torstai 31. toukokuuta 2012

Kuuma Vesi

Hei! illalla kylpyyn kun käydä saamme,
liat, liejut pois siinä huuhdelkaamme!
Jalo Kuuma Vesi! se täysi on taula
joka ei sinun ylistystäsi laula!

Sateen ropina ääni on suloinen,
puron solina rinteessä samaten,
vaan Vettä Kuumaa ei mikään voita,
se on parempi virtojen solinoita.

Toki vettä kylmää me kaihda emme,
sitä janoon hörppäämme iloksemme,
vaan juomaksi olut on suotavinta
ja Kuumasta Vedestä pitää pinta. 

Vesi suihkulähteestä ryöppyävä
on näky silmälle miellyttävä,
vaan äänellä sitäkin kauniimmalla
Vesi Kuuma lotisee jalkojen alla.

J.R.R. Tolkien: Taru Sormusten Herrasta


Matalavireisen aamupäivän pelastavat hyvänmielen treeni hurmaavalla Moonalla ja kuuma suihku.
 

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Onkelma

Minulla on vamma tai ongelma tai puhevika tai miksi sitä voi nimitellä ettei osaa sanoa kahta etuvokaalia peräkkäin.
Nämä kaksi ovat E ja I ja ne eivät vain peräkkäin sovi suuhuni.
Minulla on kultaisennoutajan syndrooma; hymyilen ja teen kun pyydetään, en valita, vaikka inhottaisi tai en jaksaisi.
Olen ikuinen miellyttäjä.
Kilttiys on hyve, mutta rajansa kaikella.
Karkitkin ovat hyviä, mutta jos niitä syö liikaa tulee paha olo.
Minä en oikein osaa pitää huolta itsestäni, kun kyse on siitä mitä ehdin ja jaksan.
Kun minulta kysytään "Voisitko" tai "Ehtisitkö", vastaan aina empimättä kyllä.
Tällainen elämäntapa on yhdella sanalla kuvailtuna: kuluttava.
Olen taas lupautunut vähän kaikkeen.
Yritän tässä hieman priorisoida.
Kyse ei ole siitä etten pystyisi.
Kyse on siitä että kaikkeen ei tarvitsekaan ehtiä, pystyä tai jaksaa.


tiistai 29. toukokuuta 2012

Pohdintaa tiistai-illalle

Millaisia valintoja olet tehnyt tänään?
Valitsitko päällesi tutun ja turvallisen arkipaitasi?
Jätitkö jälkiruuan syömättä?
Olitko kertomatta naapurin tytölle, että hän näyttää mielestäsi tänään sievälle?
Heititkö hyvästiksi veljellesi herjaavan kommentin?
Jäitkö illalla tuijottamaan Pihlajakadun tapahtumia?

Olisitko valinnut,
olisitko elänyt toisin, jos olisit tiennyt, että sinulla olisi elinaikaa vain tämä päivä?

Olisitko kenties valinnut suosikkipaitasi, jossa tunnet itsesi sädehtiväksi?
Olisitko mutustellut mustikkapiirakkaa vaniljakastikkeella?
Olisitko maalannut hymyn Ninnin kasvoille kertomalla, että hän näyttää kauniille punaisessa mekossaan?
Olisitko huutanut veljesi perään "Heippa, olet tärkeä minulle!"
Olisitko lähtenyt iltakävelylle ystävän kanssa, antanut alkukesän tuoksujen tulvia nenääsi ja yksinkertaisesti vain ollut tekemättä yhtään mitään erityistä tässä hetkessä?




Välillä on terveellistä pysähtyä ajattelemaan, mitä sitä oikein päivittäin tekee ja miksi..




maanantai 28. toukokuuta 2012

Lainakuski





Minulla on kaksi ja puoli omaa hevosta, joista tämä puolikas eli Kaspar on vasta varsa ja toinen aikuinen on eläkeläismamma Nanni.
Moona on ainut hevosistani, jonka kanssa kaikenlainen treenaaminen ja kisaaminen on mahdollista.
Yhdenkin hevosen kanssa työskentely kehittää minua ratsastajana, mutta se kokemus mikä minulla tällä hetkellä on hevosista ja ratsastamisesta ei ikimaailmassa olisi mahdollinen ilman kaveriheppasia, jotka eivät ole omassa omistuksessani.
Olen onnekas, kun olen saanut jo varsin nuorena ratsastaa toisten ihmisten hevosia.
Minulle jokainen hevonen on mahdollisuus.
Ei ole olemassa liian hyviä, liian huonoja tai mahdottomia hevosia.
Jokainen hevonen asettaa taitoni, luottamukseni, määrätietoisuuteni ja rohkeuteni testiin.
Maailmassa ei ole kahta hevosta, jotka toimisivat täysin samoin.
On fakta, että hevoset eivät sopeudu minun tapoihini, vaan minun tehtäväni on löytää jokaiselle ratsulleni parhaiten sopiva tyyli.
On ihan sama kuiskuttelenko ratsulleni suomeksi vai huudanko perkelettä kurkkusuorana, jos hevonen kommunikoi vain ranskaksi.
Jokainen hevonen, jokainen tilanne muovaa minua jollain tavalla.
Aina sopeutuessani uuteen tilanteeseen joudun arvioimaan itseni uudelleen.
Kriittinen arviointi taas on avain kehittymiseen.
Minä en ratsasta maineesta.
Minä en ratsasta rahasta.
Minä en ratsasta kunniasta.
Minä ratsastan rakkaudesta hevosiin ja intohimosta oppia käyttämään paremmin hevosten kieltä.

