lauantai 31. maaliskuuta 2012

Maltti

Lusikka kauniiseen käteen
Takaisin satulaan
Vannon kiven ja kannon kautta
Vannon kiven ja kannon kautta
Teen kaiken uudestaan
Scandinavian Music Group - Näin minä vihellän matkallani
Tämä olo valtaa Viivin joka vuosi.
Aina kun valo alkaa voittaa.
Päivät pitenevät.
Valkoinen esirippu vedetään näyttämön edestä.
Levoton olo.
Maltti ei ole enää kaverini.
Haluisin tehdä kaikkea nyt heti.
Paikallaan ei ole hyvä olla.
Pakottava tarve elää, tuntea, kokea.
Samalla tuntuu, että kaikki menee ohi.
En ehdi mitään.
Sille minusta tuntuu.
Yritän neuvotella ystävyyssuhteeni Maltin kanssa meitä molempia miellyttäväksi. 
 

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Luottamus

Pörheä Moona touhottaa kylätietä pitkin.
Liehakas hevoseni etenee normaaliin hieman hulvattomaan tapaansa.

Mutkasta suoralle kaahaa pieni kuorma-auto.
Aivan liian kovaa sohjoisella kylätiellä.
Lavalla keikkuu, huojuu, kolisee ja lonksuu kaivuri.
Kuski päättää olla hiljentämättä.

Ehdin tehdä tasan yhden asian: sydämeni lyö tyhjää.
Moona jäykistyy entisestään.
Ajattelen vain: rakas hevonen luota minuun nyt.

Auto ryntää ohitsemme.
Moonan polkiessa paikallaan.

Tilanne on ohi.
Moona pysähtyy.
Kääntää pään minuun.
Huokaisee syvään ja pärisyttää sieraimiaan.
"Selvittiin" hän sanoo ja jatkamme matkaa kotiin.

Luottamus on uskomaton, lähes sanoin kuvaamaton asia.
Tila kahden olennon välillä.
Ääneen sanomattomia lauseita.
Uskoa toiseen.
Olotila, jota ei voiteta kuin tyrmäyksellä nyrkkeilykehässä.
Luottamus on kuin neulomista.
Se ei onnistu yksin puikoilla, tarvitaan myös lankaa.
Toisaalta pelkällä langallakaan ei valmisteta tumppuja.




torstai 29. maaliskuuta 2012

Viivi sydän Moona

Onnistuminen on yksinkertainen asia.
Se on sitä, että saavuttaa mitä on halunnut.
Sen saavuttaminen vaatii päätöksen: mitä haluan.
Lisäksi se vaatii uskon: tulen saamaan sen mitä haluan.
Usko pitää yllä innostuksen: voiman joka pitää moottorin hyrräämässä matkalla kohti päämäärää.

Hyvin simppeliä.
Teoriassa.

Käytännössä.
Erittäin vaativaa.

Onneksi on päiviä, jolloin usko palkitaan.
Tänään pieni hevoseni.
Tuo otus, jonka sielunelämästä oppii olennaisen muutamassa hetkisessä.
Eloisa, jopa hieman riehakas pikkutamma.
Mutta kahdeksan yhteisen vuoden jälkeenkin, se yllättää minut päivittäin.
Tänään pieni hevoseni.
Tanssi kanssani.
Kaikissa askellajeissa.

On fantastista tiedostaa tällaiset parhaushetket silloin kun ne ovat todellisia tässä ja nyt.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Eniten väsyttää kaikki

Tiedät tunteen:
ihan sama mitä teet tai olet tekemättä
ihan sama mitä tapahtuu tai on tapahtumatta
VÄSYTTÄÄ, VATUTTAA, ÄRSYTTÄÄ
Eniten inhottaa: inhotus lisääntyy inhoamalla.
Onnellisuus, innostus ja iloisuus ovat airot, jolla kääntää veneen suunta vastatuulesta myötäiseen.
Mitä enemmän vatvon ikäviä asioita sitä enemmän niitä näyttää olevan.
Järrrrrrrrrjen käyttö on sallittua ja siksi otankin kovat aseet käyttöön.
Pakotan itseni nauramaan.
Ilta olkoon pyhitetty Leena Hefner os. Herpeenluomalle.
On hirrrrrrrrrrrrveen ihanaa, että nauraminen on niin pienestä alkusysäyksestä kiinni.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

SE oikea

Mistä tiedän että kuka on oikea
Kun joku on pitkä, joku toinen on soikea
Joku on hullu ja joku on kaunis?
No toi on Härkä ja toi on Kauris.
Haloo Helsinki - Jos mun pokka pettää
Ihmisten parinvalinta on monimutkainen prosessi, jota säätelee niin henkilökohtaiset mieltymykset, järkiperäinen faktojen tarkastelu kuin tunteiden selittämätön vetovoima.
Asia ei ole rahtustakaan vähemmän hankalaa hevosten kanssa.
Olemme äitini kanssa valinneet kaksi kertaa ennenkin oriin tammallemme.
Molemmilla kerroilla suomenhevostammamme Manna sai sulhasekseen molempia miellyttävän tunteella valitun, mutta järkiperusteluihin sopivan orin.
Moona ja Kaspar ovat molemmat fantastisia hevosia.
Totuushan on, että omiinsa rakastuu joka tapauksessa.
Ne oppii tuntemaan. 
Niihin kiintyy.
Ne ovat juuri niinä omina persooninaan täydellisiä omia itsejään.
Kuitenkin orinvalinta on aina yhtä ongelmallinen eipäsku-juupasku-ehkä-jos-sittenkin-jossittelua.
Viivi ja äiti keskustelevat.
Ovat molemmat yhtä lailla muka järkeviä, mutta loppupeleissä mututuntuma ratkaisee kaiken.
Onko se sitten ruskea Calazio, valkoinen Catcall vai jokin muu?
Meillä pidetään sopimusneuvotteluja vielä useampaan otteeseen ennen kuin SE OIKEA mies on valittu.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

kiitos

Palautteen vastaanottaminen... niin tuo ikuinen murheenkryyni.
Suomessa elää kummallinen mielikuva, että positiiviseen palautteeseen pitää reagoida vähättelyllä.
En mie nyt.
Eihän tää nyt oo mikään.
En tosissaan yrittäny.

