tiistai 31. tammikuuta 2012

pois murheista


Olen vähän sellainen, että saan ongelman kaikesta.
Tämä on sukuvika.
Isäni on samanlainen samoin hänen vanhempansa.
Murehdin kaikkea mahdollista sekä mahdotonta.
Podin tänään kamalan huonoa omaatuntoa, koska olin tiedostamattani aiheuttanut eräälle ihmiselle turhaa vaivaa.
Minun tarvitsi vuodattaa poskiani pitkin muutama kyynel, koska olin ollut tyhmä ja ajattelematon.
Tajusin kyllä, että tämän asian mittasuhteet olivat koko elämän mittakaavassa hyvin pienet.
Silti oli paha mieli ja koin itseni huonoksi ihmiseksi.
Onneksi minulla on oma keinoni unohtaa velvollisuudet ja murheet.
Laukkaamme yhdessä pienen ruotsalaisen kanssa pakkasillassa, jossa sininen hetki on vaihtumassa kuutamoon.
Olemme jäätyneet hämyiseen valkosiniseen akvarelliin.
Tämä tavattoman kaunis kuurankukkien reunustama tilanne on vailla aikaa ja paikkaa.
Tämä on unohdusta.
Kaikki on hyvin tai oikeastaan paljon paremmin.

maanantai 30. tammikuuta 2012

Minä olen epävakaa.



Kuva ei liity millään tavalla aiheeseen. Paitsi, että mallina on minä minä minä himppasen pienempänä.
Ajoittain olen tuntenut ahdistusta, koska en tiedä millainen oikeasti olen.
Juuri nyt minusta tuntuu sille, että voin hyväksyä luonteeni puuskittaisen muodon.
Minun ei tarvitse olla aina rämäpäinen. Välillä voin olla varovainen ja kohta taas rämäpäinen.
Saan olla hiljainen ja seuraavassa hetkessä räpätäti.
Myös suoritus-orientoinut saattaa lorvailla.
Minun ei tarvitse valaa itseäni pronssipatsaaksi.
Elämä on muutosta ja muutos on elämää.
Kaikella on kaksi puolta.
On huojentavaa antaa itselleen lupa muuttua.
Tunteita ja ajatuksia ei pitäisi kahlita siksi, että en ole ennen kokenut niitä.
On haastavaa pitää aistit avoimena mahdollisuuksille.
Ei kannata tuomita ennen kokeilemista.
Jos on aina syönyt aamiaiseksi puuroa, ei se tarkoita sitä, että jugurttia ja mysli olisi sen huonompi vaihtoehto. Ei voi tietää ennen kuin kokeilee. Saattaa olla niin, että huomisesta alkaen olen himo jugurtti-myslin aamusyöjä.

MUISTUTUS ITSELLE: Pidä silmät auki ja ovet avoinna. On ihanaa olla tuuliviiri, jolle jokainen päivä voi tarjota uuden seikkailun :)

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Metkaa


..sanoi Viivi kun seiväshyppykauden avasi.
Vuoden 2012 ekat kisat on taputeltu.

Niin kuin aiemmista jutuistani saattoi lukea: hieman hermostunut oli neiti Rita ennen ekaa kisaa.
Järkyttävän huonon perjantaisen kenraaliharjoituksen jälkeen olin kovin varovaisella mielellä liikkeellä ja uskoa omaan tekemiseen hieman (paljon) koeteltiin.

Turhaan.

Olin riehakkaalla tuulella, vaikka heräsin ennen kuutta ja kisa oli jo aamu kympiltä Savonlinnassa.
Tulos 310 ei kerro kaikkea. Hypyissä oli paljon hyvää ja kuurupiiloa leikkinyt itseluottamuskin antoi vihjeitä olemassa olostaan.
Nautin suuresti junnujen kanssa yhdessä hyppäämisestä. Ihailen heidän intoaan ja saan valtavasti positiivista energiaa heiltä.

Tästä on hyvä jatkaa. Seuraavaksi Joensuun kautta Tampereelle!

lauantai 28. tammikuuta 2012

Voisitsie?



Oletteko ikinä ajatelleet kuinka paljon paremmin toimii sanoa:

”Voisitko viedä roskat ulos rakas?”
kuin

”Ala viedä roskat!”

Sama pätee hevosten kanssa työskentelyyn. Moona on paljon yhteistyöhaluisempi, kun hipaisen kylkeä pohkeella kuin silloin kun pamautan kantapään kupeeseen.

Miksi lyödä naulaa lekalla, kun vasarakin riittäisi?
Lekalla saa aikaan vain ikävää jälkeä.

Hyväntuulisuus lähtee pienistä teoista.
Toisaalta sen saa kadotettua pienillä teoilla ja ajattelemattomuudella.
Hellaa ei ole pakko huudattaa kutosella jos kolmonenkin riittää.

