torstai 3. toukokuuta 2012

Päivän naurut

Johdanto:
Ollessani Rautjärvellä vanhempieni luona perheemme koiravahvuus on neljä kappaletta.
Omat mussukkapussukkapikkupossupaaperoni Helga ja Hilda,
plus veljeni russeli Kakkonen (vannoutunut luonto-ohjelmien ystävä, joka osaa heittää yläfemman)
sekä äitini kettuterrieri Sintti (kotidiagnosoitu ADHD-tapaus, koira jolla on noin kahden aivosolun aivokapasiteetti).
Tutut tietävät, että meille tullessa ei saa soittaa ovikelloa.
Asiat ovat nimittäin niin, että Helga ja Sintti ovat ehdollistaneet BLING-BLONG äänen siihen, että heidän on aivan pakko rynnätä toistensa kimppuun, taistella vieraiden suosiosta, olla eka taputeltava jne
Soppaa hämmentävät vielä sisko "riidankylväjä" Hilda ja sen veli "räyhähenki" Kakkonen, joiden lempipuuhaa on saada Sintti ja Helga tappalemaan entistä voimallisemmin.
Toisin sanoen meillä on aina "tilanne päällä", jos joku tietämätön sattuu soittamaan ovikelloa.
(Äiti on muistuttanut iskää noin sata plus yksi kertaa siitä, että ovikello pitäisi mykistää, jotta tappeluilta vältyttäisiin. Iskä on ehkä?!?! hieman saamaton, koska äiti on uhannut jo lyödä kellon tohjoksi lekalla)

Tämän päivän kertomus:
Olin huolehtimassa henkilökohtaisesta hygieniastani toisin sanoen nauttimassa lämpöisestä suihkusta
kun ovikello soi.
Samassa nousivat normaalit taistelunäänet.
PERKELE pääsi suustani.
Kaappasin pyyhkeen päälleni ja sain olosuhteisiin nähden erittäin vaivattomasti Sintin lahjottua menemään häkkiin Kakkonen seuranaan.
Tilanne ohi HUH mikä helpotus.

Pyyhe lannevaatteenani ryntään avaamaan oven koirien säestäessä haukkukuorona.
Ovella on selvästi vastaanotosta järkyttynyt (liekö kyseessä asuni: pelkkä pyyhe vai koirien metakka, vai molemmat) mies, joka kaikesta päätellen ei ole paikkakuntalainen.
Hän sai kakisteltua suustaan, että haluisi ostaa multaa ja ovatko vanhempani kotona.
Hoidin asian: äiti ja iskä ei oo kotona (miusta on aina yhtä rakkiriemukasta sanoa nuo sanat, vaikka ikää on tälläkin neidillä jo 22) ja annan iskän puhelinnumeron josta tiedustella multa-asiaa.
Miehen lähtiessä Helga ja Hilda ottavat velvollisuudekseen tarkastaa tulijan ja ryntäävät ovenraosta miehen luokse.
Miehen hieman hämmentynyt kommentti: "Hui, onpa niitä paljon."
(Niin niitä on kaksi, voiko silloin sanoa onpa niitä paljon?!? ja jos tämä kaksi on paljoon niin mitä mies sanoisi jos tietäisi, että oikeasti niitä on neljä?)
Mies kääntyy lähteäkseen. Helga ja Hilda pomppivat hyppivät ja hökeltävät.
Sanon koirille "tänne".
Helga lähtee kiltisti sisälle. Hilda ei meinaa malttaa jättää uutta ystävyyttään.
Korotan hieman ääntä ja sanon "Hilda".
Pieni koirani lähtee taaplaamaan hiemaan loukkaantuneena käskyäni noudattaen sisällä.
Voin kuvitella sen jupisevan mielessään "Joo, joo, totellaan totellaan, mut miks kaikki kiva kielletään"
Mies sanoo samassa viimeisen ällistyneen kommenttinsa ennen kuin lähtee "Ai ne tottelevat!"
(Niin kyllähän se on hämmentävää, että russeli ei ole alituiseen heittiö. Nämä ovatkin vieraskoreita. Mutta kysymys kuuluu: Mistä ihmiset saavat kaikki mielikuvansa ja stereotypiat päähänsä, kysynpähän vaan)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!