maanantai 30. huhtikuuta 2012

Väskä

Suunnittelin vetäväni punaiset korkkarit jalkaan,
tiukan paidan päälle.
Ajattelin lähteä tanssimaan,
vaihtaa vapaalle ja tuulettaa korvien väliä.
Mutta sitten tulikin ilta ja sain vieraan.
Kumppanikseni saapui neiti V.
Tunnetaan myös nimellä Väsymys.
Tiukka treeni eilen.
Tänään päivä opesijaisena.
Tenttiinlukua.
Ulkoilua Moona-treenien ja arkipäiväisten tallihommien muodossa.
En jaksa kaunistautua.
Nautiskelen iltapalan.
Annan heppasille iltamyslit ja iltapusut.
Käyn heittämässä veli A:n sijainnista A sijaintiin B.
Menen nukkumaan ja aion olla vireessä huomenna.
Tiedän olen tylsä, mutta sellainen minä olen.
c. Krista Haataja

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

äMMä tuplaO nasta

Olin päättänyt ennen hänen syntymää, että hän on erityinen.
Hän syntyi sopivasti päivän myöhäisenä viisitoistavuotissynttärilahjanani.
En tiennyt minkälaiseen tanssiin päädyin kun antauduin hänen vietäväkseen.
Quickstep on hidasta, pasodoble laimeaa ja samba arkista tämän rinnalla.
Hän on ollut paras mahdollinen pari opetella hevoselämää.
Hänen kanssa kaikki sujuu..
Niin kauan kun hän kokee olevansa taitava ja suvereeni.
Hänellä ei ole koskaan kiire,
kunhan hän vain on ensimmäinen.
Hän on rauhallinen ja hillitty,
ellei tilanne vaadi ilmipiirin keventämistä.
Tilanne ei ole koskaan liian vakava vitsailla.

Suurin häneltä saamani oivallus on:
toista ei saa muuttaa.
Vaikka itse tekisin toisin, on suurinta rakkautta kunnioittaa toista ja antaa hänen olla oma itsensä.
Kaunopuheilut sikseen.
Moona on hevonen (vaikka kyseessä olisi lohikäärme elleivät ne todistetusti olisi kuolleet sukupuuttoon) ei sen enempää eikä vähempää.
Hevonen, josta olen hirveän onnellinen.
Moona on opettanut minulle enemmän elämästä kuin yksikään koulu, ihminen tai opas.
Yritän määritellä minua, Moonaa ja meitä, mutta asia on niin että tällainen räpätäti ja höpöttäjä jää tässä kohtaa vaille sanoja.
En löydä lauseita, en pysty muodostamaan sanoja.
Me vain olemme, no kyllä te tiedätte Viivi ja Moona.





lauantai 28. huhtikuuta 2012

Munamies

Tärkeää ilmoitusasiaa harkkarintamalta!!!
Uusi munamies-naruhyppyenkkani on 56 hyppyä!!!
Simpeleen yhteiskoulun oppilaat ovat mukana Nuoren Suomen Taisto -kisassa. Yhtenä harjoittelulajina on munamies-naruhyppely. Kaikkeen hienoon sitä pääsee opesijaisena tutustumaan. Olen ihan koukussa lajiin. Kyseessähän on siis naruhyppely kyykyssä munamiesasennossa. Huisin hauskaa ja hapottavaa. Reidet huutaa aamenta ja hoosiannaa jo kahdenkymmenennen hypyn kohdalla.
Minä tykkään Putouksesta.
Minä tykkään J-P:stä.
Minä tykkään Munamiehestä.
Minä tykkään Riku Niemisestä.
Tää on toden totta miun laji :)
Munamieshypetys sai lisäpotkua maanantaina.
Olin äitin sijaisena Kivijärven koulun ykkösluokkalaisten kanssa uimahallireissulla.
AIVAN HUIKEETA!!!
Hyvin paljon hauskaa.
Ihania lapsosia.
Kaiken huippuna valloittava I, joka osaa imitoida täydellisesti Munamiestä.
Hihittelin, hykertelin ja hirnuin niin, että masulihakset muistuttivat hytkymisestä vielä seuraavanakin päivänä.
Kuinka joku osaakin olla noin hyvä matkimaan.
Uskomatonta, sanoisi Viivi ellei itse olisi nähnyt ja kuullut.






perjantai 27. huhtikuuta 2012

Maailman onnellisin tyttö

Tämä on postaus numero sata.
Ajattelinkin tiedustella teiltä: millaisia juttuja haluaisitte kuulla minulta?
Entä onko joitain aiheita?
Vai askarruttaako jokin kiperä kysymys, johon Viivi kenties osaisi vastata?
Olisiko teillä vinkkejä, jolla blogistani tulisi entistäkin upeampi?
Nyt on mahdollisuus vaikuttaa mistä Viivi täällä jupisee.
Loppupeleissähän mie olen täällä diktaattori, joka tekee mitä haluaa.
Olen keisari Nero, joka nimesi hevosensa Rooman senaattiin.
Ei ole muuten kovin kaukaa haettua minun elämästäni... Moonassahan on selkeää poliitikkoainesta; laimea kuin Timo Soini, kookas kuin Anneli Jäätteenmäki...
Lähtökohtaisestihan tämä blogi on Viivin vallatonta ajatuksen virtaa ja kirjoitan silkasta kirjoittamisen riemusta.
Olen kuitenkin ihan hyvä kuuntelemaan muita (viitsivitsi, hölötän aina), mutta nyt sana on vapaa.




