoinkuitenkin juoksulajien saamaa medianäkyvyyden runsautta verrattuna hyppy- ja heittolajeihin.
Siksi merkki on kenttälajien avaus.

Tänään Viivin urheilukoulussa ratkottiin mestaruus niin jalkapallossa kuin keihäänheitossa oikealla sekä vasemmalla kädellä.
Tytöt voittivat fudiksen.
Iida voitti vasurikeihään, Matti oikean.
Tärkeintä oli kuitenkin huikea kisafiilis.
Sovimme säännöt: kaikkia kannustetaan, kolme kierrosta ja voittajille Panda-lakut.
Simpeleen keskusurheilukenttä pauhasi.
Olin niin onnellinen.
Lapsilla on ollut suuria vaikeuksia iloita toisten puolesta.
Luovutetaan heti, jos ekalla ei onnistu.
Mollataan kavereita, jos itse ollaan hyviä.
Tänään oli kaikki toisin.
Olin pakahtua ylpeydestä, kun jokainen sai ansaitsemansa bänksit.
Kisafiilis oli huikea.
Jotkut kisat, jotka tänään alkoivat pääkaupungissamme saavat onnistua lähes täydellisesti, jos meinaavat saavuttaa yhtä valtaisan tunnelman kuin meidän kilpailumme tänään.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Nyt loppui lepo

En oikein tiedä olenko nyt tottelematon valmennettava vai tytär.
Luultavasti molemmat kurittomuudet yhtä aikaa.
Tänään loppui sitten kärsivällisyys.
Selkä ja haukkarit on kipeenä maanisesta leukojenvetämisestä.
Nauraakaan ei siedä, koska linkkareita on tullut tehtyä muutamia.
Nyt rupesi ahdistamaan liikaa pelkät keskivartalot.
Äitin työpäivän aikana seipään Skodan katolle ja treenaamaan.
Huristelin Parikkalaan (naapurikunnan) kentälle etten jää kiinni itseteossa.
Juu ja ikäähän tällä neidillä on 23 ja juu käyttäydyn tosi aikuismaisesti.
Olipas kivaa päästä hieman mallailemaan vauhdinjuoksuja.

Kilttinä tyttönä, kyllä kerroin äitille, että olin lepolupauksista huolimatta mennyt treenaamaan.
Itse asiassa Parikkalaan menolle oli toinenkin syy.
Paikkakunnalla oli liikuntakiertue, jossa oli mahdollista teetättää InBody kehon koostumusanalyysi.
Liikuntakiertue oli reilu kuukausi sitten Simpeleellä ja kävin analyysissä silloinkin.
Nyt oli hyvä mahdollisuus saada faktatietoa kroppani tilasta verrattuna aiempaan.
Ensin analyysin hyvät tulokset: lihasmassa oli pysynyt ennallaan (vaikka olisihan tuota saanut tulla lisääkin).
Mutta huono juttu oli, että painoni oli laskenut pari kiloa... ei hyvä.
Eipä tarvitse ihmetellä, että aivotoiminta pelittää notkeasti kuin Kreikan hallitus, kun rasvaprosentti on 7.3.
Olen syönyt kuin pieni eläin, mutta ilmeisesti urkkakoulujen ym. kesäaktiviteettien seuraksena energiankulutukseni on lisääntynyt enemmän kuin olisin uskonut.
Tilanne on onneksi korjattavissa: enemmän energiaa koneeseen niin taas jaksaa :)

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Oikeat mittasuhteet

Steven Hooker.
Tunnetteko miehen?
Jos ette, niin kerron lyhyesti:
Australialainen 30-vuotias seiväshyppääjä.
Hypännyt  maagisen 6 metrin tuloksen. (Kautta aikojen 17 hyppääjää on pystynyt tähän)
Voittanut olympiakultaa ja maailmanmestaruuden niin ulkoradoilla kuin hallissakin.

Viime vuonna tämä ihmemies ei kyennyt ylittämään riman kuin neljän ja puolen metrin korkeudelta.
Silloin kun sattui ylipäätään uskaltamaan hypätä.
Usein kävi niin, että mies ei ponnistanut ollenkaan hyppyihin, vaan juoksi niin sanotusti läpi.
Hookerin omin sanoin: hän pelkäsi hypätä.

Miksi kerron tästä?
Siksi, että osaisin asettaa tunteeni sopiviin mittasuhteisiin.
En ole maailman ainut kummajainen, joka kasaa itselleen paineita hyppäämisestä.