Huoh.

Kun totuushan on, että mukavia huomioita itsestä ja tekemisistään on aina ihana saada.
Yritänkin viljellä kohteliaisuuksia kanssaihmisille aina tilaisuuden tullen.

Minun päähäni on kuitenkin iskostunut tuo perisuomalainen tapa lytätä kohteliaisuudet vähättelyllä.
Olenkin tietoisesti yrittänyt opetella olemaan parempi kehujen vastaanottaja.
Aluksi olen yrittänyt vastamaan ensin kiitos.
Se on lyhyt, kaunis ja suhteellisen helppo tapa vastata ja samalla välttyy vähättelyn sudenkuoppaan putoamiselta.
Nykyään onnistun jopa välillä sanomaan vastauksena kehuihin kiitoksen lisäksi esimerkiksi:
toden totta minäkin pidän tästä uudesta paidastani.

MUTTA

Sitten tulee puolituttu, joka tulee sanomaan päin naamaa ja minun tietämykseni mukaan aivan täysijärkisenä ja ihan selvinpäin vailla taka-ajatuksia:
Siulla Viivi on jumalainen kroppa.

Niinpä niin.
Yritys hyvä kymmenen, mutta Viivi ei saanut edes pientä kiitosta suustaan ulos.
Näitä sattuu.
Minun on jatketta mieleni koulutusta.
Mutta voi piru perkule, onko hieman hykerryttävää omistaa jonkun mielestä jumalainen kroppa!?!?

torstai 22. maaliskuuta 2012

ottakaa tai jättäkää

Varoituksen sananen; olen taas saanut itseni kiinni pohdiskelemasta riittävyyttä.

Tilanne vaikuttaa ping pong-ottelulta. Päätän, että riitän tällaisena yrittämättä miellyttää muita. Lyön pohdiskelupallon PING.
Kuluu hetkinen. Aloitan minuuteni riittävyyden kyseenalaistamisen. Pallon on jälleen luonani PONG.

Haluan olla mahdollisimman miellyttävä kohdatessani ihmisiä. Koen velvollisuudekseni olla hyväntuulisuutta, turvallisuutta ja mutkattomuutta ympärilleni hehkuva lyhty. Kannan jatkuvasti huolta kanssaihmisteni hyvinvoinnista ja siitä, että heidän on hyvä olla seurassani. Haluan omalla toiminnallani tehdä toisten elämästä onnellisempaa. Tällainen elämäntyyli on kuluttava. Toivon antavani aina parhaan mahdollisen kuvan itsestäni kulloisenkin tapaamani ihmisen silmissä. Tapani olla vuorovaikutuksessa on uuvuttava. Ajoittain olen aivan puhki, kun olen ihmisten kanssa tekemisissä pitkiä pätkiä yhtämittaisesti.

Havahduin ajatusmaailmani hankaluuteen. Vaikka saan paljon tuottaessani iloa muille, poltan itseni loppuun jos jatkan loputtomiin näin. Aina tulee vastaan tilanne, josta en kykene suoriutumaan mielestäni riittävän hyvin.

Miksi yritän olla enemmän kuin olen?
Olenko sitä mieltä etten luonnostaan ole tarpeeksi hyvä, riittävä?

Taidan olla ylikriittinen ja taidan samalla olla todella typerä. Ihailen aitoutta ja ihmisiä, jotka uskaltavat tulla tilanteisiin omina itsenään vailla miellyttämisen naamiota kasvoillaan.

Vaatii minulta suuria ponnisteluja tulla näkyväksi omana itsenäni ilman anteeksipyytelyä ja miellyttävyyden taakse verhoutumista.
Opettelen yhä uudelleen ja uudelleen sietämään epävarmuutta, joka minut valtaa saapuessani tilanteisiin asenteella "tällainen mie nyt oon, ottakaa tai jättäkää"
 


keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Opettajuudesta ja opettajista

Minun ei pitänyt mennä lukioon.
Minun ei pitänyt mennä yliopistoon.
Minusta ei pitänyt tulla opettajaa.
- Olen ylioppilas, suorittanut kohta 240 opintopistettä yliopistossa ja opiskelen opettajaksi.

Opettajuus on hämmentävä asia.
Se pakottaa pohtimaan omaa identiteettiä ja sen suhdetta siihen kuvaan, jonka haluaa antaa itsestään opettajana.
Minun ihannekuvani piirtyy tarkemmaksi jatkuvasti.
Se on hahmoteltu niillä kokemuksen kynillä, jotka kaikki minun elämäni varrella olleet opettajat, valmentajat ja kouluttajat ovat tarjonneet malleina.
Loppusilauksen väritän omien näkemysteni värikynillä.

Millainen minun mielestäni on hyvä opettaja?
Minä kunnioitan avoimuutta ja välittömyyttä.
Etäisyys ja teatraaliset kulissit ovat käyttökelpoinen keino peittää omaa epävarmuutta ja auktoriteetinpuutetta.
Haluisin olla opettaja, mutta samalla myös ihminen.