Eilen olin lainakuski.
Kuvassa minä ja Hilma eilen.
Hilma on yksi ratsastettavistani, yksi opettajistani.



lauantai 26. toukokuuta 2012

Keppihyppyjä

Kun ihminen luottaa elämään, elämä luottaa häneen.
Paulo Coelho
 
Kisakausi  korkattu.
Väinölänniemellä oli upeat olosuhteet.
Kisat olivat mukavasti järjestetyt.
Hyppäsin 320.
Uusi enkka 346 oli tosi tosi lähellä.
Paras kaudenavaus ikinä.
Nautin kilpailemisesta suunnattomasti.
On onnellista voida tehdä sitä mistä tykkää.
Viivi tykkää juosta päin keppiä, joka linkoaa Viivin taivaantuuliin.


perjantai 25. toukokuuta 2012

Matkalla

Tämä tuntuu lapselliselta,
edesvastuuttomalta,
tarpeettomalta,
joltain josta ei ole mitään käytännön hyötyä,
mutta olen syntymässä uudelleen ja minun on uskallettava tehdä kaikkea uutta.
Paulo Coelho: Zahir
Huomenna.
Hyppään taas kuin ensimmäistä kertaa.
Kisakauteni alkaa Kuopiossa.
Tuntuu mahdottoman hyvälle, 
samaan aikaan jännittävälle ja varmalle,
kuumalle ja kylmälle,
helpolle ja vaikealle,
arkiselle ja juhlalliselle...
Tätä on tehdä sitä mitä rakastaa.
Antaa kaikkensa ja saada kaikki ja enemmän.
Tämä on polku, joka ei muutu vaivattomammaksi, 
vaan minä muutun; kasvan ja kehityn.
Tätä on elää intohimon liekki lepattaen.
Joskus hella kutosella paistaminen on niin kuluttavaa, että intohimo tuntuu palavan loppuun,
mutta sitten muistan intohimon, joka kantaa.
Olisin voinut valita turvallisen tien.
Tien joka ei kuluta, silloin en olisi saanut kumppania matkalleni, minulla ei olisi silloin intohimoa.

torstai 24. toukokuuta 2012

MMMMM

Viivi rakastaa hulinaa, karkelointia ja vauhtia,
mutta ihanaa on päivä vailla ohjelmaa.
Kiva torstai on illassa.
Päivän parhautta oli jälleen kerran Moona.
Voisin hehkuttaa maanantaista sunnuntaihin kuinka täydellinen hän on minulle.
Tänään treenailimme löysinohjin kevyessäistunnassa esteitä.
On aivan huikeaa surffailla kentällä ristiin rastiin esteeltä toiselle hevosen toimiessa pelkällä painoavulla.
Postauksen loppuun kuvapläjäys viime torstain kisoista:

 Upeat kuvat ovat Annika Huupposen käsialaa.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Pälpättäjä

Tältä näytti tänään neiti Kuuluttaja.
Tein uuden aluevaltauksen: räpätin kuuluttajana urheiluseurani järjestämissä piirikunnallisissa kisoissa.

tiistai 22. toukokuuta 2012

Helga

Juhlahumu Viivin perheessä jatkuu.
Ensimmäinen oma koirani Helga täyttää tänään seitsemän.
Jokainen teksti on liian lattea kertomaan Helgasta.
Jokainen kuva on liian jämähtänyt kuvaamaan Helgaa.
Helga on minun koirani ja paljon enemmän.
Meidän elämämme ovat kietoutuneet yhteen monen sattuman kautta.
Olemme kokeneet yhdessä ja toistemme ansiosta mitä eriskummallisempia asioita, jotka eivät olisi olleet mahdollisia ilman toista.

Helgan ansiosta olen ystävystynyt hänen kasvattajansa Sutun kanssa, josta taas on poikinut monia muita huikeita tuttavuuksia ja juttuja.
Viimeisimpänä Kasparin kesäkaveri Jojo, joka siis on Sutun poni.

Helga on menevä tapaus.
Hän loukkaantuu aina verisesti, jos ei pääse mukaani missä ikinä kuljenkin (poikkeuksena aamutalli talvisaikaan tai lenkki kurakelillä).
Muuten Helga matkaa mukanani mielellään.
Rouva H on osallistunut muun muossa Itä-Suomen yliopiston seminaariin aiheuttaen pientä hämminkiä sielläkin (Helgalle oli jäänyt hieman epäselväksi, että hän ei ollutkaan seminaarin pääesiintyjä).
Helga on myös viettänyt monet hotelliyöt (aina ilmaiseksi, sillä Helga osaa silmäpelin respa-tätien kanssa).
Helga tykkää kisareissuista (niin heppa kuin seiväs) ja osallistuu aina yhtä iloisesti ratsujeni valmennukseen nököttäen kentänlaidalla minun ratsastaessani.

Summa summarum Helga on huipputyyppi ja oikea drama queen, jonka suurinta herkkua ovat broileripullat.

Ainiin aina yhtä kiltti ja tottelevainen koirani Helga, joka ei ikinä tee pahojaan, päätti eilen juhlistaa etukäteen synttäreitään ja hyppäsi keittiönpöydälle ja söi kahvipöydästä jääneen kakun parempiin suihin. Että tällaista :)

maanantai 21. toukokuuta 2012

Moona

Voi elämänriemua
ja tulisuutta!
Hevoseni syöksyy
ihanan villiä pukkilaukkaa
yli peltojen ja metsien,
saa siivet ja inahdellen kiitää
taivaan sinessä
pilvenhattaralta toiselle
suoraan tuuleen ja aurinkoon.
Leena-Maija Rossi

Onnea Moona!
Varsani täyttää tänään kahdeksan vuotta.
Kallisarvoisin myöhästynyt synttärilahjani ikinä.
Video vuodelta 2007.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Beni est mihil.

Tänään on se päivä.
Päivä jolloin Viivi on syntynyt 23 vuotta sitten.
Edellisestä tekstistä käy ilmi, että eilen sain hyvän tekosyyn houkutella rakkaita ihmisiä viettämään aikaa kanssani juhlimisen merkeissä.
Tänään vietän kotipäivää.
Heräsin puol seiskalta.
Pakotin russelit luopumaan täkeistä ja tyynyistä muodostetusta pesästään.
Keittelen kahvit ja puuron.
Kattelin Yle Areenasta jakson Tanssiakatemiaa.
Ratsastin molemmat pikkutammani ennen aamupäiväheiniä.
Tällä tavoin minun synttäripäiväni on alkanut.
Täydellistä sanon minä.