Ja ylipäätään, vaikka urheilu on tärkeää (välillä se tuntuu saavan elämää suuremmat mittasuhteet) on se vain urheilua.
Olen perusterve, minulla on ruokaa, koti, perhe, ystäviä, koulu, lemmikkejä ja listaa voi jatkaa edelleen.
Asiat ovat tavattoman hyvin, vaikka en hyppäisi yhtään hyppyä seipään kanssa.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Tilannekatsaus PLUS EM kertaa kaks

Ei ole mikään häpeä hävitä ajot, Don sanoi.
On häpeä olla osallistumatta, koska pelkää häviävänsä.
Garth Stein: Tiellä pysymisen taito
Kaikki on paremmin kuin hyvin, jos tykkäisin vain olla tekemättä mitään.
Ongelmallista on, että minä tykkään tehdä, touhuta, hyöriä ja touhottaa.
Vihaan käyttää kuluneita lauseita.
Sanoja, jotka ovat loppuun kulutettuja.
Minut on pakotettu ottamaan käyttöön muinaisjäänne.
Oksettaa joutua kirjoittamaan nämä kaksi sanaa:
olen ylikunnossa.

Nyt on niin, että elämä on pistetty uuteen järjestykseen.
Treenaaminen kielletty, toistaiseksi.
Ainoa sallittu: keskivartalot.
Arvatkaa vaan onko lonkankoukistajat jumissa, kun Viivi tekee kaiken aikaa vatsoja?



Onneksi tajuttiin mokailut ja suunnitelmat on nyt piirretty jo uusilla väreillä ja suunnilla.
Onneksi numero kaksi: ensi viikko on penkkiurheilun paratiisi, taivas ja nirvana yhtä aikaa.
Fudiksen EM kisat jatkuvat välierillä ja keskiviikkona HELSINKI 2012 YLEISURHEILUN EM!!
Pääsen lauantaina pelipaikoille eli stadikalle ja muut päivät seuraan telkkarista yleisurheilua.
IHAN HUIPPUA...
Luvassa huikeat kisat ja mahtavia urheilijoita.
Viivillä seurannassa erityisesti:
Minna Nikkanen
Jere Bergius
Eemeli Salomäki
Renaud Lavillenie
Cristof Lemaitre
Mikko Kivinen
Roni Ollikainen
ja listaahan voi jatkaa lähes loputtomiin.
Voiko olla parempaa unohdushoitoa omille murheille?

lauantai 23. kesäkuuta 2012

mietteitä

Nuuskamuikkunen pujahteli takapihojen sivu,
hän ryömi varjoon ja oli aivan hiljaa,
hän ei huolinut jutella kenenkään kanssa.
(Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu)
Sitaatti Nuuskamuikkusen mietekirjasta.
Aivan ihastuttava kirja, jonka sain viehättävältä serkultani.

Olen pahoillani; minulla ei ole sanoja, joita kirjoittaa.
Ei tarinoita, joita kertoa.

Olen touhuillut kaikenlaista.
Riemua ja iloa on ollut vaikea löytää.

Kun ajatukset eivät muotoudu ymmärrettävään muotoon, luen.
Tänään sopivaa luettavaa ovat lyhyet, yksinkertaiset, kauniit lauseet.
Kiitos Kiia Nuuskamuikkusen ajatuksista.
Ne tekevät illastani onnellisemman.

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Ei paikattavissa laastarilla...

...eikä kyllä sidetarpeillakaan.

Kun kropan äärirajoja koetellaan, joutuu tuntemaan fyysistä kipua.
Vammoja tulee, vaikka niitä yritetäänkin ennaltaehkäistä.
Loukkaantuminen on aina kriisi.
Asiat eivät menekään niin kuin on suunniteltu.
Uskoa koetellaan.
Kannattaako kestää kuntouttamisen aiheuttama epätietoisuus; entä jos paikat eivät kestäkään enää.
Teenkö kaiken turhaan?

Olen urheilijana siitä onnellisessa asemassa, että minulla ei ole ollut vakavia urheiluvammoja.

Urheilijapiireissä on normaalia puhua omista sairaskertomuksista.
Vinkkejä vaihdetaan, kuinka kukin hoitaa penikkatautia, kipeytyvää hermoa tai jumiutuvaa alaselkää.
Puhumme kroppamme krempoista kuin vanhat mummot.

MUTTA

Entäs sitten kun loukkaantuminen ei olekaan fyysistä laatua?
Kuinka puhua henkisestä vammasta?
Miten mielen mustelmia hoidetaan?
Annetaanko niille aikaa vai akuuttia hoitoa?