Näin jälkikäteen punniten minun suurimmat arvostukseni opettajuuteen ja ihailuni opettajana onnistumiseen liittyvät yläasteelle ja lukioon.
Ensinnäkin minulla oli aivan valloittava opettaja matematiikassa koko yläasteeni ajan.
Opettajani kokemuksesta kertoo jotain se, että hän opetti samassa koulussa jo silloin kun isäni oli yläasteella.
Tämä herrasmies oli ulkoiselta habitukseltaa hyvin stereotyyppinen ja konservatiivinen.
Opettajana aivan valloittava: reilu ja tasa-puolinen kaikille. Vaati ehdotonta järjestystä, mutta antoi vapautta. Lisäksi aivan valtavan hauska. Uskomaton verbaalikko ja valtavan nöyrä. Tiedättehän ihmistyypin, joka on niin varma itsestään ettei tarvitse tehdä numeroa tullakseen huomatuksi.

Toiseksi minulla oli lukiossa aivan fantastinen ruotsinopettaja. Samainen mies toimi myös ryhmänohjaajanani koko lukion ajan. Huikean hauska, mutta toisella tavalla kuin edellä mainitsemani matematiikanopettaja. Pelkkä opettajan ajatteleminen nostaa hymyn huulilleni. Opettajana hieman erikoinen näky eteläkarjalaisessa pikkukoulussa. Pukeutuminen kuin suoraan Tukholman kaduilta. Lähtökohdaksi on sanottava; en ole ollut hyvä kielissä. Olen ollu laiska opettelemaan kielioppia ja sanastoa. Ruotsinopettajani oli kuitenkin aina positiivinen ja kannustava niin minulle kuin lukioluokkamme muutamille pojille, joiden opiskelumotivaatio ja taidot olivat potenssiin sata vähäisemmät kuin minulla. Luokassa vallitsi aivan valtavan turvallinen ilmapiiri, joka mielestäni kumpusi opettajamme rohkeudesta olla konstailematon ja aito. Tunneilla keskityttiin oppimiseen ja vaadittiin työn tekoa, mutta myös naurettiin äänekkäästikin ja lörpöteltiin kun sen aika oli.

Olen onnistunut opettajana, jos yksikin oppilaani voi ajatella minua sellaisella lämmöllä ja onnellisuudella tiedostaessaan miten miellyttävää, kasvattavaa ja turvallista on ollut olla oppilaana, sellaisille opettajille kuin minä koen nämä opettajatuttavuuteni.



maanantai 19. maaliskuuta 2012

oikeutus

Mä tunnen niskassa maailman paineen,
kuka uskaltaa olla erilainen.
Käsi ylös huuda se ääneen,
ettei ne harmaana massana nää meit.

Olen ihan varma, että jokainen ihminen kokee joskus painetta, jonka aiheuttaa ympäristö.
Koemme, että meidän pitäisi toimia tavalla, jonka toiset ovat määritelleet, tullaksemme hyväksytyiksi.
Ihmiselle on luonnollista kokea tarvetta tulla hyväksytyksi.
Viivin päässä on noussut yhä vahvemmaksi risti riita: 
tehdäkö niin kuin itsestä hyvältä tuntuu ja sietää paheksunta 
vai tehdäkö odotusten mukaan ja haalia hyväksynnän mielihyvää?

Mitä sult odotetaan ja kuka odottaa,
kenelle annat vallan sut nostaa ja pudottaa.
Kun täällä varmaa ei oo muu kuin kuolema
ja aarteet matkalle ripoteltu harvaan.

Yhä suuremmissa määrin tajuan kliseen: omaa sydäntään pitää kuunnella.
Tämä ei tarkoita kuuro-sokeutta ympäristölle ja passiivisuutta muita kohtaan.
Tämä tarkoittaa sitä, että kukaan muu ei voi tietää miltä minusta tuntuu.
Olenkin paras asiantuntija omalle elämälleni.
Vain minä itse voin näytellä oman elämäni pääosaa.
Ei kukaan muu.
Jos en ota vastuuta ja vapautta toteuttaa tätä osaa se jää täyttämättä.

Eläminen täysil ei tarkota et sun pitää elää nopeeta.
Kaikki irti siit mut mil tapaa, villi ja vapaa,
täällä ollaan vaan ihmisii.
harva uskaltaa sisintänsä totella,
juoksee karkuun ei uskalla ottaa otetta.

Erityisesti urheileminen kilpaa kansallisella tasolla ja vain itselle tuntuu vaativan oikeutuksen todistamista yhä uudestaan ja uudestaan.
Sama pätee harrastehevosen kanssa kilpailemiseen aluetasolla.
Sekä opiskeluun tahdilla, joka mahdollistaa ajan jakamisen myös muille elämän iloille.
Olen elävä esimerkki poliitikkojen kauhistelemista nuorista, jotka eivät valmistu työelämän käyttöön ja yhteiskunnan hyödyksi tarpeeksi nopeasti.
Paheksuntaa.

Elämä sormien välissä kuin vettä,
tässä pitäs alkaa miettii eläkettä.
Koitetaan nyt päästä ensin kolmenkympin yli.

Välillä tuntuu vaikealle olla omanlainen.
Uskoa koetellaan, kun ulkopuolelta arvostellaan.
Olennaista kuitenkin on, että joka kerta kun uskoo, seuraava kerta on helpompi.
Omaa polkua kulkee luottavaisemmin kun huomaa, että hyvin tämä menee ja aina voi palata takaisin, vaihtaa suuntaa tai aloittaa aivan uuden polun jos siltä tuntuu.