Minulta kysyttiin eilen saako vanhenemisestani onnitella.
Hämäännyin.
Ymmärrän pointin, kun suhteutan sen kulttuuriin jossa elämme: nuoruus on jumalallista ja alanhan minä olla jo uhkaavasti matkalla yhä kauemmaksi ja kauemmaksi nuoruudesta.
Tämä saattaa olla minun tapani peitellä pelkoani vanhenemisesta.
Oli miten oli olen onnellinen vanhenemisesta.
Ja ennen kuin blogini + 40 vuotta lukijat aloittavat "Hyvähän sinun on vielä huudella mutta odotapas kun tulet meidän ikäämme niin tekisit mitä tahansa nuortuaksesi."
Juu saattaa olla noinkin. Paha mennä sanomaan, koska en ole vielä tuota neljääkymmentä.
Fyysisestä rappiosta tiedän kuitenkin sen verran, että osaan riemuita nuoresta ja toimivasta kropasta.
Koin 18-vuotiaana mitä tarkoittaa fyysinen rappio:
hiukset lähtee tuppoina päästä,
iho on samea, karhea ohut sekä roikkuu,
aina paleltaa tai vaihtoehtoisesti on tuskan hiki, 
et jaksa lähteä mihinkään,
joudut suunnittelemaan 150m postinhakureissua tunteja etukäteen, jotta jaksat selvitä siitä,
et jaksa nostaa sankoa, joka on puolillaan vettä jne jne
Tuota on anoreksia, ennenaikaista vanhenemista sanon minä.
Tuon koettuani arvostan nykyistä kroppaa ja fysiikkaani.

Toisaalta olen kamalan onnellinen, että vanhenen, en ajattele enää niin kuin 15-vuotiaana.

Tiedän, että baari ei ole sen kummallisempi paikka kuin K-market; molemmista saa alkoholia ja kuulee kylän juorut. Tottahan välillä on mukava siirtyä viihteelle, mutta ei se nii-iin ihmeellistä ole.

En myöskään kuvittele, että seksi on jotenkin jumalallista ja kaikessa mystisyydessään muun maailman yläpuolella. Vaikka radio NRJ:n aamupojat kuinka hehkuttaisivat, omasta kokemuksesta tiedän; ei sen takia kannata yöuniaan menettää.

Lisäksi olen ymmärtänyt, että ollakseen hehkeä, kaunis tai hurmaava ei tarvitse pyrkiä näyttämään Jennifer Lopezilta tai Rihannalta. Tällainen persjalkainen maatiaisrotuinen rimppakinttu näyttää vain ja ainostaan urpolle yrittäessään täyttää lattarikaunottarien povet tai saappaat. Tiedän, että olen kaunis ja hurmaava tällaisena taskurakettina OMALLA tavallani. Voin käyttää ihania mekkoja tai vetäistä punaiset korkkarit jalkaan ja nauttia siitä, yrittämättä kuitenkaan olla jotain muuta kuin Viivi.

Minulle vanheneminen on ennen muuta kasvamista ja itseeni tutustumista.
Minulta vaatii kamalasti rohkeutta hyväksyä, että minussa on heikkouksia tai sellaisia asioita joista en niin hirveästi pidä.
On kuitenkin vapauttavaa ymmärtää, että aika jonka olen käyttänyt heikkouksieni kieltämiseen, peittelemiseen ja murehtimiseen, on paljon nautinnollisempaa kohdentaa huomionsa niihin asioihin itsessään, josta olen onnellinen.

Ainahan olotila ei ole näin autuas. Hemmetti että välillä inhottaa, kun omistaa näin ison nenän tai saa itsensä kiinni murehtimasta kaikkia ensi vuoden suoritettavia asioita tai kokee löllömaha-ahditusta tai kun huomee ettei kaapissa ei ole yhtään kivaa vaatetta.
Minulle on kuitenkin puoli voittoa se, että YRITÄN keskittyä niihin hyviin juttuihin.
Jos en yrittäisi, niin tuskin minä lottovoittonakaan oppisin arvostamaan itsestäni.

En saisi yrittää estää kaikkea tapahtumasta.
Joskus kuuluukin tuntea olonsa kiusaantuneeksi.
Joskus kuuluukin olla haavoittuva muiden nähden.
Joskus se on välttämätöntä, koska sen ansioista ihminen löytää seuraavan osan itsestään,
seuraavan päivän.
Cecelia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan

Beni est mihil.
 (suom. minä voin hyvin)


lauantai 19. toukokuuta 2012

Juhlakarkelot

Valon Soturi tanssii tovereidensa kanssa,
muttei luovuta kenellekään vastuuta askelistaan.
 Paulo Coelho: Valon Soturin käsikirja
Juhlin tänään himppasen etuottoon 23-vuotissynttäreitäni.
Olin häärinyt keittiössä eilen ja tänään.
Tarjolla oli herkkuja.
Parasta ovat kuitenkin sukulaiset ja ystävät.
Ihanat ihmiset joista jokainen on minulle merkityksellinen.
Toisia näen päivittäin, toisia viikottain, toisia vuosittain, kaikki ovat valloittavia, upeita ihmisiä.
He ovat ne ihmiset jotka tekevät elämästäni sitä mitä se on.
Voisin sanoa heille kaikille joka päivä; olet minulle tärkeä, olemassaolosi on korvaamatonta minulle, meillä saattaa olla erilaisia arvoja ja mielipiteitä, mutta arvostan sinua silti, sillä kuinka laimeaa elämä olisikaan jos kaikessa olisimme samanlaisia. En pidä laskua siitä milloin näemme, minulle riittää että yksinkertaisesti tapaamme joskus. Sinun ei tarvitse tuoda minulle mitään. Sinun ei tarvitse olla minulle mitään muuta (ei enempää ei vähempää) kuin olet omana itsenäsi; olet minun silmissäni täydellinen noin. Kiitos että olet... palan matkaa kanssani. Elämää ja aikaa ei saa mistään lisää, mutta sinun kanssasi sitä on mahdollista jakaa.
Ei tarvinne erikseen sanoa; minulla oli ihanat juhlat.
Kiitos.

torstai 17. toukokuuta 2012

Hurlumheitä

Viivin viimepäivät ovat olleet luonteeltaan hurlumheitä.
Tämä päivä ei tee siitä poikkeusta.
Aamulla ennen puolikasia oli heppa-auton keula suunnattu kohti Savonlinnaa.
Hyppäsimme Moonan kanssa alue-estekisoissa 80cm ja 90cm luokat.
Moona oli oikea taistelija ja helteestä huolimatta hyppäsi urheasti.
Ekat kisat ulkokentällä olivat tänäkin vuonna Viiville pieni kulttuurishokki.
Aluksi meinasin jäädä laukkaamaan liian pienessä laukassa.
Onneksi Moona on sen verran menevä tapaus, että pahoja töppäilyjä ei ehtinyt tulla ennen kuin minä pääsin oikeaan rytmiin.
Tuloksellisestihan kisat meni melkein täydellisesti.
Molemmat radat ilman virhepisteitä ja voitimme helpomman luokan ja olimme toisia vaikeammassa.
On minulla vaan upea hevonen!