Tunne on epäuskoinen, epätietoinen ja epävarma.
Olen treenannut (vaikka itse sanonkin) tosi hyvin.
Olen fyysisesti elämäni kunnossa.
SILTI mistään ei meinaa tulla mitään ilman hemmetillistä ruoskintaa.
Kaikki tuntuu työläälle.
Pelottaa.
Ahdistaa.
Keskittyminen... mahdotonta.

Tuntuu hullulle.
Mitään erityistä vastoinkäymistä ei ole tapahtunut.
Tiedän, että kaikki on omasta päästä kiinni.
Negatiivisuudella ei mielen ruhjeita hoideta.
Hymy ei kuitenkaan kestä huulilla, vaikka tiedän, että se on ainut tehoava lääke.

Kuinka minä (mielestäni henkisesti vahva ja iloinen) olen tilanteessa, jossa mieli on murskana ja itsetunto ja -luottamus enemmän pakkasella kuin helmikuinen yö.
En aio käyttää aikaani syyllisten etsimiseen.
Jos haaskaan aikaani maailman syyttelyyn, maailma voittaa.

Tilanne on hämmentävä, mutta tästäkin selvitään.
Ihan varmasti.
Minä lupaan, itselleni.

Ai niin... HYVÄÄ, RENTOUTTAVAA, IHANAA JA MUKAVAA KESKIKESÄN JUHLAA KAIKILLE!

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Parempaa huomenta

...sillä eilisestä ei voi mennä enää huonompaan.
Mitäs sitä selittelemään.
Paska kisa.
Enpä aio sysätä syytä olosuhteiden piikkiin.
En valmentajan.
En kisajärjestäjien.
En kisakavereiden.

Ystäväni itseluottamus on siirtynyt kesälomalle.
Olen yrittänyt varovaisesti kysellä, että koskas hän voisi tulla takaisin.
En ole vielä saanut vastausta.

Kunto, taito ja hyppy ovat tallessa.
Ne ovat vaan piilossa.
Ei siis hätää.

Tarvitsen kuitenkin uskoa.
Tarvitsen luottamusta siihen, että osaan ja olen ihan jees.

Vaikka Viivin kisat menivät eilen turaten, niin toisilla onneksi kulki.
Onnea Enna kisalipusta Barcelonan alle 20-vuotiaiden kisoihin ja
Onnea Osku Torro Lontoon olympialaisten rajasta!!!

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Paljonko haluat paljastaa...

...ja millä hinnalla?

Tämän postauksen aiheen siemen istutettiin eilen.
Niin kuin edellisestä postauksestani voitte lukea olin eilen rippijuhlissa.
Näin toinen toistaan kauniimpia naisia ja tyttöjä juhla-asuissaan.

Juttelimme äitin kanssa juhlien jälkeen ilmiöstä, jonka me molemmat olimme huomioineet.
Nuoret tytöt ja niukkaakin niukemmat mekot.
Ja nyt näin sivuhuomioina; minä en ole mikään siveyden sipuli pukeutumisen suhteen. Esiinnyn julkisilla paikoilla (lue: urheilukisoissa) mahanahkan paljastavassa topissa ja kintut paljastavissa housuissa. En kaihda käyttää narubikinejä ja vaatevalikoimaani kuuluu ne pahennusta herättävät farkkushortsit.

Ohuesti kuitenkin ihmetyttää millaisessa maailmassa elämme, jos julkisesti hyväksytty totuus on, että ollakseen huomattu ja ihasteltu tulee naisen pukeutua vaatteisiin, jossa on vähemmän kangasta kuin lippalakissa.
Ennen kuin saan vastausryöpyn aiheesta: EIVÄT KAIKKI AJATTELE NOIN.
Vastaan: tiedän, kaikki eivät ajattele noin,
MUTTA
Jostainhan nuo nuoret tytöt ovat esimerkkinsä ottaneet.

Juhlissa on tarkoituskin pukeutua parhaimpiin, koristautua, hehkua ja sädehtiä.
MUTTA
Mikä on se kulttuuri, jossa edellä mainitut asiat liittyvät pukeutumiseen, jossa alushousut vilkkuvat hameenhelmasta ja rintsikat näkyvät kaula-aukosta?