Entä jos en ookkaan varma vielä,
valmis rauhoittumaan,
en osaa seistä paikoillaan.
Entä jos en ookkaan sillä tiellä, enkä,
kulje suuntaan,
jota multa odotetaan.
Entä jos en ookkaan varma vielä,
valmis rauhoittumaan,
on helppoo olla irrallaan.
Elastinen - Irrallaan




sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Vanha sielu

Havahduin tänään ajattelemaan vanhenemista.
Syystä numero yksi:
Äiti ja iskä viettivät eilen yhteisiä ysikymppisiä.
Äiti täytti tänään nelkytviis. Iskä tasan kuukausi sitten.
Onnea rakkailleni!
Vastahan ne oli kolkytviis.
Aika menee kamalan nopeeta.




Syystä numero kaksi.
Olen vanhentunut henkisesti.
Tein tänään empiiristä tutkimusta ajatusmaailmastani.
Tutkiskelun tulos: olen kypsynyt. En ole enää niin äkkipikainen kuin ennen.
En ole enää niin riippuvainen siitä, millaista palautetta saan tekemisistäni muilta, vaan uskallan luottaa omiin visioihini.
Nämä huomiot tein tänään ollessani kisoissa Moonan kanssa.
Yhteistyö pienen ruskean kanssa sujui saumattomammin kuin koskaan ennen.
Moona oli ennennäkemättömän luottavainen.
Hyppäsi kisoissa kaiken mitä pyysin, rohkeasti ja empimättä.
Olin valtavan ylpeä Moonasta sekä itsestäni.
Teimme tosi hyvin.
Kuitenkin tulos joka näkyy tuloslistassa on neljävirhepistettä.
Ihmisille, jotka eivät tiedä ajatuksiani tulos näyttää epäonnistumiselta.
Minulle tunne, että oikealla tiellä ollaan ja yhteistyö sujuu, on suurinta voittoa vastaava, jopa makeampaa.
Olen Moonan kanssa irtautunut ulkoisista paineista.
Olen kasvanut ulos vastuusta suorittaa toisille.

Minusta tuntuu hyvälle olla sielulta vanha.
Vapaalta.


"En tahdo perille vielä, mä viihdyn matkallani.
Elän hetkelle, arvostan joka askeltani.
Maisemat vilisee, se on mulle rikkautta."
Fintelligens feat. Lauri Tähkä - Määränpää

perjantai 16. maaliskuuta 2012

hips

Nyt se on sitten takana.
No mikä?
No monialaisten pääsykoe.

Viivin päivään on mahtunut paljon muuta kuin tuo koe, joka muuten meni ihan hyvin.
Jos en saa opinto-oikeutta vika ei ole minussa.
Kaikkeni annoin ja se riittää.

Mutta tähän päivään.
Aamu alkoi lantiotreenillä.
Kyllä luit oikein LANTIOtreenillä.
Viivin juoksussa on se vika, että lantio ei toimi.
Viivin 164 senttinen varsi on muutenkin sen verran lyhyt, että askelpituudessa ja liikelaajuudessa ei parane antaa tasoitusta kilpasisarille.
Olen huvittava näky yrittäessäni löytää lantion liikettä, jolla liikkuvat Evilän Tommi, Pimiän Juho-Matti ja Laxin Petteri.
Nämä esimerkit mielessä hytkin ympäri Joensuu Areenaa.
Voin kertoa, erittäin hupsunnäköistä.

Lisäksi tänään Viivi on keskittynyt yhteen lempiharrastuksistaan:
Jamie Oliverina leikkimiseen.
Viivi on leiponut valkosuklaa-daim juustokakkua, täytekakkua ja mozzarella-tomaatti-pesto-piirakkaa.
Apuna tietenkin apukokki Kakkonen, Helga ja Hilda.
Hyvin paljon hauskaa :D

torstai 15. maaliskuuta 2012

lungisti

"Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan
Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma antaa kaikkein parastaan"
Suurlähettiläät - Kuka pysäyttäisi kellot
Kun on hevonen, jolla on omistajan diagnosoima ADHD, osaa arvostaa seesteisiä päiviä.
Tänään laajustimme Moonan kanssa yli tunnin sokaisevan kirkkaassa maaliskuun auringossa Torsa-järven jäällä.
Moona löntysteli ilman satulaa ja löysin ohjin.
Vaikka rakastan sitä säpinää ja raivoräiskettä, josta pikkutammani tunnetaan, nautin suunnattomasta niistä hetkellisistä välähdyksistä, jolloin Moona malttaa ottaa ihan lungisti.
Kaunis ihana päivä <3


(Edit. Tätä rauhallisuutta ei kestänyt ihan koko lenkkiä. Moonan oli aivan pakko loikata idolinsa Karuson lailla penkan yli jäältä takaisin maalle. Oli muuten himppasen lähellä, että neiti kuljettaja ei jäänyt ihailemaan jäämaisemia ihan vaan keskenään :) Tää on tätä Moonaa <3 )
 

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Ran Forrest ran

Olen kyltymätön.
Koettelemaan rohkeuttani poistua mukavuusalueelta.
Aion laajentaa opintojani.
Haluan luokanopettajaksi.
Tämä vaatii opinto-oikeuden saamista opettajan monialaisiin opintoihin.
Pääsykokeet ovat perjantaina.
Aluksi minua hirvitti.
Ei niinkään se etten läpäisisi pääsykoetta.
Elämä jatkuisi siitä huolimatta mielekkäänä.
Minua hirvitti mahdollisesta hylkäämisestä seuraava paha olo.
Kestäisinkö sen?
Hämmennyin omasta pelostani.
Miksi pelkäsin epäonnistumista niin kovin?