Mutta sitten vielä päivän epistolaan.
Oivalsin tänään sellaisen mitättömän asian, että olen maailman onnellisin tyttö juuri nyt.
Siis kyllä minulla on tavoitteita, joihin pyrin, jotka eivät ole vielä valmiita.
Olen kuitenkin äärettömän onnekas tällä matkallani.
Elämääni on osunut muutama tärkeä risteyskohta viime aikoina.
Nämä varmalta tieltä poistumiset metsäpoluille tai jopa umpimetsään ovat osoittautuneet kymmenen pisteen plus papukaijamerkin arvoisiksi.
Olen treenannut hyvin.
Voin lähteä terveenä kesään.
Minulla on mahdollisuus harrastaa huippukivaa lajia, jonka kautta pääsen tapaamaan uskomattomia persoonia, matkustamaan ja haastamaan itseäni. IHAN PARHAUTTA!
Sama pätee hevosiin.
Minulla on minulle täydelliset omat hevoset.
Ne ovat sopivan haastavia minulle, rakkaita ystäviäni.
Saan ratsastaa myös mitä miellyttävimmillä toisten ihmisten hevosille, joiden kautta olen edelleen tavannut fantastisia ihmisiä.
Minulla on valloittava russeliparivaljakko H&H valaisemassa jokaista päivääni.
Russeleilla ei ole koskaan huono päivä. PAITSI vesisateella, liian kylmässä tai liian välillä rapsutuksilla. Onnellista kuitenkin on, että onni palaa AINA maanitellen broileripullilla tai nakeilla :)
Minulla on perhe, joka tukee minua päätöksissäni, vaikka ne olisivat ihan hölöhölöjä.
Saan olla kotona hieman pösilö (olisi hullua, jos en saisi, koska elän täällä pösilöjen keskellä)
Minulla on huippuja ystäviä, kavereita ja tuttuja, jotka jaksavat elää kanssani, vaikka olen ajoittain (jätin käsitteen tarkoituksella epämääräiseksi) juro, ärtyisä tai hömelö...
Opiskelen alaa, joka on minusta kivaa (nyt viivatkaamme pois ÄMO luennot, nollatunnit, tieto- ja viestintäteknologia opetuskäytössä harjoitukset).
Summa summarum ja piru perkules mie olen maailman onnellisin tyttö.

torstai 26. huhtikuuta 2012

Tänään

Halusitko täydelliset farkut, mutta jätit ne nuukuuksissasi ostamatta?
Mietitkö, hakisitko koulutukseen, josta olit kiinnostunut, mutta jätit hakematta, koska alan työllistymismahdollisuudet ovat epävarmoja?
Haaveilitko lomasta Australiassa, mutta et varannut lippuja, koska ajattelit ettei kannata laittaa niin paljon rahaa muutaman päivän takia?

Ajatellaanpa asiaa näin:
Entä jos sanot tänään: ei vielä.
Ja entä jos sanot huomenna: ei nyt.
Kuinka todennäköistä on, että sanot myös ylihuomenna ei?
Minä vastaan: hyvin todennäköistä.

Ihminen on tapojensa orja.
On helppo toimia niin kuin ennen.
Vaatii rohkeutta tehdä uutta.

Jos sanot aina: ei nyt, huomaat lopulta, että et ole tehnyt niitä asioita, joita olet halunnut.
Meille tarjotaan joka päivä mahdollisuus elää niin kuin haluamme.
Meidän vastuulleemme jää teemmekö niin kuin haluamme vai niin kuin luulemme, että meidän pitää elää.

Ostaisitko unelmiesi mekon, jos tietäisit, että nämä juhlat ovat viimeisesi?
Haluisitko silloin olla ihan kivassa mekossa vai täydellisessä mekossa?

Söisitkö tuoreen korvapuustin vai tyytyisitkö vesilasiin, jos tietäisit aterian olevan viimeisesi?

Elämä on tässä ja nyt, ei eilen tai huomenna.
Valinnat joita teemme tässä hetkessä ovat elämämme.

Jos olisin pelannut varman päälle, minä en olisi ostanut 18-vuotiasta hevosta Pietarsaaresta näkemättä etukäteen.
Nyt minulla on upea 19-vuotias tamma, joka toivottavasti tekee minulle upean varsan Canabis Z:sta.

Jos olisin uskonut, että Moonasta ei ole kisahevoseksi, en olisi vuosia maksanut kasvattajakilpailun osallistumismaksuja tai vienyt sitä tarjolle kantakirjaan.
Nyt minulla on huippupistein kantakirjattu tamma, joka sijoittui kolmanneksi kasvattajakilpailussa.

Jos olisin myöntynyt kohtalooni, että anoreksiasta ei voi parantua, minua ei enää olisi.
Nyt olen elämäni kunnossa oleva nuori nainen, joka rakastaa yli kymmenen kiloa vahvempaa kroppaansa.

Tänään mietin ostanko täydellisen mekon, joka oli mielestäni kallis.
Näytin tulenpunaisessa mekossa tyrmäävältä.
Minulla on kerran elämässäni upea kroppa.
Miksen näyttäisi sitä sellaisena.
Ostin itselleni ihanan mekon, vain siksi, että minusta tuntui sädehtivälle se päälläni.
Rakas serkkuni Kiia niinpä niin: ostin mekon siun rippijuhliin.
Voidaan nyt hehkua yhdessä siun juhlapäivänä.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Perspektiiviä

Aamulla inhotti.
Olin käynyt raahaamassa perässäni russetyttöjä märillä Joensuun kaduilla.
Aamupuuron jälkeen suuntasin Areenalle tekemään juoksutreenin.
Ei kulkenut mihinkään.
Yksikään veto, yksikään askel ei tullut ilmaiseksi.
Kroppani on ollut viikon päivät tasaisen jumissa ja sekös kenkuttaa Viiviä.

Selvisin treenistä ja näin jälkikäteen ajatellen suoriuduin siitä päivän vireeseen nähden hienosti.
Niinpä niin tilanne olisi voinut olla paljon pahempikin.

Entä, jos olisin kolauttanut jalan aitaan ja joutunut parantelemaan tärähdystä viikon levolla?

Tai, polvessani ilmenisi rasitusvamma, joka tarkoittaisi viikkojen taukoa treeneistä.

Jos minua kohtaisikin tapaturma esimerkiksi murtuma, jota parantelisin koko kesän: urheilijan parhaan ajan vain makaisin.

On myös mahdollista, että sairastuisin johonkin vakavaan sairauteen ja menettäisin koko liikuntakykyni.

Niinpä niin asiat voisivat olla paljon heikommin. Tukkoinen olo on aika pientä siihen verrattuna, että en voisi urheilla, saati liikkua ollenkaan.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Kuolemasta