Elämme ajassa, jossa mikään ei enää näytä olevan järkyttävää.
Onko kuitenkaan tarpeellista huomatuksi tulemisen hinnalla riisuutua?
Jokainen saa Viivin puolesta pukeutua niin kuin itsestä hyvälle tuntuu.
Alleviivaan sanat ITSESTÄ HYVÄLLE.
Onko se olkaimeton mekko oikeasti kaikista hyväntuntuinen?
Vai olenko kenties maailman ainut nainen, joka ahdistuu alituiseen kainaloista nyvittävästä mekosta?
Viivi ei saivartele.
Viivi ainostaan kummaksuu.
Viivi uskoo, että huomatuksi tuleminen on asenne kysymys.
Ei niinkään se mitä sinulla on tai ei ole päälläsi, vaan se miten olet vaatteissasi saa sädehtimään.


sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

lady in red

Takana on pari huikean hyvää treeniä.
Ihania ratsastuksia Moonalla.
Eilen harrastin kakkuterapiaa.
Ja tänään olen juhlinut suloisen serkkutyttöni Kiian konfirmaatiota.
Kysymys kuuluu; mikä onkaan päivän väri?

torstai 14. kesäkuuta 2012

Läsnäolo (ttomuus)

Juttelin ystäväni kanssa.
Toisten silmissä hän on hyvännäköinen ja menestynyt.
Keskustelumme ajautui paikkaan, jossa ystäväni kertoi siitä kuinka paljon häntä kahlitsevat ajatukset;
Mille hän ja hänen tekemisensä näyttää toisten silmissä
ja
Entä jos hän epäonnistuu taas.
Olin hämmentynyt.
Tunnen ystäväni aika hyvin ja olen aavistellut, että hänellä on epävarmuudentunteita, vaikka niin kuin edellä totesin hän näyttää lähes virheettömältä muiden ihmisten silmissä.
Tuntui kuitenkin siltä kuin olisi kuullut papin latelevan litanian kirosanoja.

Jäin miettimään keskustelua omalla kohdallani.
Olen käsitellyt näitä tunteita.
Olen pohtinut mitä muut minusta ja tekemisistäni ajattelevat.
Tiedänhän minä, että se on oman energian tuhlausta, mutta silti ajatukset karkaavat mieleeni.
Pyrin siihen, että annan itselleni mahdollisuuden onnistua sen sijaan että kangistuisin pelkäämään epäonnistumista.
Tällainen toimintatapa vaatii ainakin minulta valtavat määrät rohkeutta.
Olen monia vuosia keskittynyt näyttämään toisten silmissä virheettömälle.
Olen kiinnittänyt huomioni täysin toisarvoiseen asiaan.
Ei voi olla läsnä jos keskittyy näyttelemään jotain muuta mitä on.
Näyttelemiseen liittyy myös pelko; entä jos jään kiinni.
Entä jos joku saa feikkini kiinni; huomaa etten ole virheetön.

Olen kuitenkin huomannut, että täydellinen en ainakaan ole.
Vaikka oman epätäydellisyyden on tunnustanut itselleen, on sen sanominen toisille ääneen myös pelottavaa.
Toisaalta se on vapauttavaa ja ainoa tapa olla aidosti läsnä itselleen ja muille.

Tätänykyä uskallan arkisessa elämässä olla varsin usein läsnä virheellisenä itsenäni.
On kuitenkin olemassa ristiriita tilanne: urheilu.
Kilpaurheilu on näyttämö, jossa urheilijat ovat näyttelijöitä ja kaikki haluavat voittajan virheettömän rooliin.
Vai voiko voittaja olla virheellinen.
Saako ja kannattaako kilpakentällä olla läsnä omana itsenä?
Näitä minä pohdin tänään.



Onnea ihanat!