Ajatellaan asiaa hypoteettisesti: en saa opinto-oikeutta.
Mitä siitä seuraisi?
A. Toisten ihmisten reaktiot.  
Pelkäsin, että toiset yrittäisivät käyttää minun epäonnistumisen hetkeä hyväkseni.
OIKEASTI minun läheiseni ovat AINA (alleviivaan sanan AINA) tukeneet, kannustaneet ja myötäeläneet epäonnistumisteni hetkillä.
Joten tätä minun ei tarvitse murehtia.
B. Mikä minusta sitten tulee isona?
Niin minustahan tulee jo äidinkielenopettaja. Saan opettaa, vaikken olisikaan luokanopettaja.
Ja ainahan voi hakea uudestaan.
C. Entä jos jään vatvomaan epäonnistumista ja ahdistun itsestäni.
HEI OIKEASTI! Minulla on noin miljoona rautaa tulessa. Kuinka todennäköistä on, että jään märehtimään jotain opinto-oikeutta. NIIN VARMAAN :D

Pääsin lopputulemaan, jossa minulla ei ole mitään syytä pelätä. Epäonnistuminen olisi tietenkin inhottavaa, mutta täysin hallittavissa.
Nyt voinkin valmistautua pääsykokeeseen luottavaisena itseeni ja parhaaseen mahdolliseen tulokseen pyrkien.
Näiden ajatusten jälkeen minulla on seesteinen olo. Minulla on hymy huulilla ja päässäni soi Forrest Gump elokuvan tunnari. Sen myötä tunnen itseni yhtä vahvalla itsetunnolla varustetuksi kuin aivan valloittava Forrest.


tiistai 13. maaliskuuta 2012

Keltainen naakka

Tenttikirjallisuuden lukeminen on mielekästä kun se tuo silmieni eteen tällaisia helmiä.
P. Mustapää

Keltainen naakka

Oli kirkon harjalla naakka,
oli naakka keltainen,
siis harvinainen naakka,
siis narri naakkojen.

Se viivytteli yksin
kai ajatellakseen
ja perin harvoin nousi
valjuille siivilleen.

Vaan mustain naakkain parvi
hihkui ja vaakkui vain.
Ja annas olla, aamu
kun koitti sunnuntain,

kun tornissa juhlallisesti
kelloja kläpättiin
ja lukkari rovastin myötä
vaelsi temppeliin,

se mustain naakkain parvi
kuten arvata saattaakin
kuin raekuuro sinkos
yli korkean tapulin.

Vaan keltainen naakka silloin
oli ainoa äänetön,
joten silläkin vihastutti
se naakkayhteisön.

Se ei ulvonut susien myötä
- tai naakkakielellä, ei
se vaakkunut naakkojen lailla -
mikä siltä suosion vei,

joten kerran mustat naakat
sen silmät sokaisivat -
ovat vallalla naakkojen maassa
periaatteet ankarat.

Oli kirkonharjalla naakka,
oli naakka keltainen,
siis harvinainen naakka,
siis narri naakkojen.

Ja aforismin laati
se ensimmäisen näin:
On selkäranka mulla,
jos silmittäkin jäin.

Ja toisen, yhtä hyvän:
Ma oivan osan sain -
on kunniallista kuolla
väriänsä tunnustain.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

elämänkaari

Elämä on hieno juttu.
Miksi niin ainutkertainen ja uniikki asia kuin elämä on saanut kulttuurissamme vertauskuvakseen kaaren?
Kuka hemmetin valopää on jossain savupirtissä saanut neronleimauksen ja alkanut käyttää sanaa elämänkaari?
Tämän seurauksena hiljalleen on kehittynyt ajatusmalli, jossa elämä nähdään kaarena.
Jos elämä on kaari, siihen liittyy ajatus ennaltamäärättävyydestä.
Elämänkaareen liittyy sosiaalisia odotuksia, normeja ja rooleja, joita yhteiskunta instituutioineen ja kulttuureineen kohdistaa yksilöihin.
Elämänkaari luo mielikuvan ennaltamäärätyistä virstanpylväistä, jotka ihmisen tulee saavuttaa tiettyyn ikään mennessä.
Onko reilua ajatella, että elämämme on valmiiksi piirretty kartta, jonka ohjeita meidän on noudatettava.
Jos poikkeamme reitiltä, saamme osaksemme arvostelua ja halveksuntaa.

En syytä ketään enkä mitään.
Yhteiskunta, kulttuuri, vallitseva ilmapiiri eivät ole kenenkään syy ja kukaan ei ole niistä yksinään vastuussa.
Tässä elämänkaari-asiassa minä olen kapinallinen.
Rakkari.
Otan sen hiton elämänkaartani esittävän kartan yhä uudelleen ja uudelleen käteeni ja ruttaan sen paperitolloksi ja heitän roskiin.
Haluaisin oppia olemaan vapaa ulkopuolisista odotuksista ja elämään itselleni.
Minun ei tarvitse suorittaa kuin itselleni.
Vai tarvitseeko?
Olen aikani lapsi ja vaikka haluni sylkeä ajatukselle elämänkaaresta on vahva, kaivan yhä uudelleen ja uudelleen rytätyn elämänkaaren karttani roskapöntöstä ja tutkiskelen kovia kokenutta ohjenuoraani.
Epävarmuus kalvaa mieltä uskoako karttaa vai mennäkkö omia polkuja.
Toivon rohkeutta jättää elämänkaari-kartta lopullisesti roskakoriin.
Haluan luottamusta itseen, jotta kartan hylkääminen ei kalvaisi mieltä.

Tänään olo on rohkea ja luottavainen.
Kiitos siitä elämä <3


sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

kisaa

Avasimme tänään vuoden 2012 ratsastuskisakauden Moonan kanssa.
Kävimme Imatralla harjoitusestekisoissa hyppäämässä pienen luokan.
Maneesi on tuttu ja rata helppo.
On miellyttävää huomata kuinka Moona edelleen jaksaa intoutua hyppäämisestä, vaikka alkava kausi on jo kolmas kisakautemme.