Kepeiden aiheiden sarja saa jatkoa.
Tänään Viiviä on mietityttänyt kuolema.
Ajatuksenkipinä syttyi yliopistolla.
Ei, opiskeluni eivät ole ajaneet minua epätoivoon, joka saisi minut ajattelemaan kuolemaa.
Vaan, valloittavat opiskelutoverini A ja I pitivät aatoksia virittelevän esittelyn suunnittelemastaan opintokokonaisuudesta, joka käsitteli saattohoitajan vuorovaikutustaitojen kehittämistä.
Haastava aihe, mutta ihanat naiset A ja I olivat tehneet hyvää työtä, koska minulle aihe jäi päähän vielä vapaa-ajallakin.
Kuolema on tabu.
Vaiettu aihe siitäkin huolimatta, että media syytää sitä silmiimme joka tuutista ähkyyn asti.
Kun puhe siirtyy oikeasti kuolemaan, vaietaan.
Kuolema on piilotettu yhteiskunnassamme pois silmistä.
Vanhukset ja sairaat suljetaan laitoksiin.
Tuntematon on pelottavaa, koska siihen on haastavaa varautua.
Toisaalta ennen kokematon saa ylleen mystisen ihailun ja glorian.
Kaikki kuolevat piste.
Kuolemaa ei voi ohittaa keplottelemalla niin kuin epämiellyttävää kotitehtävää valheella opettajalle tehtäväpaperin unohtumisesta kotiin.
En halua puhua siitä, mitä kuolemassa tai sen jälkeen tapahtuu.
On nimittäin tuo faktatieto aikalailla hakusessa.
Voin rehellisesti nostaa kädet ilmaan ja sanoa minä en tiedä.
Minä luulen, että kuolema ei ole yksistään kamala asia.
Haikeuskin, joka siihen liittyy on ennemminkin haikeutta menettämisestä kuin itse kuolemasta.
Uskon, että kuolema sattuu vähemmän kuin jotkut kivut joita joudumme kestämään elämässämme. Elämässä joutuu kohtaamaan riittämättömyyttä, yksinäisyyttä, hylkäämistä, halveksuntaa, epäoikeudenmukaisuutta, vihaa, väkivaltaa jne jne
Kuolema ei kuulosta ollenkaan niin pahalle.
Ja tässä vaiheessa kaikille tiedoksi: MIELESSÄNI EI OLE ITSETUHOISIA AJATUKSIA.
Rakastan elämää, mutta tämä teksti on ajatuksen virtaa, jonka tarkoitus on kunnioittaa kuolemaa.
Kun minä kuolen, haluan että minut tuhkataan. Tuhkat sirotellaan tuuleen Torsanharjulta. Silloin olen fyysisesti vapaa, enkä jää taakaksi omaisilleni sammaloituvana hautakivenä.
Haluan, että muistotilaisuudessani juodaan shampanjaa ja kuunnellaan Jenni Vartiaista.
Kuolema. Minä en pelkää sinua, mutta kunnioitan. Sinun aikasi minun elämässäni ei ole vielä. Toivon, että tapaamme sitten kun on sopiva aika ja voin lähteä hymyssä suin, ylpeänä.
 Sitten kun oon viimeisen lauluni laulanut
Työni tehnyt, lapsenikin kasvattanut
Luokseni tulkaa
Katsokaa, että kaunis oon
huuleni punatkaa
Ja jotain punaista päälleni pukekaa
Niin matka voi alkaa
Jenni Vartiainen - Minä ja hän

Kantakirjaustodistus

Mimona
palkinto KTK II
jalostussuunta R
säkäkorkeus 148.0
lautaskorkeus 147.0
rungon pituus 157.0
rinnan leveys 49.0
lautasleveys 59.0
rinnan ympärys 185.0
etusäären ympärys 18.5
arviopaino 4+
R-koulurats. 63,25%
Luonne 9
Liikkeet 7
Ratsastettavuus 8
Tyyli 8
Yhteensä 32
Tyyppi 8
Runko 9
Jalka-asennot 8
Jalkojen terveys 10
Kaviot 8
Yhteensä 43

Hyvät tyypit, ryhdikäs. Pyöreä syvä runko, leveä kaareva kaula, korkea lyhyt säkä, loiva lautanen. Kiitettävästi kestäneet jalat, etujalat hyväasentoiset, takajalat melko hyväasentoiset. Hyvät pyöreät holvikkaat kaviot. 3 mm yläpurentaa. Etujalkojen liikkeet suorat hyvät ja takajalkojen liikkeet hieman länkisääriset ahtaanlaiset käynnissä, riittävä yliastunta. Suorat lyhyet raviliikkeet, etujalkojen liikkeet väljät ja takajalkojen liikkeet ahtaanlaiset. Estekoe: Rohkea, melko hyvä hyppytekniikka, hyvä kapasiteetti. Käynti 6: Lyhyt, vaatimaton yliastunta. Ravi 7: Tahdikas, hyvä takaosan työntö, jäykkä lavoistaan. Laukka 8: Tahdikas, pyöreä, hyvä työntö takaa. Ratsastettavuus: Herkkä, yhteistyöhaluinen, taipuisa. Eteenpäinpyrkivä, herkkä, kuuliainen. 
Kuva: Sini Kaartinen
Tällaisen posti minulle tänään toi. Ajatella, jos minutkin vietäisiin tuollaiseen syyniin. Ei tulisi omistajasta kantakirjatammaa :D

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Rakkaudesta

Tällainen kepeä aihe viikon lopuksi.
Sain kuulla rakastan enemmän kaikkea mitä teen kuin erästä.

Viivi viistoista vee pelkäsi ennen Moonan syntymää kuinka pystyisi jakamaan rakkautensa ponin ja varsan välillä.
Huoli oli teinitytön mielessä todellinen.
Viivi kakskytkaks vee uskoo, että rakkautta ei voi mitata ja sen määrää ei voi verrata.
Rakkaus ei ole määriteltävissä grammoissa, asteissa tai sekunneissa.
Rakkautta ei myöskään ole vakio määrää, joka meidän tulee jakaa parhaaksi katsomallamme tavalla.
Rakkautta ei ole jaettu esimerkiksi kymmeneen yksikköön, jolla meidän on pärjättävä.
Viivi uskoo, että rakkautta on niin paljon kuin sitä on valmis antamaan maailmalle.
Rakkaus ei lopu kesken.
Jokainen rakkaus on erilainen ja niitä ei voi verrata toisiinsa.
Kahden rakkauden vertaaminen on yhtä älytöntä kuin vertaisit omenaa perussuomalaisiin tai Indiana Jonesia digiboxiin.
Viivi rakastaa maailmaa.
Viivi rakastaa Moonaa.
Viivi rakastaa Nannia.
Viivi rakastaa Kasparia.
Viivi rakastaa Helgaa.
Viivi rakastaa Hildaa.
Viivi rakastaa äitiä.
Viivi rakastaa iskää.
Viivi rakastaa veli A:ta.
Viivi rakastaa kumpparityttö K:ta.
Viivi rakastaa täti T:tä.
Viivi rakastaa täti H:ta.
Viivi rakastaa täti M:ää.
Viivi rakastaa serkku K:ta.
Viivi rakastaa serkku V:tä.
Viivi rakastaa mummoa.
Viivi rakastaa kahvia.
Viivi rakastaa urheilua.
Viivi rakastaa musiikkia.
Viivi rakastaa onnellisuutta.
Viivi rakastaa farkkuja.
Ja lista vain jatkuu jatkumistaan.
Rakastaminen on Viiville päättymätön tarina, jonka viimeistä sivua en aio koskaan saavuttaa.
Viivi rakastaa, sillä silloin maailma antaa enemmän.





lauantai 21. huhtikuuta 2012

Treenien viemää

Minulla on ensi viikolla viimeiset opiskelupäivät.
Sen jälkeen voin keskittyä harrastustoimintaa.
Moonan kanssa aiomme viettää toukokuun peruskuntokautta ja tehdä pitkiä maastolenkkejä.
Minulla oli hermo niin kireällä ennen kantakirjausta, että Moonankin otsa on kiristynyt rypyille.
Nyt nämä tytöt ottavat lungisti ja keskittyvät nautiskeluun.
Seuraavan kerran kisakentillä olemme luultavasti helatorstaina Savonlinnan alue-estekisoissa.