Viivillä oli hieman väsynyt aamu.
Ei mitään synkkää mutelikoissa rämpimistä,
mutta ei kyllä tanssia kukkakedoillakaan.
Mielialat heittelivät flick-flack-sarjaa.
Välillä tuntui turvonneelle ja pöhöttyneelle.
Välillä liian laihalle.
Välillä olin sievä ja
välillä sietämättömän ruma.
Juoksutreeni tökki, mutta sain sen suoritettu hyvällä asenteellä; tietäen, että tämän hetken tukkoisuus tietää huomisen tai ylihuomisen lentokeliä.
Joskus käy kuitenkin niin, että päivän onnellisuuskäyrä tekee uukkarin ilman, että itse teet mitään.
Kävin varaamassa aikaa kosmetologille.
Aulassa tapasin heppatuttuni, joka kertoi saaneensa tiedon pääsystä opiskelemaan Ypäjälle hevosenhoitajaksi.
Ihana uutinen.
Kun tulin kotiin ja avasin naamakirjan, hyppi silmilleni statuspäivityksiä, jotka kertoivat ainakin neljästä tai viidestä onnellisesta koulupaikan saaneesta tutustani.
Voi onnellisuuden multihuipentuma kuinka riemastuttavaa oli lukea näitä ilouutisia.
Muistan kuin eilisen päivän, kun itse sain hyväksymiskirjeen Joensuun yliopistoon.
On tavattoman miellyttävää tulla hyväksytyksi, sopivaksi, riittäväksi.
Olen suunnattoman ylpeä ja onnellinen kaikkien tuttujeni (ja tuntemattomienkin) puolesta, jotka ovat tänään saaneet tuntea tuon hullaannuttavan tunteen:
Minä olen sopiva, hyvä ja minut halutaan.
Onnea kaikki ihanat TE valitut, nauttikaa hetkestänne ja palatkaa tuohon onnellisuuspilveen marraskuussa, kun yritätte motivoida itseänne kiinnostumaan tenttiinpänttäämisestä!

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Hyvä minä!

Urheilun intohimo on kyky nauttia huipulle pyrkimisen ponnistelusta.
Jari Sarasvuo
Tänään paistaa aurinko.
Viivi tykkää.
Mikä onkaan mukavampaa kuin päästä hyppäämään lyhyessä topissa.
Tein ponnistuksia uudella isommalla seipäällä.
Urheilukoulut sujuivat tänään mukavamman ilmapiirin vallitessa.
Hyvä minä!

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Mahdollisuus numero kaks

On tylsää aloittaa kuulumiseet jo monta kertaa kuulluilla fiiliksillä;
väsyttää.
Naista syö todella paljon, kun ei saa vaihdettua mollia duuriksi.
Ilopilleristä on tullut mörökölli.
Teen töitä, että muutos ei olisi pysyvä.
Yritän asetella silmilleni lasit, joilla maailma näyttää mukavalta.

Unohtakamme siis väsyttävä pahantuulisuus.

Uutisia:
Nanni ei ollut tiinehnyt.
Tälle ei voi mitään.
Mahdollisuus numero kaksi tulee kuitenkin nopeammin kuin uskoinkaan.
Hepansiemenet on jo tilattu ja olen tänään iskän kanssa hakemassa niitä Vantaalta.
Toivotaan tälläkin kertaa parasta, tietenkin, muutahan ei voida.

Niin kuin tämä postauskin osoittaa; ajatus harhailee ja keskittyminen herpaantuu.
Minulla on ollut kamalia vaikauksia keskittyä mihinkään kunnolla.
Saan hommat suoritettua, mutta huonolla laadulla ja sydän ei ole mukana.
Inhottaa, sillä minun vahvuuteni on kyky heittäytyä, täysillä.
Taika on poissa.
Tämän keijukaisen taikasauva on hukassa.
Jos joku on nähnyt sitä, sopii palauttaa minulle.
Voin luvata löytöpalkkion.

Ihan kuin tämä kirjoitus ei olisi tarpeeksi sekametelisoppaa jo ennestään.
Haluan silti nostaa esiin vielä yhden aiheen:
EURO 2012.
Eiliseen iltaan mennessä kaikki joukkueet on nähty kertaalleen Ukrainan tai Puolan viheriöillä.
Viivi on löytänyt suosikkinsa: TANSKA TANSKA TANSKA.
Yksittäisistä pelaajista minun sydämeni sykkii rytmihäiriöiseen tahtiin 164-senttisen italiaisen tahtiin:
Tuo oikeanpuoleinen hurmuri. Kuva täältä: http://www.giovinco.fansitehost.org/

SEBASTIAN GIOVINCO
It comes from the fact that I am not very tall
 and people always said that I would never make it as a player because I was too small. 
So every time I score a nice goal, I make the gesture which increases my height!

Voi elämä, miten maailmassa voi olla noin jumalainen mies. 
Ei miulla muuta.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Takerrun hyviin juttuihin

Tässä resepti:
Aamu oli ankea.
Kiukutti.
Satoi.

Murheet voi kuitenkin kadottaa.
Kesäkuinen sateenjälkeinen kylätie on vain minun ja pienen ruskean hevosen.
Ilma on täynnä happea, energiaa ja tuoksuja.
Moona haluaa laukata.
Liidämme niin kovaa, että maailman murheet eivät kestä perässämme.