Kisojen jälkiin kävin testiratsastamassa ensiviikon kisakaverini; Hilman.

Iltapäivällä kävin fiilistelemässä aivan fantastisen palauttavan treenin tartanikentällä.
Kesä on virallisesti saapunut; koko treeni topissa ja shorseissa
PLUS ekaa kertaa jalassa uudet rakkauteni Nike Lunaracerit!

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

"Mitä oot muuten tänään tehny?"

"Käyny Vantaalta hakemassa spermaa ja ollu apuna hevosen keinosiemennyksessä."
Sain otsikon tekstiviestinä kaverilta.
Vastasin tekstinaloittavalla lauseella.
Tähän viestiin en saanut vastausta.

Nyt on lähetetty kaikki mahdolliset toivomukset tähdenlennoille; toivottavasti Nanni tiinehtyy.

Ilta sujui Moona-mutakuonoa pesten.
Käydään Moppisen kanssa huomenna helatorstain kunniaksi hieman kisailemassa Savonlinnassa.
Meillä on melkein pari kuukautta kisataukoa joten vire on kysymysmerkki.
Olen ollut kovasti liikenteessä vähän joka suunnilla, joten kroppa ja mieli ovat hieman alamaissa.
En aio väsymyksen ottaa otetta.
Huomenna mennään säteilemään; kisat ovat aina juhlahetki ja minulla on upea hevonen.

maanantai 14. toukokuuta 2012

Tuultapäin

Tein kevään viimeisen tentin perjantaina.
Tuloksia en ole vielä saanut, mutta mututuntuma on hyvä.
Olen siis virallisesti vapaa siirtymään kesäaikaan, kuin kivaa!!!
Tänään treenailimme Moonan kanssa vesikävelyä.
Asiaa selventääkseni: Moona ei käytä vaaleansinistä kellutusvyötä, jos joku sattui sellaista sielunsa silmin näkemään.
Moona kävelee noin polviin asti ulottuvassa rantavedessä ja Viivi istuksii selässä.
Oikein hyvää jumppaa, mutta armeliasta jaloille.
Moonasta on kovin lystiä kävellä mahdollisimman paljon vettä roiskutellen, jolloin vilukissa-Viivikin saa osansa jääkylmästä vedestä...
Omat juoksutreenitkin sujuivat mukavasti.
Juoksin tänään aitoja.
Juokseminen tuntui helpolta ja miellyttävältä siitäkin huolimatta, että meinasin lähteä lentoon tuulen riepottelemana.
Tänään on selkeästi hyvä päivä.
Pisteenä iin päällä täällä alkaa olla aikas jänskät paikat.
Nanni-nappulan astuttamisen ajankohta alkaa olla käsillä.
Voi kuinka paljon minä toivon, että kaikki menisi hyvin ja minulla olisi ensi vuonna uusi pikkuhevonen.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Seiväshyppääjän vapaapäivä

Minä treenaan jouluaattona.
Minä treenaan juhannuksena.
Minä treenaan vappuna.
Ja minä treenaan synttärinä.
Mutta tänään minä taioin äitille muffineja ja lounastin mummon ja ukon kanssa.
Iltapäivällä kahvittelen vielä sukulaisten kanssa.
Illasta pompputreenaan Moonan kanssa ja höntsäilen oman treenin.
Aamupäivän kuitenkin teen tyttöjen juttuja, kuinka täydellisen epänormaalia :)

Hieman glamour kärsii paketoidun peukalon tähden.


lauantai 12. toukokuuta 2012

Äitille


Ei ihmisiä palele, jos vain sydän on lämmin ja tykyttää niin kuin sen pitää.
Peppi Pitkätossu

Minun äitini on ihminen, joka hytisee kylmissään ihan älyttömän harvoin.
Ymmärtänette nyt, miksi siteerasin näin alkuun sankariani Peppi Lotta Sikuriina Rulla Katriina Efraimin tytär Pitkätossua.
Tiedän, että äiti lukee blogiani.
Ja joo luulen, että tätä lukee joku muukin, sillä olen ainakin uskotellut itselleni, että äiti ei ehdi käydä stekkailemassa tätä sivua yli sataa kertaa paivässä.
Tai jos näin on, niin voi luoja siunatkoon, kuka niitä Rautjärven kunnan liikuntapalveluja sitten hoitaa…
Diipa daapat sikseen ja asiaan, sillä tänään minulla oikeasti on asiaa.
Minä askartelen äitienpäiväkorttiani juuri nyt tässä näin kirjoittaessani.
Tämä on äiti siulle.
Kirjoittaminen on se mikä minulta sujuu helpoiten, siksi en
A. laula, 
B. tanssi tai 
C. maalaa sinulle mitään.
Äitiydestä en ala paasaamaan.
Miksi rupeaisin, sillä minulla ei ole käytännön kokemusta aiheesta?
Yhtä hyödyllistä olisi, jos menisin opettamaan Ahosen Jannelle mäkihyppyä.
Minä tiedän vain siitä mitä on olla tytär (kohta kahdenkymmenenkolmen vuoden kokemuksella).
Minun äitini tuli äidiksi nuorempana kuin minä olen nyt.
Kun ajattelen itseäni nyt, en uskoisi ikipäivänä olevani valmis äidiksi.
Tuskin minunkaan äitini oli valmis.
Eihän kukaan ensisynnyttäjä voi olla valmis äiti.
Minulla on villi veikkaus, että äitiyteenkin kasvetaa, mutta tämä on vain villi veikkaus ja ei olisi ensimmäinen kerta jos sattuisin olemaan väärässä.
Käsittääkseni kaikki äidit ovat erilaisia ja toteuttavat äitiyttään omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan, aivan niin kuin jokainen ihminen on ihminen omilla ehdoillaan… 
"kaikki ovat uniikkeja" -ajatuksella, you know..
Minua ja äitiäni yhdistää muukin kuin välttämätön paha eli veriside (Viivin huumorintajua ymmärtämättömille tiedoksi: lihavoitu sana sisältää sarkastisen ilmaisun. Minun äitini on paras mahdollinen äiti minulle)
Äiti on minun läheisin ystäväni.
Ja tämä ihan oikeasti, eikä vain näin äitienpäivän kunniaksi kauniissa korulauseessa.
Minä olen hyvin itsenäinen ja omapäinen ihminen; olen huono luottamaan toisiin ihmisiin.
Äiti on poikkeustapaus tässä asiassa.
Luotan äitiin kuin siihen totuuteen, että kevään jälkeen tulee kesä.
Luottamuksessani on ainoastaan kaksi porsaanreikää, jotka ovat
1. Seiväshypyn tekniikka ja sen analysoiminen
2. Kuinka paljon Moonaa saa ymmärtää kurittomuudessa ja miten häntä tulisi kouluttaa
Vaikka  näkemyksemme edellä mainituissa asioissa eroavat ajoittain, antaa äiti minun toteuttaa usein itseäni parhaaksi katsomallani tavalla. Siitäkin huolimatta, että tapani poikkeavat äitin mielestä oikeasta tavasta.
Äitini uhraa valtavasti omasta ajastaan minun harrastuksiini, vaikka tottahan ne ovat äitinkin harrastuksia vai voiko joku äiti Ritaa tunteva sanoa, että se ei tykkäis touhuta hevosten kanssa ja urheilun parissa.
Minun äitini ei ole mikään yli-ihminen, kukaan ei ole.
Enkä siksi halua sellaista valheellista taakkaa hänen niskaan asetellakaan (edes näin äitienpäivänä).
Minun äitini on paras tuki ja turva; äitiltä ei koskaan tipu säälipisteistä, sillä se tietää etten tarvitse niitä. Äiti tietää, että sääliminen on toisen alentamista.
Minun äitini ei tarjoa kellukkeita, vaan opettaa uimaan.
Minun äitini ei taluta suoraan rastille, vaan opettaa kuinka karttaa luetaan.
Minun äitini ei anna valmista kakkua, vaan opettaa kuinka leivotaan.
Paitsi viimeinen kohta oli höpöhöpöä; tässä talossa leipoo Viivi ja Viivi on opetellut mestarileipuriksi mummon opissa. Vertaus oli siis kuvainnollinen ;)
Minun äitini on antanut minulle paperit ja värit, jolla maalata elämäni.
Olen saanut rakennuspalikat, joilla olen saanut tehdä mitä ikinä haluan.
Enempää en olisi voinut saada enkä pyytää.
Kiitos äiti, että olet antanut minulle lähtölaukauksen elämään.
Tämä on se kilpailumatka josta nautin täysin siemauksin.
Tiedän, että kyynelkanavasi tulvivat yli äyräiden, mutta ole silti kiltti ja älä kastele näppäimistöä.
HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ PARAS OMA IHANIN ÄITINI sekä kaikki muut omille lapsilleen täydellisimmät ja rakkaimmat äidit!
OLETTE KAIKKI UPEITA!
Rakkaudella, Viivi 