Omat treenit alkavat olla paremmalla tolalla kun aikoihin.
Hyppy on ollut vähän sekaisin, kun juoksunopeus on parantunut kohisten.
Tein tänään ja eilen huippuhyvät hyppytreenit Tanhuvaarassa.
Minulla oli parasta mahdollista sparrausta apunani.
Etelä-Karjalan yleisurheilijat viettivät piirileiriä samaan aikaan Tanhussa ja pääsin hyppäämään leiriläisten kanssa.
Treenaaminen on kyllä parasta mukavassa seurassa.
Imen itseeni intoa kuin sieni vettä sateella toisista hyppääjistä.
Nyt kroppa on väsy, mutta hyvien treenien jälkeinen väsy on ihan parhaustunne :)

Lopuksi vielä uutispläjäys meidän tallin asukastilanteesta.
Eli eli velipoika Kaspar sai torstaina kesäkaverikseen Jojon.
Pieni mustamies on vanhan tuttuni Mintun poika.
Aivan hurmaava pikkumies :)
Jojo ja Kasse tekevät ekaa kertaa tuttavuutta (kuvasta kiitos Krista Haataja)


En muista teidän sukunimiä,
voiko silloin sanoa "ystävä"?
 Monta uutta kesäkaverii,
tällaista on ehkä olla nuori:
kerrankin unohtaa kaikki se vakava,
mitä on huomenna ja vittu ikinä. 
PMMP - Kesäkaverit

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Taas näitä opejorinoita

Viivi sai äkkikomennuksen opeksi.
Kaksi päivää liikkamaikkana.

Ymmärrän, että tärkeintä neljätoistavuotiaan pojan koulupäivässä on herättää kavereiden arvostus ja vastakkaisen sukupuolen kiinnostus toimimalla tavalla, joka sijaisopen silmissä näyttää taantumalta cro-magnon ihmisen tasolle.
Ei anteeksi väärin, noilla luolaihmisillä oli ankara kuri ja alfa-uros kiistaton johtaja, jonka käskyjä ei kyseenalaistettu.
Epätoivohan siinä iskee Viiville, kun äänettömän rivin muodostamiseen kuluu aikaa enemmän kuin välitunti on lyhyt.
Aggressiivisuuskäyrät nousevat huippuunsa kun huudat kymmenennen toisen kerran samoille pipopäille, että otetaan ne pallot vasta sitten kun ohjeet on annettu.
Tässä vaiheessa ei paljon naurata opettajuutta käsittelevien teosten sitaatit pedagogisesta rakkaudesta.
Mielessä on ainoastaan kello; monta minuuttia minun on vielä toimittava fyysisesti lähes täysikasvuisten henkisesti juuri tällä hetkellä uhmaikäiseksi taantuneiden tulevaisuudentoivojen hoitotätinä.

Jaa, miksi minä sitten opiskelen opettajaksi?
a.) Olenko masokisti? No jaa, ehkä vähän, mutta minun itserääkkäysintoni rajoittuu urheilun tarjoamaan fyysiseen kipuun, jota seuraa nautinto saavuttamisesta.
b.) Vai  kenties väärällä alalla? No aina tulee tehtyä vääriä valintoja.

Haluan opettajaksi esimerkiksi siksi, että on päiviä niin kuin tänään.
Oppilaita, jotka palkitsevat luottamukseni osoittautumalla sen arvoisiksi.
Ryhmiä, jotka innostuvat kun innostan.
Ihmisiä, jotka katsovat silmiin, ovat läsnä sellaisina kuin ovat.
Antavat aikaansa minulle jakamalla sen kanssani.

Hykerryttää..ihana ysin valinnaisryhmä :)


torstai 19. huhtikuuta 2012

Vielä kerran



Hänen päätöksensä ovat vaatineet rohkeutta,
kylmäpäisyyttä ja väliin tiettyä annosta hulluutta
-ei tuhoavaa hulluutta vaan sellaista,
joka saa ihmisen ylittämään rajansa.
Paulo Coelho: Voittaja on yksin

Fiilistelyä eilisestä. Kuvat Sini Kaartinen


keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Moona

Viivi 12 vee ihastui pieneen, persoonalliseen ravihevoseen.
Äiti sanoi: meidän tammalle ei tule ravurioria, meidän tammalle ei tule pientä oria.
Päätin; haluan tuon orin lapsen.
Viivytystaisteluna raahasin äitiä kaikissa raveissa 200 kilometrin säteellä, jossa ori esiintyi.
Äiti oli jääräpäisyyteni uhri, onneksi.
Päivää myöhäisenä syntymäpäivälahjanani syntyi pieni ruskea tamma.
Alle vuorokauden ikäisenä varsa laukkasi karsinassa pukkilaukkaa, loikki purukasojen sekä emänsä yli.
Varsa oli energinen ja innokas oppimaan kaiken minkä opetin sekä kaiken mitä en tarkoittanut opettaa.
Vai luuletteko, että kahdella jalalla liikkuminen on kovin toivottava taito hevoselle.
Tätä pientä hevosta minä vein kaikkialle ja aina.
Välillä meille naurettiin.
Mene sitten tietämään mitä hauskaa on kylmäverihevosessa, joka esittää espanjalaisen ratsastuskoulun temppuja?
Olen saanut kuulla, kuinka hevoseni on vaarallinen ja täysin kapasiteetiton.
Kolmivuotiaana laatuarvostelussa minulle sanottiin; ihan lahjakas, noin pullahevoseksi.
Ensimmäiset vuodet Moona hyppäsi tekniikalla täyttä eteen ja jalat koukkuun.
Ponnistaminen oli täysin tuntematon käsite hevoselleni.
Moonan ei ole koskaan tarvinnut todistaa minulle mitään.
Moonahan on minun pullahevoseni; me teemme vain sen mitä haluamme.
Olen päättänyt jo ennen Moonan syntymää, että se haudataan Rautjärven Torsansaloon.
Se syntyy ja kuolee keltaisessa tallissa.
Moona on minulle aina upein ja hienoin Moona.
Tänään joku muukin oli samaa mieltä.
En tarvitse ulkopuolista todistelua, mutta kiitosta on mukava vastaanottaa.
Moona kantakirjattiin tänään ratsukantakirjaan huippupistein.
Moona oli tänään juuri niin hieno kuin minulle kaikkina muinakin päivinä :)