Kuvassa Moona 5-vee kesällä 2009.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Ohuesti ahdistaa

Ensiksi päivän kiva juttu:
Järjestimme ratsastusseurassani hevosten match shown tänään.
Tapahtuma oli hyväntuulinen ja talkoolaisena oli kivaa.
Maailmassa ei ole koskaan liikaa hymyä, iloa ja mukavaa yhdessä tekemistä.
Kiitos miellyttävästä päivästä kaikille asianosaisille.

Pyrin ottamaan asiat positiivisesti.
Nyt on kuitenkin pakko sanoa, että vaivaa, ahdistaa ja masentaa.
Minun elämässäni on yksi muuttuja, joka heijastaa negatiivista energiaa kaikkialle minun elämässäni.
Urheilukoulu, jonka ohjaajana toimin kesätöinäni, ajaa minut henkisesti umpikujaan.
Olen käyttänyt paljon energiaa suunnitellessani mielestäni hauskaa tekemistä lapsille.
Olen kuitenkin joutunut kohtaamaan suunnattoman määrän negatiivista palautetta.
Tietenkään aina lapsia ei voi huvittaa.
Ja tietenkin minun mielestäni kivat jutut eivät aina ole sellaisia ohjattavieni mielestä.

MUTTA

Miksi tullaan, jos ei haluta tehdä mitään?
Miksi haukutaan, nimitellään ja mollataan muita?
Miksi mikään ei merkitse mitään: annatpa kehuja tai komennat, mihinkään ei reagoida.

Miten voin olla näin surkea ohjaaja?
Yritän kaikkeni, että ryhmässä vallitsisi suvaitsevaisuuden ilmapiiri, jossa kannustetaan kaveria ja pidetään hauskaa.

Kuitenkin kukaan ei tee mitään ellei ole varma, että on ylivertaisessa joukkueessa, jossa pääsee kyykyttämään toisia ja latistamaan muita.

Miten maailmassa ollaan näin piittaamattomia toisista ja toisten ajatuksista?

Kaikki eivät tietenkään toimi näin, mutta hyvin monet.
Olen nähnyt tätä koulussa ollessani sijaisena, mutta oletin että lasten ollessa vapaaehtoisessa harrastuksessa asiat olisivat toisin.
Lisäksi ohjattavani ovat pieniä, ala-asteikäisiä.
Olin odottanut lapsenomaista innostusta.
Luulin väärin.

Yritän unohtaa, mutta en saa tätä piittaamattomuutta ja julmuutta mielestäni.
Minua ahdistaa.
Minua vaivaa.
Olen ihan surkku, koska olen niin voimaton ja neuvoton tämän asian kanssa.
Yritän olla murehtimatta.
En saa pilata kaikkia elämäni hyviä juttuja tällä.
Tämä ei ole sen arvoista.
Yritän hymyillä.
Kaivan positiivisuutta vaikka väkisin.
En ole maailman paskin ihminen, enhän.
Tein tänään kivan treenin, vaikka olin kuoleman väsynyt.
Ratsastin iltaauringossa ihanalla Moonalla.
Ja Tanska otti upean voiton EM futiksessa.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Tänään se alkaa

Vaikka Viivi on henkeen ja vereen yksilöurheilija, on jalkapallo Viivin mielestä ihan kuninkaiden laji.
Jalkapallo on taidetta urheilun lavasteissa.
Tällä en tarkoita vähätellä jalkapallon urheilullisuutta.
Jalkapalloilijat ovat atleettisia ja treenaavat kovaa, tietenkin.
Jalkapallo on oma kulttuurinsa.
Onpa sitä tituleerattu omaksi kielekseenkin.
Kieleksi, jota osaavat puhua, niin ghanalaiset, brassit, itävaltalaiset kuin intialaisetkin.

Tänään alkavat jalkapallon EM-kisat.
Kisaisäntinä ovat Puola ja Ukraina.
Minä en tässä halua töhriä upeaa turnausta isäntämaan ihmisoikeuksien roiskeilla.
Kisat on myönnetty ajat sitten ja Ukrainan ihmisoikeudet ovat vähintään kyseenalaisia,
mutta emmekö voisi keskittyä vain urheiluun?

Viivi on aivan täpinöissään.
Viivi seuraa pelejä minkä muilta menoiltaan kerkeää.
Ihailee hienoa urheilua sekä jumalaisen upeakroppaisia komistuksia.
Suosikkijoukkuettaan Viivi ei ole vielä valinnut.
Toisaalta Viivi liputtaa pohjoismaisille Tanskalle ja Ruotsille.
Toisaalta olen ikuinen brittifutiksen fani.
Saksa on myös kova, kuin myös Espanja.
Toisaalta oranssi Hollanti tai kakaravuosieni suosikki Italia.