Haaste

Hurmaava serkkuni Kiia haastoi minut.
SÄÄNNÖT:
1. Kiitä haasteen lähettänyttä bloggaajaa. 
Kiitos, tack, thank you (enempää kieliä en osaa) Kiia <3
2. Lisää The Versatile Blogger Award-kuva postauksees
3. Kerro 7 satunnaista faktaa itsestäsi
1. En ole ikinä juonut alkoholipitoisia juomia.
2. Tykkään teinihömppä-sarjoista; tällä hetkellä seuraan Tanssiakatemiaa ja Ponnyakutenia.
3. Rakasten rutiineja. Mie oon kuin hevoset; päivärutiinit tekevät miut onnelliseksi.
4. Miun lemppariherkku on Keso raejuusto.
5. 15-vuotiaana miesihanteeni oli ruotsalainen seiväshyppääjä Patrik Kristiansson.
6. Kakarana lempiohjelmani oli Prätkähiiret ja suosikkihahmoni Vinski.
7. Lukion päättötodistukseni keskiarvo oli 9
4. Nimeä 15 bloggaajaa
5. ja kerro heille haasteesta
Mie en haasta ketään nimeltä, vaan kannustan kaikki halukkaat tekemään tämän.



torstai 10. toukokuuta 2012

Kesää, aurinkoo, urheiluu

Kesä on minun osaltani virallisesti avattu.
Perustelu: kaksi treeniä kotikentällä ja piikkareissa tehtynä.
Rakastan nii-iin kovasti näitä ekoja ulkotreenejä.
(Erityisesti silloin, kun ilma on niin upea kuin eilen ja tänään eli lämpöö ja aurinkoo. Suhtautumiseni treeneihin muuttuu ratkaisevasti plus viisiasteisessa vesisateessa)
Urheilu on silkkaa riemua, kun pääsee päästelemään ulos.
Innostuminen vastaa tunnetta, kuin onnistuisi juoksemaan ensikertaa.
Minä vähän luulen, että tämä tunne nousee minussa vahvempana ja vahvempana joka kevät.
Mitä enemmän paranen, mitä enemmän voimistun, sitä rajoittamattomampaan kiitollisuuteen ja riehakkuuteen heittäydyn urheillessani.
Luulin, että kroppani palaa entiselleen anoreksiasta kunhan vain syön ja treenaan.
Uskoin kaiken käyvän nopeasti.
Jos asiat olisivat helppoja ja yksinkertaisia, eivät ne varmaan olisi tekemisen arvoisia.
Tartani on osoittautunut hitaammaksi, tuuli enemmän vastaiseksi ja olosuhteet mutkikkaammiksi kuin olisi ikinä voinut kuvitella.
Yhtään ei silti kaduta.
Nykyään minä elän ja nautin.
Vaikka urheilu luo valtavat vaatimukset ihmiskropalle, ovat ne kevyitä kuihduttamisen rinnalla.
Minun lajini vaatii paljon; tartteis olla vahva, mutta ylimääräistä massaa tulisi välttää.
Ei kauhean helppo yhtälö.
Tiedän rajani painon suhteen; kun mennään liian kevyenä kaikki urheiluun liittyvät vaatimukset menettävät merkityksen; voit keventää kilpa-auton korista kaiken ylimääräisen pois, mutta olennaisia osia et voi ottaa. Auto ei kulje sen nopeammin kolmella renkaalla, vaikka se olisi kevyempi kuin nelirenkainen yksilö.
Sama pätee Viiviin.
Seuraavien lauseiden jälkeen saan valitusryöpyn niskaani: EI SAA PUHUA KILOMÄÄRISTÄ!!
Mutta minäpä puhun, koska haluan avata hieman perspektiiviä teille.
Tänään painan 15 kiloa enemmän kuin pari vuotta sitten ja voin erinomaisen hyvin.
Tämän kokoisena pystyn treenaamaan.
Kevyempänä en kyennyt.
Tein kaiken pakosta, koska olin päättänyt että minun on pakko.
Mutta hei hiivattiin tylsät paino-spekulaatiot.
Tarkoituksena oli sanoa, että hitto Viivi tykkää urheilla ja urheilusta nauttiminen on lähtöisin siitä, että kroppa voi hyvin.
Olen edelleenkin pulkannaru, mutta se on paljon vahvempi kuin entinen ompelurihma :)
Aurinkoisia ajatuksia ja iloa teidän kaikkien muidenkin päivään!
xoxo
Viivi


keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Muistoista


Oletko valokuvannut?
Onko sinulla rakkaita kuvia, joista et luopuisi mistään hinnasta?
Olen ottanut ja minulla on erityisiä kuvia.
Oletko koskaan miettinyt millaista elämä olisi ilman kuvia?
Meille kuvat ovat itsestäänselvyys, asia joka on aina ollut.
Millaista olisi elämä ilman kuvia?
Ei tarvitse matkustaa historiassa monia satoja vuosia taaksepäin tavoittaakseen ihmisiä, jotka elivät ilman kuvia.
Tietääkseni he elivät tunne- ja muistorikasta elämää siinä missä mekin.
Vai elivätkö?
Luulen, että kuvattomuus pakotti aistimaan monipuolisemmin.
Visuaalisten muistioiden ylivallan puuttuessa muu aistimuisti tehostuu.
Usein nykyihmiset räpsivät pakkomielteisesti kuvia kaikkialla ja kaikenaikaa tallentaakseen tilanteet muistoihinsa.
Kuvat vain talteen muistikortille ja voi jatkaa eteenpäin töhöttämistä.
Jos kamera ei olisikaan mukana ja tehtäväkseni annettaisiin tallentaa tilanteesta muisto, mihin keskittyisin.
Tunnustelisinko mille kropassani tuntuu? –Jännitys vatsassa, paine ukkovarpaissa uusien kenkien paineesta?
Mille kuulostaisi? –Vierustoverin raskas hengitys korisee, alkaa naurattaa vai kuuluuko mitään? Hiljaisuuden keskeltä erotan lepatusta, mikä ääni tämä on, en ole koskaan ennen kuullutkaan.
Mitä tuoksuja tulvisi nenääni? –Tuoreen tummapaahtoisen kahvin huumaava aromi vai likomärkä ja mutainen tukahduttava russelilemu?
Tänään mietin kuinka paljon minulta menee ohi, jos en keskity tähän juuri nyt tähän nimenomaiseen hetkeen ja talleta sitä aarteekseni muistojeni lippaaseen KAIKILLA AISTEILLANI.
Valokuvat ovat kiva asia, mutta eivät koko totuus.
 Enhän minä voi ajaa autollakaan, jos siinä olisi vain yksi pyörä.
Tai eihän pullasta tulee pullaa, jos leivon sitä ilman jauhoja ja hiivaa.
Ratsastin tänään aamulla sekä Nannilla että Moonalla.
Koin aivan oivallisia hetkiä.
Tammat olivat upeita, juuri sellaisia kuin hevosten pitää olla; rentoja, luottavaisia ja hyväntuulisia.
Nautiskelin onnistumisista ja siitä kuinka tärkeitä ahaa-elämyksiä koin.
Tallensin tuntemuksia mille rennot raviaskeleet tuntuvat, mille tasapaino tuntuu ja kuinka keveiltä ohjat voivat tuntua.
Uskomattomia fiiliksiä, jotka ovat minulle arvokkaampia kuin lottovoitto ja olympiakulta yhteensä.
Näitä kukaan ei saa minulta pois.
Niitä ei ole tallennettu kuviin, mutta muistoissa ne ovat :)
Vaikka olen paarustanut tekstissä siitä, että kuvat eivät ole välttämättömiä, niin se ei tarkoita sitä etteivätkö kuvat ole hieno asia kunhan ne eivät vie liikaa huomiota. Tässä yksi lempikuvistani: minä ja ystävieni hevonen Pirske.
 

tiistai 8. toukokuuta 2012

Kouluttaminen

Höpsöttelimme tänään Moonan kanssa yli tunnin mittaisen lenkin aurinkoisilla metsäpoluilla.
Ilmassa alkaa olla lupaus kesästä. Kuinka ihanaa!
Kun Moonalle sattuu lungi-päivä, ehdin pohdiskella kaikkea maidonlitrahinnasta, Jumalan olemassaolon kautta täydellisen juhlamekon väriin.
Tänään ajatukset lähtivät kipittämään pitkin opettamisen, ohjaamisen, valmentamisen ja kouluttamisen polkuja.
Lähtölaukauksen ajatukset saivat Moonasta.
Ajatella kuinka tämä nyt vahva ja tottelevainen ratsu on joskus ollut pieni ja sivistymätön rääpäle.
No joo ollemmehan me Moonan kanssa aika sivistymättömiä juntteja edelleen, mutta kyllä te tiedätte mitä minä tarkoitan; olen onnistunut kasvattamaan Moonasta ihan toimivan ratsun.
Olen saanut Moonan lisäksi kouluttaa muutamia toisten nuoria hevosia sekä uudelleenkouluttaa pari vanhempaa heppasta.
Eläimet ovat fantastisia koulutettavia, niiltä saa aina suoran palautteen olenko ollut reilu ja asianiosaava opettaja.
Paras kasvattamisessa tai kouluttamisessa niin ihmisten kuin hevostenkin on se, kun huomaan, että pystyin auttamaan toista oppimaan.
Ensimmäinen avuista tehty laukannosto, tasainen ja luottavainen ohjastuntuma tai pysähdys, joka kerta se tuntuu siltä kuin sen tekisi ensikertaa.
Ylpeys oman opetettavan puolesta on sanoinkuvaamaton tunne.
Olin pakahtua kun valmennettavani V ja poninsa B hyppäsivät ensimmäisen tasaisen ja siistin nollaradan.
Olisin voinut halata jokaista valinnaisen liikunnan ysiluokkalaista, kun ne olivat palkinneet luottamukseni heihin, toimimalla koko tunnin erittäin omatoimisesti ja aktiivisesti.
Opettaminen ja kouluttaminen onnistuessaan tuntuvat minusta samalle kuin se tunne kun uskaltauduin hyppäämään ensimmäisen kerran kolmen metrin hyppytornista veteen.
WAU, USKALSIN, OSASIN, OLEN TAITAVA!