tiistai 17. huhtikuuta 2012

Elämä kantaa

Teini-ikäinen Viivi luuli, että elämästä on rakennettava etukäteen pienoismalli,
Tarkka kaava, joka tulee toteuttaa ehdoitta.
Viivi viistoisvee aikoi hypätä vuonna 2012 Lontoossa.
Olin väärässä.
Viivi kakskytvee oli varma, että kuolettaa oman elämänsä nälkiintymisellä parissa vuodessa.
Väärässä taas.
Onneksi.
Yksi on varmaa elämässä.
Muutos.
On turhaa haikailla menneiden perään.
Vaikka Coco Jambo oli parasta ikinä Viivin ollessa seitsemän, ei ole väärin, että tällä hetkellä Nicki Minaj saa Viivin jalat vipattamaan kovimmin.
Muutos vaatii aina luopumista.
Lasi on aina tyhjennettävä ennen uudelleen täyttämistä.
Pelko kuuluu asiaan, kun siirrytään ennalta tutkimattomille alueille.
Rohkeutta on mennä sinne pystypäin pelosta läsnäolosta huolimatta.
Loppuminen ei ole epäonnistumista.
Viivin elämä on siirtynyt uudelle levelille.
En jää odottamaan edellistä elämää.
Se juna meni jo.
Kipeissä tilanteissa Viivi on fenix-lintu.
Räntäsateessa suojakilpenäni on tulenpunaa hehkuva takki, korkeat kipunoita katukiveen iskevät korot ja hymy.
Minut saa huomata.
Minä elän.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Hykerryttää

Tämä on parasta kutinaa.
Näköpiirissä on haasteita.
Jopa pientä hirvitystä, selviänkö?
Jänskätys on hiekanmurunen ja innostus on peruskallio.
Kaikkein lähimmäisenä, niin lähellä että melkein yletyn kurkottamalla, on Moonan kantakirjaus.
Keväälle ja kesälle on tarjolla kilpailuja ja treenejä, joissa voin harrastaa nuorallatanssia omien taitojeni ja voimieni luulluilla rajoilla.
Tätä tunnetta rakastan.
Epävarmuutta, joka ei ole epäonnistumisen pelkoa vaan onnistumisen tavoittelua ja hetkestä nauttimista.
Väkisinkin hykerryttää.


sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Aika

En käsitä aikaa.
Kun istun aamulla kahvikupin ääressä ja kuuntelen YleX aamun jumalaista Ilkka Uusivuorta, aika tuntuu katoavan kuin taikaiskusta.
Kun odotan ulkona +2 asteisessa räntäsateessa kirjaston oven avautumista, aika tuntuu äärettömältä ikuisuudelta.
Tunnit, minuutit, sekunnit eivät ole samansuuruisia.

Joskus minusta tuntuu, että valmistumiseni ei koita koskaan. (Erityisesti Äänne -ja muoto-oppi II luennoilla ja silloin kun sain toisen hylsyn yleisopintojen tietotekniikan tentistä)
Nyt on kuitenkin niin, että olen 2 opintopistettä vaille humanististen tieteiden kandidaatti.
Viimeinen tentti on helppo, valinnaisia suomen kielen opintoja.
Olen lisäksi suorittanut ison kasan maisteriopintojani.
Vastahan minä olin pieni fuksi.
Ja eikös se ollut viime vuonna, kun hiihtelin mustavalkoinen pipo päässä?!?


lauantai 14. huhtikuuta 2012

Asiat tärkeysjärjestykseen

Ketutti.
Kentän kunto on edelleen ihan syvältä, mutelikosta ja loskasta.
Treenaaminen.
Erittäin hankalaa.
Moona turhautuu, kun ei pääsee liikkumaan turbovaihteella.
Viivi turhautuu, koska Moona turhautuu.
Aamulla kiukkusimme toisillemme.
Purimme turhautumista toisiimme.

Olin hieman alla päin treeneistämme.
Suututti, että saatoin päästää itseni inhoamisen mielentilaan.





Sitten kuulen, että mies joka ajoi minua ja Moonaa vastaan kylätiellä toissa päivänä, oli kuollut.
Löydetty kotoaan ilman henkeä.
Ei läheinen, mutta tuttu.
Kuka tahansa tavallinen ihminen.
Sijallaan olisi voinut olla kuka tahansa naapuri, veli, kaveri, mummo tai minä, vailla henkeä.
Elämä voi loppua keneltä tahansa ja milloin tahansa.
Silloin kun sitä vähiten odottaa.




Niinpä niin.
Eivät nämä ei-niin-täydellisesti-suoritetut-asiat olekaan niin vakavia.
Ei kannata haaskata aikaa epäolennaiseen.
Olen uskomattoman onnekas.
Minulla on kaikki mitä tarvitsen ja mahdollisuudet vielä enempään.
Kaikki on hyvin.

PLUS PENKKASIN TÄNÄÄN ENKAN VIISKYTVIIS KILOO :D

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Hei ope

Aivan huikea viikko takana.
Opettaminen on kivempaa mitä enemmän sitä tekee.
Mie oon sellainen pilkun viilaaja perfektionisti, että helposti jään märehtimään omia mokiani.
Opettaminen karsii tuollaset vatvomisen oksat hyvin tehokkaasti.
Useinkaan (lue: aina) asiat eivät mene luokassa niin kuin olen suunnitellut.
Jokainen mokailu rohkaisee minua nauramaan itselleni spontaanimmin.
Alkuviikosta saatoin hymähdellä itselleni.
Keskiviikkona hihittää ja tänään perjantaina jo räkätin vedet silmissä.

Ei ole vaarallista, että ajatuksissaan möläyttää Suomen kuuluneen jo pitkän aikaa NATOon.
Onneksi luokassa on hurmaava V, joka esittää neiti sijaiselle erittäin hyvän kysymyksen:
"Oletko ihan varma?"

Havahduin tänään tunteeseen hulvattoman kasiluokan kanssa, että minä todella viihdyn luokassa ja tämä on minusta kivaa.