Ihan huippua futista kaikista ovista ja ikkunoista.
Taidan tästä lähteä kehittämään omaa pallonpomputteluenkkaani (4) kisahuumasta innostuneena.


torstai 7. kesäkuuta 2012

karvasta...

Päivitystä aiheesta seiväshyppy.
Tänään kilpailin Taipalsaarella.
Olin tehnyt kaiken oikein valmistautumisen suhteen.
Eilen maltoin huilia ja tehdä sopivan valmistavan.
Tänään jaksoin levätä ja söin päivällä tarpeeksi ja oikein.
Olin psyykannut itseni, että tänään uskallan ottaa isomman seipään ja hyppään enkan.
Uskallan olla hyvä.
Vaikka minusta on vaikeaa juoda urheilujuomaa suorituksen aikana, tänään join kaiken niin kuin suunnittelin.
Sää suosi.
Kilpailuissa seura oli mitä parhainta.

Tein kaiken oikein.
Aina ei kuitenkaan mene niin kuin Granlundin Mikellä Venäjä-pelissä.
Tavoitteiden saavuttamattomuus syö naista.
Alakulon ei saa antaa vallata, vaikka pettymys yrittää linnoittua mieleen.
Pysyvää asumusta et minussa saa.
Minä uskon, että onnistumiset tulevat, ajallaan.
Malttia, malttia.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Olisin Viivin poikaystävä

Voi urheilukoulutätinä olemisen ihanuutta.
Kävimme tänään urheilukoulussa syväluotaavia keskusteluja aiheesta seurustelu.
Hurmaava urheilukoululainen A, ikää 8-vuotta teki minusta kovin onnellisen.
Itsetuntoa hiveli kommentti:
"Jos olisin aikuinen, toivoisin, että olisin Viivin poikaystävä. Viivi on niin kaunis, iloinen eikä aina valita miulle, että en tottele."

 

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Uppista

Joskus minä pelkään,
ettei parasta ole olemassakaan,
mutta toisinaan taas ajattelen,
että se saattaa olla aivan nurkan takana
ja ennen kuin arvaankaan,
minun parhaani tulee esiin ja asiat ovat hyvin.
Uppo-Nalle
Minä niin rakastan näitä piirroshahmoihin sonnustautuneita mentoreitani.
Kun väsy meinaa näännyttää minä hotkin suurin kulauksin, äänekkäästi ryystäen tai sievästi siemaillen Uppo-Nallea, Peppi Pitkätossua, Muumeja ja muita sankareitani.
En etsi tukea idoleiltani siksi, että olisin väsynyt tai masentunut.
Olen vain mietteliäs.
Olen luonnostaan vähän sellaista murehtija-kaikki-maailman-vaikeudet-niskassaan-raahaaja,
joka ilmenee ajoittain pohdiskeluna elämän suurista linjoista.
Liian isoja kysymyksiä, joihin ei löydy mielekkäitä vastauksia.
Mitä haluan elämältä?
Jos tiedän mitä haluan, elänkö niin että voin saada sen?
Kuka olen?
Millainen haluaisin olla?
Miksi hiukseni rasvoittuvat näin nopeasti?
Miksi rasvatonta jugurttia ei saa omena-kanelin makuisena?
Miksi minun pitää aina ruveta pelleilemään, kun ruvetaan puhumaan tällaisista vaikeista aiheista?
Näinä hetkinä hoen mantraa:
Älä-stressaa-anna-elämän-kantaa-on-ihan-ok-välillä-tuumailla-mutta-paikalleen-ei-pidä-jämähtää-liian-pitkäksi-aikaa-NAURA-lujempaa-RAKASTA-aidommin-SANO-mitä-ajattelet-OLE-ROHKEA-NÄYTÄ-TUNTEESI

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Sininen


Tiedättehän on paikkoja, jossa kaikki tuntuu aina onnistuvan.
Olen onnistunut luomaan tämän illuusion saippuakuplan sinisen mondon ympärille.
Rakastan hyppäämistä Kimpisellä.
Hyvä hyppypaikka.
Tutut ja mukavat toimitsijat (joista yksi on eläkkeelle jäänyt entinen opettajani, huipputyyppi).
Kisapaikalla on aina paljon tuttuja.
Hyppäsin eilen Kimpisellä kauden toisen kisani.
Osallistuin miesten seipääseen kilpailun ulkopuolisena.
Tuloksena kauden paras 330 ja hyviä yrityksiä uudesta ennätyksestä 350 ja repullinen hyvää mieltä.
Seuraavan kerran Kimpinen kutsuu heinäkuussa Eliittikisojen merkeissä..
 Kukaan ei pahoinpidellyt miuta eilen.. pientä urheiluvammaa vaan..