Moonahan ei niinkään ole kilpaurheilija.
Siinä mielessä, että M antaa aina kaikkensa pienimpäänkin mitä tekee, hän on urheilija.
Sielultaan hän on kuitenkin viihdetaiteilija.
Moona jaksoi jälleen kerran vingahdella, pomppia, pukitella ja jammailla verryttelyssä.
Kiihkeä pikkuhevoseni tulee aina huomatuksia.
Moonan elämänasenne on "Mieluummin överit kuin vajarit".
Mitä kisoihin tulee; palasimme kotiin kera sinisen rusetin ja virhepisteettömän suorituksen.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

veri on vettä sakeampaa

Olen isosisko maailman parhaalle pikkuveljelle.
A ja minä ollaan monessa asiassa kuin komedia ja tieteisfilmi.
Minä on huolehtijamurehtija. A on (ainakin ulospäin) hyvin rento.
Minä olen yksilöurheilija. A on joukkuepelaaja.
Minä olen varovainen kuski. A on rämäpää.
Minä kirjoitan. A piirtää.
Minä olen pikkutarkka. A on suurpiirteinen.
Minä olen juro. A on seuramies.

Emme me aina ole olleet niin läheisiä kuin olemme nyt.
Kun olimme kakaroita, A kylvetti minua lumessa, pölli karkkia minulta, huudatti heviä, vaikka minä halusin kuunnella spaissareita. Minä taas kantelin A:n pienimmistäkin kolttosista vanhemmille.

Olemme kuitenkin kasvaneet yhdessä. Olemme melkein samanikäisiä. Ikäeroa on vaivaiset vuosi, kaksikuukautta ja kahdeksan päivää.
Katsoimme aina yhdessä prätkähiiriä.
Kilpailimme kumpi kulkee kovempaa ponini vai A:n mopo.

Minä valitsin A:lle tumman puvun rippijuhliin.
A opetti minut käymään baarissa.

Minä kirjoitin A:n työhakemuksen (työpaikkaan, jonka hän sai).
A kuljetti minua ja Moona heppa-autolla valmennuksiin (vaikka hän vihaa heppailua melkein yhtä paljon kuin pakasteherneitä).

On ihan parhautta, että maailmassa on pikkuveli.
Johon voin luottaa missä asiassa tahansa.
Siitäkin huolimatta, että pikkuveli on hyvin usein itse milloin missäkin pulassa.



torstai 8. maaliskuuta 2012

joku päivä

Tänään on naistenpäivä, jos joku ei sitä sattunut vielä tietämään.
Viivin mielestä tänään voisi ihan hyvin olla isänpäivä, ystävänpäivä tai veteraanienpäivä.
Kai muisto- ja juhlapäivien tarkoituksena on ilmaista kunnioitusta kulloistakin kyseessä olevaa kansanryhmää kohtaan.
Viiviä ihmetyttääkin tarvitsemmeko kansallisesti tai jopa kansainvälisesti lailla määrätyt päivät, jotta muistamme tuoda julki, että arvostamme?
Emmekö muista, ehdi, viitsi vai kehtaa sanoa kanssa ihmisille, että välitämme, ellei meille varta vasten annetta ylemmiltä tahoilta ukaasi huomioida?

Viivillä on filosofia, jolla ei ole minkäänlaista tieteellistä pohjaa.
Ajatusmaailma perustuu siihen, että se tuntuu minusta hyvälle.
En tuputa sitä kellekään.
Kuinka voisinkaan, koska se perustuu vain omaan kokemukseeni.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan yritän elää joka päivä äitienpäivää, naistenpäivää, nimipäivää jne jne
Pyrin sanomaan mitä ajattelen ja huomioimaan muita aina kun pystyn.

En ole natsi tämän asian suhteen.
Toivotin tänäänkin hyvää naistenpäivää äidilleni heti aamusta.
Haluan kuitenkin ajatella, että pystyn arvostamaan ja ilmaisemaan arvostukseni kaikkia naisia kohtaan aivan minä maailman päivänä tahansa.



keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

aurinko

Käännän väsyneet kasvoni sinuun ja jaksan taas
sinä valutat voimasi minuun niin kuin nukkuvaan
se saa silmäni auki ja jalkani nousemaan
Samuli Edelmann - Aurinko


Tänään treeniseurana perheen kuopus Hilda kohta kaks vee, joka nauttii ehkä eniten kaikista vapaudesta, jonka hankikeli tarjoaa viiskiloiselle.
Lisäksi mukana mustarusseli Luna.
Ei tarvinne sanoa; MINÄ TYKKÄÄN AURINGOSTA!

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Tavoitteet

Olen suoritusorientoitunut.
Saan mielihyvää, kun saan aikaiseksi.

Päättäessään suorittaa ihminen asettaa tavoitteen.
Tavoitteen asettaminen on kamalan vaarallista.
Tulee astuneeksi eturintamaan, jossa epäonnistumisen luoti voi lävistää koska tahansa.
Suorittaminen ja saavuttaminen vaativat aina varmalta alueelta poistumista.

Viiviä hieman hirvittää.
Mutta epävarmuuden mukanaan tuoma pelko, on mitätön verrattuna iloon joka syntyy saavuttamisesta sekä saavuttamisen tavoittelusta.

Tavoitteiden asettaminen on aina jännittävää.
Viivi harrastaa kaikenlaisia tavoitteita.
Tavoitteena voi olla lukea sata sivua tentti kirjaa tänään.
Imuroida talo ennen iltapalaa.
Olla nöyrä, kiitollinen ja onnellinen ja nauttia elämästä.
Tavoitteet ovat erikokoisia, -muotoisia ja -merkityksellisiä.