Sain muuten tänään sähköpostia liittyen luokanopettajakoulutukseen hakemiseen.
Olen varasijalla numero yksi.
Tottahan hiukkasen ketuttaa.
On sama oletko ekaksi vai vikaksi paras huonoista, jos et saa paikkaa.
Elämä jatkuu.
En toivo huonoa onnea muille.
Jos jostain syystä jonkun paikka vapautuu miulle, olen super onnellinen.
En kuitenkaan aio elää pilvilinnoissa ja toivoa sellaista, nyt keskitytään muihin juttuihin.

Ainiin päivän paras juttu: voitin (lue uudestaan VOITIN) Nost3 ja Protron levyn heidän facebook sivujensa arvonnasta.
HUIKEETA!!!
Kunhan levy napsahtaa postiluukkuun niin tää neiti luukuttaa vaan Hauist ja penkkii!!!!

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Kukkahattutäti

Miks kaikki kaunis on niin naivia?
Ja markkinoiden voimissa vain draivia
Miks kaikki kaunis on vain vitsiä?
Onni rihkamaa vain ja kitschiä
Eppu Normaali - Hipit rautaa
Tämä ei tule yllätyksenä.
Tästä olette kuulleet minulta ennenkin.
Tunnustan väriä ja tämä väri on positiivisuus.
Maailman voi ottaan vastaan pistoolein ja tykein
tai sitten halauksin ja suudelmin.
Minun ajatusmaailmani taustalle ei ole mitään aatetta, lahkoa tai ismiä.
Tämä on Viiviä, omaan kokemukseen perustuvaa.
Ajattelen näin, koska se tuntuu minusta hyvälle.
En yritä käännyttää ketään tekemään niin kuin minä teen.

Maailma on siitä omituinen juttu, että aina kun teet vähän toisin kuin  oletettu keskiarvo kattellaan vähän kieroon.
Halutaan nähdä epäsovinnainen usein radikaalina ääri-ilmiönä.

Kun sanon; ilon kautta, ensin tulee hiljaisuus, sitten tätimaiskautus
(Tiedättehän äännähdyksen, jonka naiset +50 vee päästävät aina ennen kuin aloittavat lauseen, jolloin he joutuvat sanomaan jotain heille epämiellyttävää),
ja sen jälkeen viisastelua elämän realiteeteistä tai siitä kuinka kukkahattutäteily ei sovi parikymppiselle.

Uskokaa tai älkää tiedän; elämässä on paljon surua, murhetta ja kurjuutta sekä epäonnistumista.
Mutta luulen, että ne tulevat ihmisen luokse ilman maanitteluakin.
Siksi minä pyrin tietoisesti kutsumaan luokseni vain iloisia ja onnellisia asioita.
Lahjon onnetarta.
Palvon hyvää draivia.
Kerjään iloa.

 

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Mitä sie siit tiiät?

Ärsyttääkö urheilija, joka lähetetään MM-kisoihin ja muistona kisoista hän tuo sijan 76?
 -Ärsyttäisikö, jos tietäisit samaisen urheilijan selvinneen harvinaisesta syövästä jonka parantumisennuste on alle 15 %? Urheilijalle tarjoutui mahdollisuus kokea arvokisojen huuma ja hän ei halunnut haaskata mahdollisuutta.

Paheksuitko teini-ikäistä tyttöä, joka bussipysäkillä istui lapsensa kanssa?
 -Paheksuisitko, jos tietäisit, että sama tyttö raiskattiin kaksi vuotta sitten, vain 13-vuotiaana. Tyttö halusi arvostaa elämää.

Arvosteletko abiturientin valintaa hylätä saavutettu opiskelupaikka, jonka takia hän voi jäädä lapsuudenkotiinsa vaille töitä ja koulutusta?
 -Arvostelisitko, jos tietäisit, että pojan isä kuoli murskauduttuaan rattijuopon pakettiauton alle pyörätiellä. Nyt pojan äiti kärsii masennuksesta. Poika valitsi olla äitinsä tukena ja aloittaa opinnot, vasta seuraavalla lukukaudella, jos kotiasiat ovat paremmalla tolalla.



















Anoreksia opetti minulle tärkeän oppimäärän elämästä:
ÄLÄ KOSKAAN TUOMITSE "MIUSTA TUNTUU" -PERUSTEELLA!
Asiat, ihmiset ja tapahtumat eivät ole mustavalkoisia.
On liian helppoa päästää suustaan, saati sitten ajatella että: "tuokin tekee noin, miksi ihmeessä ja on se vaan tyhmä, kun se noin tekee..."

Ohuesti miuta ärsyttää, kuinka helposti ihmiset tuomitsevat toisiaan.
Pyrin kuitenkin siihen etten ärsyyntyisi, sillä silloin vajoan niiden pikkusielujen tasolle, jotka tuomitsevat.
Yritän ajatella silloin; olen onnellinen, kun pystyn usein miettimään mitäköhän tuonkin taustalla on kuin noin tekevät, enkä tuomitse suoralta kädeltä.
Tulen lähinnä surulliseksi niiden ihmisten puolesta, jotka eivät koskaan käsitä, että maailma ja ihmiset ovat enemmän kuin ensi silmäys.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Katseita tulevaan

Luin aivan fantastisen kirjan:
Luota vaistoihisi. Älä hyväksy muuta kuin paras.
Ole tarkkana sitä etsiessäsi.
Älä anna sen luisua käsistäsi.
Toisinaan hyvät asiat tulevat ihmisen elämään ihan varkain.
Eikä mikään tule valmiina. 
Lopputuloksen määrää se miten suhtaudumme siihen mitä kohtaamme.
Mitä päätämme nähdä. Mitä päätämme tallettaa. Ja mitä päätämme muistaa.
Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja




Tämä viikko hujahtaa Viivillä neiti historianopettajana.
Vaihtelua opiskelijaelämän helppouteen.
Hyvästi rauhalliset aamukahvit. Tervetuloa ykköstunnit 8.30.
Hyvästi höpsöttelyjutut kanssaopiskelijoiden kanssa. Tervetuloa turhautuneiden oppilaiden purkautumiset. 
Ei vaan aikuisten oikeasti koululla on pääsääntöisesti ihan mukavaa.
Toivottavasti ketään ei haittaa, että historianopettaja luulee natsien olevan kuussa (kiitos Iron Sky) ja Jeesuksen olleen homo.