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Outolintu

Tiedätte tilanteen:
Olet eteläkarjalaisessa pikkukylässä, jossa kaikkia "ei-mie-sietä-puhuvia" katsotaan jo vähän kieroon, kun paikkakunnalle saapuu tummaihoinen ihminen, on hän jo nähtävyys, joka kaikkien on nähtävä.
Paratiisilintu pingviinien seassa.
Harvinaista herkkua, jonka saattaa nähdä vain kerran elämässä.

Minusta tuntui tänään samalle kuin siitä neekeristä.

Tilanne oli tämä:
Juvan ABC liikenneasema.
Viivi harppoo ratsastushousuissa ja ratsastussaappaissa pöytien välissä.
Eräs perheenisä ojentautuu kohti pieniä lapsiaan, jotka ovat juuri keskittyneet hampurilaisiinsa.
Isä herättää tyttäriensä huomion ja osoittaa minua sormellaan ja lausuu sanat:
"Katsokaa tytöt. Tiedättekö mikä tuo on. Se on ratsastaja."

Väkisinkin rupesi hymyilyttämään.
Kyllähän minä tiedän olevani luonnonoikku tai vähintään epänormaali.

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Säihkettä

Puin edellisen kerran sinisen pitsihörsön päälleni neljä vuotta ja 10 kiloa sitten omiin ylioppilasjuhliini.
Vihaan odottamista ja istumista.
Väkisin väännetyt puheet raastavat hermojani.
Miksi pitää puhe, jossa mainitaan 15 kertaa yhteisöllisyys, johon ei konkreettisilla teoilla kuitenkaan pyritä. Yrittäminen jää korulauseuksi.
Edellisistä lauseista huolimatta, rakastan kevätjuhlia.
Pojat komeina puvuissa.
Tytöt kuin kevään perhoset kaikissa sateenkaarenväreissä hehkuvissa mekoissa.
Ilma on tulvillaan innostusta.
Täällä voin aistia uskomattoman janon elää.
Lukemattomat määrät tulevaisuuden unelmia leijuu ilmassa.
Jos jotain haluaisin saada 15-vuotiaalta itseltäni, niin epäluulottoman uskon tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki on tulevaisuudessa mahdollista.
Vanhemmiten unelmoiminen ei tule niin itsestään.
Saan itseni yhä useammin kiinni paatumisesta tylsään realismiin.
Tänään olen kuitenkin saanut nähdä monet unelmia tuikkivat silmät.
Tätä tuiketta peilaan omiin silmiini.
Annan säihkeen tarttua.
Ihana tunne.
Kuva omana mustavalkopipopäivänäni.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

HUIPPUA HUIPPUA HUIPPUA

On otettava riskejä.
Vasta silloin ymmärrämme täysin elämän ihmeen,
kun annamme odottamattoman tapahtua.
Paulo Coelho: Piedrajoen rannalla istuin ja itkin
Toistan itseäni.
En voi sille mitään.
Faktoja ei voi kiertää.
Asiat ovat nyt niin, että en tiedä miten päin olisin.
En voi olla taaskaan hehkuttamatta Moonaa.
Fanfaareja, kuplajuomaa ja kultapölyä, kiitos!
Tällä hetkellä, juuri nyt Moona on niin miellyttävä ratsastaa, että ylisanavarastoni ammottaa tyhjyyttään.
Päivän Moona ylistys CHECK! :)

Palaan alkuun.
Päivän Coelho sitaattiin.
On otettava riskejä ja muutettava suunnitelmia sanoo kolumbialainen.
Ja niin minä teinkin.
Kisakalenteri pistetttiin uusiksi ja sain järjestetty itselleni kisamahdollisuuden jo ens viikon maanantaille.
Hyppään miesten seiväskisassa ulkopuolisena Marskin kisoissa.
Hyppypaikka on lempparini: Kimpisen sinisellä viihdyn aina.
Ihanaa päästä kisaamaan pikemmin kuin luulinkaan.
HUIPPUA HUIPPUA HUIPPUA!