Tavoitteet tekevät arjesta elämisen arvoista.
Mielekästä.

Minun tavoitteeni tässä lähiaikoina ovat:
a. saada vihdoin kandidaatin tutkintoni suljettua.
b. saada opinto-oikeus opettajan monialaisiin opintoihin.
c. kantakirjata Moona ratsukantakirjaan.
d. hypätä uusi enkka seipäässä.
e. hypätä Kalevan Kisojen finaalissa tänä kesänä.

Ja kaikkein suurimpana tavoitteena on elää mahdollisimman onnellisena ja jokainen hetki kerrallaan mahdollisimman täysipainoisesti.




Kuulostaa kamalan ylevältä näin kirjoittettuna, mutta toisaalta miksi tavoitella hopeeta, jos on mahdollista saada kultaa?



sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

tässä ja nyt

c. Sanna Tuokko


Tänään ilma näyttää samalle kuin seitsemän vuotta sitten.
Valkoinen lumitäkki, joka peittää maan on koristeltu strassein ja timantein, jotka aurinko saa säihkymään.
Keväinen valo on voimaa.
Seitsemän vuotta sitten olin tuolla ulkona ratsastamassa niin kuin tänäänkin.
Ratsuna silloin oli pieni ruunikko.
Poni, jolla olin ratsastanut lähes vuosikymmenen ajan, melkein koko ikäni.
Ratsastin äitini seurassa reittiä, jota olin kulkenut niin jalan, suksilla, pyörällä kuin hevosellakin lähes jokaisena elämäni päivänä.
Hevoset, tuttuja toisilleen, kävelivät rinnakkain.
Toinen hypähtää. Säikähtää kenties tuulen kahahdusta.
Ystävänsä reagointia seuraten poni kavahtaa hieman sivuun.
Suoraan kylätielle, jossa autoja liikkuu talviaikaan maksimissaan parikymmentä päivässä.
Ajassa, joka on lyhyempi kuin silmänräpäys, ystäväni murskautuu valkoisen pakettiauton keulaan.
Hän olisi voinut pysähtyä.
Silloin minä olisin iskeytynyt auton alle.
Minun suojelusenkelini oli pieni hevonen, joka heittäytyi kahdeksankymmentäkilometriä tunnissa etenevän rautamöhkäleen eteen ottaen vastaan iskun.
Minä lensin vain penkkaan.

Lapsuuden ystäväni oli ensimmäinen minulle todella läheinen, jonka menetin.
Noin nuorena ei käsitä kuolemaa, ja hyvä niin.
Olin teini-ikäisen vakavuuksissani sitä mieltä ettei tämän jälkeen ollut mieltä elää.
Onneksi aika tekee tehtävänsä.
Se ei paranna haavoja, mutta vie eteenpäin.
Se tuo uusia kokemuksia ja kohtaamisia, jotka eivät auta unohtamaan, mutta tuovat uusia merkityksiä.

Olen ajatellut menetykset sillä tavalla, että jokainen kohtaaminen on mahdollisuus, josta on nautittava silloin kun ne osuvat kohdalle, ei huomenna tai ylihuomenna vaan NYT.
Sillä lopulta, jossain vaiheessa tulee menettäneeksi kaiken.
Kohtaamiset ovat eri mittaisia.
Toiset tunnemme vain hetken.
Toiset ovat kanssamme koko elämän.
Mutta lopulta on aina aika päästää irti.




Minun elämääni mahtuu useita, jotka eivät ole enää kanssani, niin ihmisiä, hevosia, koiria, kissoja...
Vaikka he ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen, elävät he minussa.
Jokainen on vaikuttanut minuun jollain tavalla.
Toiset enemmän toiset vähemmät.
Yhtä kaikki se mitä olen nyt, on tulosta siitä mitä minulle on tapahtunut ja kenen kanssa.
Tavallaan olen siis yhtä aikaa minä ja kaikki ne joiden kanssa olen elänyt.



Elämä asettaa vain yhden vaatimuksen ja se on hyvin yksinkertainen:
Täytyy elää.
Tässä ja nyt.
Silloin saa ja annetaan.
Joskus huonoja juttuja, mutta myös hyviä.
Vain se joka uskaltaa elää voi saada.
Elämättömät mädäntyvät paikalleen ja muuttuvat kyynisiksi.



Vastoinkäymisten keskellä Viivi muistuttaa itselleen:
Oikestaan kaikki on ihan hyvin ja elämä on ihanaa. Elämä on sellaista jollaisena sen ottaa.

Eilen olin surkea ratsastaja ja mieli oli maassa.
Tänään aloitimme ruskean kanssa puhtaalta pöydältä.
Treenasimme kirkkaassa kevätauringossa, sitä mistä eniten tykkäämme ja kappas treeni luisti.
Ja mikä parasta olin tässä hetkessä ja tajusin miten upea ja ainutkertainen hetki tämä oli. Ymmärsin, että pystyin elämään tämän hetken vain juuri nyt. Ja elin sen nauttien kaikesta täysin siemauksin.



lauantai 3. maaliskuuta 2012

Surku

"Tahdonvoiman, päättäväisyyden, vaiston ja kokemuksen avulla voi lentää hyvin korkealla."
-Ayrton Senna-

Brasilialainen Ayrton Senna voitti urallaan kolmesti formula 1 sarjan mestaruuden. Vuonna 1994 San Marinon Grand Prix:ssa kuollutta Sennaa pidetään edelleen yhtenä maailman parhaimmista F1 kuljettajista.

Tänään tarvitsen Sennan sanoja.

Tahdonvoimaa, jotta näkisi onnistumisen mahdollisuuden tulevaisuudessa tämän hetken turaamisista huolimatta.