Kun kouluviikosta selvitään, on edessä seuraava varmuusalueelta poistuminen.
Esissä on vihdoin ja viimein odotettu neiti hevosen ratsukantakirjaus spektaakkeli.
Saa nähdä millaisin kuvioin neiti Rita ja neiti hevonen päättävät yleisöä tällä kertaa viihdyttää...

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Ihastuksen poikanen

Siis mie en kestä.
Olen korviani myöten ihastunut.
Ja tutut tietää tämä käy usein.
Tässä vaiheessa veljeni A alkaa nauraa ja kyselee kenenkäs kirjailijan kanssa se sisko tällä viikolla on menossa naimisiin. Kumpi se on täällä viikolla Miikka Nousiainen vai Tuomas Kyrö? Ja muistathan sisko-kulta, että ne on molemmat varattuja.
Hullaannun helposti inspiroivista asioista, karismaattisista ihmisistä ja milloin mistäkin.
Maailma on upea asia ja siihen kuuluu niin paljon kaikkea upeaa, että eihän tällaista mielettömyyttä meinaa näin pieni tyttönen kestää.

Mies jonka kasvonpiirteet eivät ole puukolla vuollut, vaan kirveellä hakatut.
Sotkuinen tukka.
Ujonoloinen.
Piskuisen pieni.
Kukaan ei huomaa tätä miestä kadulla.

Stadionilla, johon mahtuu miltei satatuhatta fanaattista urheilun ystävää, mies on jumalasta seuraava.
Saadessaan nahkapallon jalkaansa mies lentää, tanssii ja säkenöi.
Camp Nou palvoo häntä.
Mies tuntuu rikkovan kaikki mahdolliset ennätykset.

Tästä kaikesta huolimatta miehestä saa kuvan nöyränä, positiivisena ja kohteliaana.
Hän sanoo tavoitteekseen, että hän pyrkii olemaan joka päivä parempi ihminen kuin eilen.

Tarvinneeko perustella enemmän.
VIIVI LOVES LEO MESSI <3




lauantai 7. huhtikuuta 2012

Hyvä päivä

Silloin kun asiat sujuu ajattelu usein unohtuu.
Silloin kun ei suju on pakko ruveta analysoimaan.

Jos onnistumisen haluaa toistuvan, on syytä pohtia mitä tein onnistuessani.

Kolme kisaa.
Kolme menestystä.

Luvassa ei ole upeaa filosofista pohdintaa.
Luvassa on kolme populaarimusiikkipläjäystä.

Vuonna 2010 Ypäjä Tapiola Kasvattajakilpailu pronssia.
Korvissa soi:
You're on the frontline 
Everyone watching
You know it's serious
We're getting closer
This isn't over
 Shakira - Waka Waka



 Vuonna 2011 Uusikaupunki SM 22 hopeaa.
Päässäni pauhaa:
HUI mitä bakkanaalii kenttä täynnä ihmisii
HUI mitä karnevaalii nyt saa juhlii
Lord Est - Reggaerekka
Vuonna 2012 Harju hallialuemestaruus kultaa.
Rytmini oli:
This is my moment tonight
Hell yeah we doing it right
So get your hands up in the air
 Far East Movement - Live your life
Kuva: Sanna Tuokko



 
Sanomattakin selvää tänään kaikki sujui soitellen.
Kaksi rataa hallimestaruuksissa K:n kanssa. 
Molemmilta radoilta tuplanolla.
Sijoituttiin molemmissa luokissa ja mestaruusluokasta kultaa.
Ihmemies tuo K <3
Tänään rokattiin rankimmin :D

torstai 5. huhtikuuta 2012

Mustamies

Minun elämänpolkuni on kulkenut ristiin muutamien mielenkiintoisten hevosten kanssa.
Jokainen niistä on omalla tavallaan erityinen.
Kaikki ovat vaikuttaneet siihen mitä ja millainen olen nyt.
Parasta ovat WAU-elämykset; se hetki kun tajuaa kuinka suunnattoman onnekas on saadessaan mahdollisuuden työskennellä juuri tämän olennon kanssa.

Mustamies eli Herra K on minun tuttavani jo toisessa polvessa.
Olen saanut ratsastaa ja kilpailla hänen isällään Unikilla.
Mustaanmieheen sopivat adjektiivit tavallinen, hillitty ja laimea.
VASTAKOHTINA.
Muistuttaakseni kaikkia; omistan hevosen joka kuvittelee olevansa päivästä riippuen joko ninjasankari, lipizzaori tai viihdetaiteilija. Lähtökohtaisesti olen tottunut epänormaaliuteen.
K on kuitenkin hyvin hyvin HYVIN HYVIN HYVIN persoonallinen tapaus.
Jos asiat voi tehdä hankalasti, hieman eri tavalla, K varmasti tekee niin.
Ensitapaamisestamme on kulunut (jo HERRAN JESTAS aika menee nopeasti) kuusi vuotta.
K oli silloin kolmen vanha.
Tämä tapaaminen kuvaa ehkä K:ta, minua ja meidän yhteistyömme erikoisuutta.
Ekalla ratsastuskerralla K pukitti seurauksella: täysin uusi satulavyö katkesi (huikeet vatsalihakset on miehellä, sellaset kun sais itselleen), Viivi ja satula lensivät useiden metrien kaaressa hiekkaan. Ei siinä mitään, eniten hämmästyivät K:n omaiset. Taisin kiivetä ilmansatulaa K:n selkään ennen kuin kukaan ehti tajuta mitä oli tapahtunut. Traumoja ei jäänyt kummallekaan tai ei ainakaan tunnusteta niitä.
Näemme K:n kanssa aina silloin ja tällöin.
Treffimme tapahtumat hyppäämisen merkeissä.
Se on meidän juttu.
Ulkopuoliset haukkoo henkeä minun ja mustan halkoessa ilmaa.
No myönnetään tilanne ei kenties aina ole Viivin hallussa, mutta onneksi K ei ole mikään märkäkorva nysväri: voin antaa henkeni tämän miehen kavioihin.