maanantai 7. toukokuuta 2012

Mirror mirror on the wall

Kaikille on varmasti jo tullut selväksi, että Viivi on lörppä, hölösuu ja mahottoman kova höpöttäjä.
Nyt on niin, että sanat katoavat luotani.
Ne ovat kuin vettä, jota yritän kannatella kämmenilläni.
Tunnen oloni avuttomaksi.
Itselläni on asiat mallillaan, mutta olen joutunut vastaanottamaan suruviestejä muutamilta tuttaviltani.
Olen nähnyt läheisteni uupumista.
Olen yrittänyt auttaa parhaani mukaan; lohduttaa, tukea, kuunnella, ymmärtää, potkia perseelle, kannustaa, olla lähellä...
Minusta ei ole apua.
Kuinka turhauttavaa.
Tiedän omasta kokemuksesta, että toisten puolesta ei voi elää.
Jokaisen on elettävä oma elämänsä itse.
Elämää ei voi sysätä kenenkään toisen kontolle.
Vierestä katsominen on kuitenkin kamalan vaikeaa.
Tältä läheisistäni on täytynyt tuntua, kun minä olen kuihtunut silmissä ja kieltäytynyt syömästä pelosta, että muuttuisin liian raskaaksi.
Ainut asia mitä voin tehdä; on olla läsnä ja näyttää esimerkkiä onnesta, rakkaudesta ja kiitollisuudesta.
Voin olla peili, josta läheiseni voivat katsoa itseään.
Haluan, että he näkevät rakkauden hehkua elämää kohtaan, iloa ja riemua, arvostusta, kiitollisuutta...
Kuvissa pienet ihanat tammani tänään treenailemassa kanssani.



sunnuntai 6. toukokuuta 2012

lauantai 5. toukokuuta 2012

Hienoin hevonen

En etsinyt toista hevosta.
Minulla oli Moona.
Täydellinen, riittävä, sopiva minulle.
Onneksi elämä ei kulje suunniteltuja reittejä pitkin.
Kymmenen kuukautta sitten näin ilmoituksen, jossa myytiin hevosta.
Kahden päivän ylipuhumisen ja propagandan jälkeen yllytyshullu äitini oli juonessa mukana.
Ostimme hevosen ennalta näkemättä Pietarsaaresta, toiselta puolelta valtakuntaa.
Hevonen oli ikäloppu ja hinnaltaan halvempi kuin yksikään koiristani.
Kuulostaa hulluudelle.

Jos latinan lentävä lause nomen est omen on joskus totta, niin tässä tapauksessa niin oli.
Nimi on enne.
Sattumaa tai ei minun hevoseni ovat nimeltään Mimona ja Mamona.

Mamona, tunnetaan meillä kutsumanimellä Nanni, on hienoin hevonen, jonka olen tuntenut.
Ja tarkoitan hienolla tässä yhteydessä, jotain hienostunutta ja fiiniä.
Moona on elämäni hevonen, upein ja merkityksellisin, mutta Nanni on hienoin.
Tämä kypsä (en käytä sanaa vanha) tamma on siniverinen ja hän tietää sen itse erittäin hyvin.
Nanni on aikanaan koulutettu erittäin hyvin.
Häntä on aina kohdeltu hyvin.
Muuten yhdeksäntoistavuotias eläkeläinen ei olisi niin terve, elämäniloinen ja lempeä kuin hän on.
Hän jakaa auliisti elämänkokemustaan minulle.
Hän antaa minun opetella kanssaan temppuja, joita en ole koskaan ennen kokeillut.
Toisaalta hän ilmaisee heti ja hyvin selvästi jos tyrin.
Hän on siis paras mahdollinen opettaja; kannustaa ja ymmärtää, mutta uskaltaa antaa kritiikkiä, kun sille on aihetta.
Kuinka upeaa on, että lähes parikymppinen kaiken nähnyt ja kokenut hevonen avaa sydämensä ja luottaa minuun.
Hän hipsuttaa ponnariani kun rapsuttelen häntä harjantyvestä.
Hän ei suvaitse seisoa kahdenpuolin sidottuna.
Hän seisoo käytävällä hievahtamattaan ilman päitsiä.
Emme keskustele aiheesta.
Nanni on nähnyt niin paljon, että en enää halua enkä voikaan muuttaa häntä.
En halua vääntää Nannin kanssa.
Hän antaa minulle niin paljon joka päivä, että olen velkaa hänelle mahdollisimman onnelliset, rauhalliset ja miellyttävät päivät.
Minulla on yksi suuri pyyntö vielä; Nanni anna minulle vielä yksi uusi elämä varsan muodossa.
Vaikka Nanni ei varsoisikaan ensi kesänä perillistä Canabis Z:sta on se silti hienoin tapaamani hevonen.
Kiitos Nanni <3

perjantai 4. toukokuuta 2012

Move on

Never give up when your heart becomes tired,
just walk with your legs
-but move on.
Paulo Coelho
Viiviä väsyttää.
Olen tehnyt kaikkea kivaa.
Minulle on sattunut mukavia asioita.
Tulevaisuudessa odottaa hienoja mahdollisuuksia.
Silti mieli on raskas kuin silmäluomet kello kolme yöllä kun olet ajanut viimeiset kuusi tuntia autolla.
Tiedän elämä kantaa ja pärjään.
Ei en pärjää vaan onnistun.
Luottamus tiehen ei horju, vaikka uupumus peittää sumullaan mahdollisuuden nähdä tavoitteet.
Kaikki hyvin, matka jatkuu.


torstai 3. toukokuuta 2012

Päivän naurut

Johdanto:
Ollessani Rautjärvellä vanhempieni luona perheemme koiravahvuus on neljä kappaletta.
Omat mussukkapussukkapikkupossupaaperoni Helga ja Hilda,
plus veljeni russeli Kakkonen (vannoutunut luonto-ohjelmien ystävä, joka osaa heittää yläfemman)
sekä äitini kettuterrieri Sintti (kotidiagnosoitu ADHD-tapaus, koira jolla on noin kahden aivosolun aivokapasiteetti).
Tutut tietävät, että meille tullessa ei saa soittaa ovikelloa.
Asiat ovat nimittäin niin, että Helga ja Sintti ovat ehdollistaneet BLING-BLONG äänen siihen, että heidän on aivan pakko rynnätä toistensa kimppuun, taistella vieraiden suosiosta, olla eka taputeltava jne
Soppaa hämmentävät vielä sisko "riidankylväjä" Hilda ja sen veli "räyhähenki" Kakkonen, joiden lempipuuhaa on saada Sintti ja Helga tappalemaan entistä voimallisemmin.
Toisin sanoen meillä on aina "tilanne päällä", jos joku tietämätön sattuu soittamaan ovikelloa.
(Äiti on muistuttanut iskää noin sata plus yksi kertaa siitä, että ovikello pitäisi mykistää, jotta tappeluilta vältyttäisiin. Iskä on ehkä?!?! hieman saamaton, koska äiti on uhannut jo lyödä kellon tohjoksi lekalla)