Päättäväisyyttä, jotta epäonnistumiset eivät lamauttaisi.

Vaistoa, vaikka nyt näyttää epätoivoiselta, on uskottava, että olen tekemässä oikeita asioita, joihin uskomalla saan palkinnon tulevaisuudessa.

Kokemusta, sillä ennenkin olen rämpinyt, mutta silti uskonut ja palannut entistä ehompana.

Treeni, niin urheilu kuin Moonankin, ovat viime päivinä olleet suoraan sanottuna surkeita.
Hoen siis mantraa:
Tahdonvoimaa, päättäväisyyttä, vaistoa ja kokemusta.



perjantai 2. maaliskuuta 2012

Russeleista

Ensinnäkin kyse ei ole rasseleista.
Niitä löytyy käsittääkseni autokorjaamoilta ja ne ovat öljyisiä lumppuja.
Tämä tarkennus siksi, että erään hyvän ystäväni kettuterriä on joensuulaismummojen taholta puhutelta rasselina.

Perheessäni on ollut aina koiria.
Minun elämäni russeleiden kanssa on kesällä seitsemän vuoden mittainen.
Olen ikuisesti kiitollinen Sutulle, Helgan kasvattajalle, joka luotti silmäteränsä minulle kesällä 2005.
Tuosta kohtaamisesta on poikinut niin paljon elämääni, että Mount Everest on siinä rinnalla pahainen kumpu.

Russeleitahan ei omisteta.
Omistajuussuhde on meillä sen laatuinen, että minähän olen kahden russelin omistuksessa.
Olen siis alati valmiina palvelemaan hänen korkeutensa drama queen -Helgan ja hänen kuninkaallisen korkeutensa prinsessa Hayan (eli Hildan) tahtoa.
Heidän lisäkseen russeliperheeseemme kuuluu myöskin kuninkaallista sukua oleva (ravikuningas A.T. Ekon personal trainerin Bakin poika) Kakkonen.

Russelit ovat riemastuttavia koiria ja minun kokemukseni mukaan perus kilttejä.
Paitsi russelit eivät tee mitään käskystä.
Russelit tekevät vain silloin kun huvittaa.
On turha kuvitella voivansa pakottaa russelia yhtään mihinkään.
Russelit saattavat joskus säälistä toimia "omistajan" mielen mukaan, mutta silloin yleensä herkkujen tai hellyyden toivossa.

Russelit osaavat nauttia elämän pienistä iloista:
Hyvästä ruuasta. (Russelit ei aina viitsi syödä kuivamuonaa, sillä nakit on parempia)
Lämmöstä. (Hullu menee ulos pakkasella tai kurakelillä)
Löhöilystä. (Aina on aikaa aamupäivän neljänsille päikkäreille)
Hellyydestä. (Kukaan ei voi vastustaa russelin paijaamista ja russeli velvollisuudentuntoisena olentona on aina valmis haleihin, pusuihin ja rapsutteluun. Onhan se russelin raskastakin raskaampi tehtävä maailmassa)




torstai 1. maaliskuuta 2012

PAKSU

Tykkään leikkiä sanoilla.
Sytyn sarkasmista.
Kielellä kikkailu on minusta mukavaa.
En kai muuten kirjoittaisi ja opiskelisi kirjallisuutta ja suomea.
MUTTA
Sanat ovat vaarallisia aseita.
Väärinkäytettynä tuhoisampia kuin konekiväärit tai pommit.
En vähättele fyysistä väkivaltaa.
Tiedän se varastaa ihmisiltä käsiä, jalkoja ja päitä, jättää arpia, aiheuttaa tuskaa sekä tappaa.

Sanojen vaarallisuus on luonteeltaan toisenlaista.
Sanat ovat salakavalia.
Näennäisen vaarattomia.
Viattomia.
Helppo heittää ilmoille ja unohtaa.
MUTTA
Osuessaan tahattomasti tai tahallaan väärään paikkaan kamalia, piinaavia, ahdistavia, musertavia.
Kaikkia sanoja ei voi eikä pidäkään kontrolloida.
Kukaan ei pysty siihen.
Ja joskus sanoessaan ei tajua miltä ne toisen korvissa kuulostavat.

Tiedostan sanojen vaarallisuuden ja siksi yritän parhaani mukaan olla satuttamatta sanoilla.
En ainakaan halua tehdä sitä tahallani.
Vahingoille ei mahda mitään.

Olen potenssiin sata kovempi ja tiukempi itselleni kuin muille.
Sanon itselleni välillä tosi pahasti.
Pahemmin kuin ikinä sanoisin kenellekään muulle.
Olen karaissut itseni omilla sanoillani.
Harvoin otan itseeni toisten minua koskevista huomautuksista.
Joskus vaan on herkemmillä ja rupeaa pyörittämään päässään sanaa jonka on kuullut.

Minulla ei ole mitään paksuuttaa vastaan.
Tykkään kuitenkin paljon omasta hoikasta kropastani.
Hoikkuudesta huolimatta olen kokenut muutamaan vuoteen valtavan muutoksen kroppani kanssa.
Olen yli kymmenen kiloa painavampi nyt kuin pari vuotta sitten.
Tiedän, että olen hyvä näin.
Välillä paino silti mietityttää.

Ja tänään vahingossa
väärässä paikassa
väärään aikaan
sana minulle
aivan leikillään (toivottavasti)
P A K S U
tuntui pahalle
ja olen vatvonut sitä päässäni koko aamupäivän.
Hoen ja vakuutan ettei se ole totta.
Joudun käyttämään energiaa tuollaiseen (suoraan sanottuna) paskaan.
Onneksi iltapäivä sisältää kivaa muuta ajateltavaa sisältäen moonailua ja juoksutreeniä :)