Siis voi ei meillä on nii-iin paljon kaikkia huikeita, hulvattomia ja hauskoja kokemuksia, että en osaa päättää mistä kaikesta kertoisin.
 Kaikista komiikkatilanteista huolimatta (hevonen seisoo keskellä esterataa hysteerisenä eikä suostu liikkumaan koska pelkää tapahtuman äänentoistolaitteita, hevonen ei suostu liikkumaan kisakentän toisessa päässä, koska siellä on eriväristä hiekkaa kuin toisessa laidassa, hevonen etenee koko esteradan ainoastaan polkka-askellajia [askel, askel, hyppy, askel, askel, hyppy jne] ) K on aikuisten oikeasti ehkä lahjakkain estehevonen, jonka selässä olen päässyt ottamaan kyytiä.
Sain tästä muistutuksen tänään.
Melkein neljä kuukautta edellisestä tapaamisestamme.
Herra K hyppäsi kaiken itselleen tyypillisesti eli överisti.
Mikään ei ole niin mukavaa kuin hevonen, joka tykkää hypätä ja joka ei sano sitä sinulle vaan huutaa sen ilmaan täysillä volyymeillä.
Nämä ovat niitä WAU-elämyksiä parhaimmillaan; yhteistyö joka on molemminpuolisesti huippukivaa.
Iso kiitos näistä elämyksistä kuuluu K:n omistajalle Marille, joka antaa minun ja K:n toteuttaa itseämme  noh, hieman hulvattomalla tavalla.
K ja Viivi seuraavan kerran julkisesti nähtävissä Harjussa 7.4. Kaakkois-Suomen aluemestaruuskilpailuissa.
Saletisti överit tiedossa.
Kuva: Sanna Tuokko http://horselooks.kuvat.fi/kuvat/



keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Onnea ukko!

Tänään nimipäiviään viettää Ukko.
Minä en tunne yhtään ihmistä, jonka oikea nimi on Ukko.
Minun elämässäni on kuitenkin eräs, jota olen puhutellut ukkona koko ikäni.
Isäni isä tunnetaan meillä nimellä ukko.
Minua alkaa hymyilyttää heti, kun rupean ajattelemaan ukkoa ja mietin mitä hänestä kirjoittaisin.
Ukko on aina ollut lähelläni.
Isovanhempani asuvat juoksumatkan päässä lapsuudenkodistani.
Vain peltonotkon yli ja hups on mummolassa.
Vietimme lapsuudessamme veljeni kanssa paljon aikaa mummon ja ukon luona.
Emme ole koskaan olleet päikkärissä, vaikka vanhempamme ovat olleet töissä.
Koulun jälkeinen iltapäiväkerhokin on meille vieras käsite.
Pienet koululaiset Viivi ja pikkuveljeni A saivat aina koulutaksin kyydin mummolaan.

Ukko on kaiken sen perinteiseen suomalaisuuteen liitetyn ruumiillistuma;
ahkera,
kunnollinen,
velvollisuudentuntoinen,
tunnollinen,
sisukas,
luotettava.

Ukko on hyvin luonnonläheinen mies, jonka askeleet kulkevat rytmiin, jonka Torsansalolaiset metsämaat ovat hänelle opettaneet. Nykyään askeleet ovat puolta lyhyemmät kuin ennen, mutta varmuus on sama kuin ennen.
Ukko ei ole millään muotoa kirjaviisas, mutta hän on ihminen, jonka kokemusrikas elämä on sivistänyt. Hänen taitonsa ovat itse opittuja. Hänen nokkeluutensa on itse oivallettua. Hän on tarpeeksi kokenut osatakseen muodostaa omia mielipiteitä vailla pelkoa muiden mielipiteistä.
Ukko on juuri sellainen tervaskanto, jonka tietää elävän täyttä elämää loppuun asti.
Hän on sitä tyyppiä, joka kaatuu saappaan jalassa ja lippalakki päässä.
Ukko on turvallinen, mutta toisaalta aivan hulvattoman huumorin omaava mies.
Joka vielä yli 70-vuotiaana elää niin kiihkeästi suomalaisten urheilusuorituksissa, että Kaisa Mäkäräisen ampumahiihdon MM-kisojen mitalihiihto vaatii nitropurkilla käymisen.
Tuo uskomattoman nöyrä mies avaa suunsa vain silloin, kun on oikeasti asiaa (tai silloin kun mummo on paistanut piirakoita tai pullaa).

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Kuka siuta potkii perseelle?


Typerä kysymys.
Tarkoituksenani oli kirjoittaa raflaava otsikko.
Minua ei potki persuuksille kukaan.
Minun motivaationi pidetään hengissä omin avuin.
Tämä on vahvuuteni.
En tarvitse yleisöä innostuakseni.
Pystyn toimimaan ilman ulkopuolista psyykkausta.
Kolikon kääntöpuolena on heikkous.
Kun murrun ja epätoivo iskee, en osaa tarttua pelastusrenkaaseen.
Ylpeys ei anna lupaa jakaa taakkaa.

Nyt puhun seivästreeneistäni.
Motivaatio on peruskallioni, joka ei vapise.
Usko itseen sen sijaan horjahtelee kuin puolitoistavuotiaan kävely.
Treenit rullaavat, mutta kroppa on jumissa kuin Palestinan ja Israelin rauhanneuvottelut.
Tukkoinen olo ei niinkään ole huolenaiheeni. Tähän aikaan treenikaudesta voi ollakin juntturassa.
MUTTA tekniikka on hukassa. Tai itseasiassa voiko sellainen asia, jota ei ole koskaan omistanut, olla hävöksissä?
Olemme tehneet valmentajani kanssa koko talven kovasti töitä vauhdinjuoksuni kanssa, mutta muutosta parempaan ei ole tullut toivomissani määrin.
Uskoa koetellaan.
Olenko oikealla tiellä.

Hyvä vire, usko itseen on pikkuhippusista kiinni.
Sitä ei ajattele silloin kun kaikki menee hyvin.
Nyt yritän rakentaa tuota hyvän vireen palapeliä.
Minun palapelini vaikuttaa tällähetkellä tuhatosaiselta taivaspalapeliltä.
Vaikeudet kuuluvat elämään silloin kun poistutaan mukavuusalueelta
ja siitähän urheilussa on kyse.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Paras hetki

Kaikkeen tottuu.
Totta.
Minä en halua tottua.
En halua, että aistini turtuvat.
En halua, että muutun kyyniseksi.
En halua, että tekemistäni asioista tulee totunnaisia suorituksia.

Jos en totu, jokainen onnistunut esteenylitys Moonalla tuntuu lentämiseltä kivitalojen yli.
Jos en totu, jokainen juoksemani veto tuntuu siltä kuin juoksisin nopeammin kuin ennen.
Jos en totu, pysähdyn joka kerta peilin eteen ja voin todeta; minulla on kaunis vartalo.
Jos en totu, sydämeni pakahtuu ylpeydestä aina kun kouluttamani hevonen oppii uuden taidon.
Jos en totu, voin ihmetellä yhä uudelleen ja uudelleen auringonvalon ihmeellistä voimaa tehdä kaikki kauniimmaksi.
Jos en totu, voin antaa jokaikiselle hetkellä mahdollisuuden olla paras hetki.