Tämän päivän kertomus:
Olin huolehtimassa henkilökohtaisesta hygieniastani toisin sanoen nauttimassa lämpöisestä suihkusta
kun ovikello soi.
Samassa nousivat normaalit taistelunäänet.
PERKELE pääsi suustani.
Kaappasin pyyhkeen päälleni ja sain olosuhteisiin nähden erittäin vaivattomasti Sintin lahjottua menemään häkkiin Kakkonen seuranaan.
Tilanne ohi HUH mikä helpotus.

Pyyhe lannevaatteenani ryntään avaamaan oven koirien säestäessä haukkukuorona.
Ovella on selvästi vastaanotosta järkyttynyt (liekö kyseessä asuni: pelkkä pyyhe vai koirien metakka, vai molemmat) mies, joka kaikesta päätellen ei ole paikkakuntalainen.
Hän sai kakisteltua suustaan, että haluisi ostaa multaa ja ovatko vanhempani kotona.
Hoidin asian: äiti ja iskä ei oo kotona (miusta on aina yhtä rakkiriemukasta sanoa nuo sanat, vaikka ikää on tälläkin neidillä jo 22) ja annan iskän puhelinnumeron josta tiedustella multa-asiaa.
Miehen lähtiessä Helga ja Hilda ottavat velvollisuudekseen tarkastaa tulijan ja ryntäävät ovenraosta miehen luokse.
Miehen hieman hämmentynyt kommentti: "Hui, onpa niitä paljon."
(Niin niitä on kaksi, voiko silloin sanoa onpa niitä paljon?!? ja jos tämä kaksi on paljoon niin mitä mies sanoisi jos tietäisi, että oikeasti niitä on neljä?)
Mies kääntyy lähteäkseen. Helga ja Hilda pomppivat hyppivät ja hökeltävät.
Sanon koirille "tänne".
Helga lähtee kiltisti sisälle. Hilda ei meinaa malttaa jättää uutta ystävyyttään.
Korotan hieman ääntä ja sanon "Hilda".
Pieni koirani lähtee taaplaamaan hiemaan loukkaantuneena käskyäni noudattaen sisällä.
Voin kuvitella sen jupisevan mielessään "Joo, joo, totellaan totellaan, mut miks kaikki kiva kielletään"
Mies sanoo samassa viimeisen ällistyneen kommenttinsa ennen kuin lähtee "Ai ne tottelevat!"
(Niin kyllähän se on hämmentävää, että russeli ei ole alituiseen heittiö. Nämä ovatkin vieraskoreita. Mutta kysymys kuuluu: Mistä ihmiset saavat kaikki mielikuvansa ja stereotypiat päähänsä, kysynpähän vaan)

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

V tupla-i VI

Pitkä ja tumma.
-Tämähän täsmää hienosta. Iho kuin haudankaivajalla ja varttahan oli huikeat 164 senttiä.
Ajattelee ennen kuin sanoo.
-Ai jaa, mie oon aina luullu, että mie sanoin ja aattelen sitten sekuntien (no minuuttien) viiveellä.
Siisti ja huoliteltu.
-Sallikaa minun nauraa! Näkisittepä lempiasuni: veli A:n vanhat reikäiset kalsarit ja vuoden 2007 Kalevan Kisojen T-paita ja punainen Puma pipa + villasukat.
Neiti Näpsäkkä.
-En kai?!?
Persoonallinen, vahvat mielipiteet.
-Näistä molemmista olen kuullut ja näistä piirteistä tykkään itsessäni.

Lihavoidut mielikuvat ovat Etunimet.net sivulta poimittuja Viivi nimeen liitettyjä mielikuvia.

Wikipedian (joka tunnetusti on kaiken totuuden lähde) mukaan Viivi tarkoittaa eloisaa ja ihanaa.
Kovasti ainakin yritän olla eloisa ja ihana, välillä paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä.
Sitä paitsi äiti ja iskä eivät voi olla väärässä.
Minä olin Viivi-Matias jo ennen kuin olen syntynyt.
Viivi tykkää olla Viivi.
Hyvää nimipäivää Viivi.

 
 

tiistai 1. toukokuuta 2012

Minä olen elossa

Olen ollut viime aikoina allapäin.
Pää on tuntunut olevan kaksikertaa alttiimpi maan vetovoimalle.
Hartiat ja niska painuvat pään painosta väkisin kyyryyn.
Ihmettelen, miksi olen muuttumassa Quasimodoksi, vaikka mitään erityisen negatiivista ei ole tapahtunut.
Kaikki on periaatteessa ihan hyvin, mutta hehku puuttuu.
Ei ole sama asia onko ferrari hailakan punertava vai tulipunaa loistava.
Olen yrittänyt antaa aikaa itselleni.
Elellä rauhallisesti ja antaa elämän kantaa.
Tänään vappuaamuna sain mitalin uskosta.
Resepti: pieni ruskea hevonen + kaksi pientä ruskeavalkoista.
Olen rallatellut koko aamun Elokuun biisejä.
Moona oli tänään käsittämättömän miellyttävä treenikaveri.
Rento ja luottavainen.
Onnistumiset ovat makeampaa kuin munkit ja sima yhteensä.
Aurinko.
Hevonen, joka tottelee ajatuksen voimalla.
Kaksi pientä koiraa touhuaa vieressä omiaan.
Ei kiire mihinkään.
Tämän takia sitä eletään.
Ihmiset ovat kuolevaisia.
Totuus on niin masentava,
ettei sitä aina edes halua lausua ääneen.
Voi kysyä, miksi ylipäätään kannattaa yrittää.
Miksi emme koettelemuksissa yksinkertaisesti
heitä kirvestä kaivoon ja jää paikoillemme makaamaan.
Koska on toinenkin totuus.
Ihmiset elävät, se on aivan yhtä totta.
Lance Armstrong