Nämä ajatuksen kumpuavat yhdestä lauseesta:
”Ala mennä tyhjentämään pyykkikone.”
Armoton vatutus, jonka olisi voinut välttää lauseelle:
”Ehtisitkö tyhjentää pyykkikoneen?”
-Tottakai voin, ei se ole iso vaiva :)

MIKSI PITÄÄ KOMENNELLA, jos ei ole pakko?

perjantai 27. tammikuuta 2012

Jänskempää kun sata jänistä


Tähän ei totu ikinä.
Aivan kuin menettäisi neitsyytensä yhä uudestaan ja uudestaan.
Olen valmistautunut niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta loppupeleissä todellisuus on odottamatonta.
Ja siksi tätä haluaa yhä uudestaan ja uudestaan.
Viivi avaa kilpailukautensa sunnuntaina.
Jännittää.
Se kuuluu asiaan.

torstai 26. tammikuuta 2012

ilonpipanoita



Hyvä päivä on pikkuhippusista kiinni.
Itsetunto lähtee nousukiitoon, kun opiskelutoveri huomauttaa hiusteni vaaleuden kauneudesta.
Hymy maalautuu väkisin huulille, kun russelityttöni liehakoivat onnellisena lumihiutaleiden kanssa. Heitä ei kiinnosta näyttävätkö he höpsöille. He luulevat olevansa täydellisiä juuri tuollaisina ja niinhän he ovat.
Maailma tuntuu paremmalle paikalle, kun vento vieras mies avaa minulle oven kun möngin kasseja raahaten yliopiston ovelle. Tuo täysin tuntematon haluaa olla kohtelias juuri minulle.
Minun päivieni vire saattaa saada suuntansa näin pienistä asioista. Hyvä mieli ja onnellisuus saavat lähtölaukauksensa yleensä jostain pienestä asiasta. Haluan omalta osaltani jakaa iloa.
Miksi en sanoisi ääneen kaverilleni, että minusta hän on uskomattoman tunnollinen ihminen ja arvostan hänessä sitä?
Miksi en nostaisi hanskaa mummelille, jolta se on tippunut?
Miksi en sanoisi vieressäni istuvalle tuntemattomalle tytölle, että hänellä on mielestäni kaunis villapaita?
Miksi en hymyilisi jokaiselle vastaantulijalle ja katsoisi rohkeasti silmiin?
Mietin usein kehtaanko tehdä noita pieniä asioita.
Pikku kohteliaisuuksia on ihana saada, joten häpeä ei saisi koskaan antaa estää ilon-tekojen todelliseksi saattamista.

maanantai 23. tammikuuta 2012

Urheiluhajatuksia



Minun kilpailuviettiäni ei tarvinnut lapsena herätellä. Tykkäsin kisailla kaikessa ja varsinkin niissä asioissa, jossa oli mahdollista olla paras. Ala-asteella juoksin luokkani poikiakin kovempaa. Koripallossa haukuin mielestäni heikosti suoriutuneita luokkatovereitani ja välitunnin jalkapallopelit kirjoittivat kyyneleet silmiini useammankin kerran. Ei liene ihme, että innostuin yleisurheilusta. 18-vuotiaaksi asti olin vakuuttunut, että minusta tulee seuraava Jelena Isinbayeva. Lapsenuskoa, tietenkin, mutta erittäin tehokasta. Kun uskoo siihen mitä tekee, tulee asiat tehtyä aina satalasissa. Täysi-ikäisyydestä tähän päivään urheilemistani on varjostanut sairaus, syömishäiriö. Lyhyesti sanoen: olen ollut välillä mieleltäni niin sairas että hädin tuskin pystyin kävelemään. Luulin etten koskaan voisi palata normaaliin elämään, saati urheilemaan. Onneksi minun sydämeni palo urheilla ei sammunut riutumisesta huilimatta.

Ei sen enempää sairaudestani. Tärkeintä on, että voin paremmin ja koen saaneeni uuden mahdollisuuden. Urheilu parhaimmillaan on minulle: onnistumisia, jännitystä ja yhdessäoloa aivan fantastisten ihmisten kanssa.

MUTTA

Onko tämä mahdollista nykyisessä urheilukulttuurissa? Vaikka kilpailen tasolla Ö, ovat asenteet urheilua kohtaan välillä kovinkin epäilyttäviä. Mitä ”korkeammalle” tasolle mennään, sitä häilyväisempää urheilun moraali tuntuu olevan. Olen kunnianhimoinen ja sitä mieltä, että kilpaillessa saa ja tulee mennä kovaa, MUTTA ei keinoja kaihtamatta. Olen varmasti idealisti ja haaveilen mahdottoman perään, kun haluan että urheilu olisi urheilijoita varten. Tänä päivänä urheilu tuntuu olevan vain ja ainoastaan katsojia varten. Tai vielä pahemmin sponsoreita varten. Vai miksi muuten hiihdon maailmancup näkyy maksukanavalla, jolloin suurin osa kohdeyleisöstä ei pysty seuraamaan koko kilpailuja?

En toivo, että kilpaurheilussa toimittaisiin reilun pelin sääntöjen mukaan. Se on utopiaa. Ovathan nämä säännöt peräisin 1800-luvun Englannin hienostokouluista ja perustuvat ajatukseen ”Muscular Christianity”. Niin kauas historiaan ei tarvinne mennä. Mutta olisiko liikaa vaadittu, että näkisimme aitoja kamppailuja, jossa vastustajia tai itseä arvostetaan ja kunnioitetaan. Viivi sanoo ei kiitos ennalta käsikirjoitetuille näytelmille urheilussa. Urheilu saa olla hauskaa ja se saa näkyä, mutta urheilun ei tulisi olla kaupallisuuden orja, vaan omaleimainen ja autonominen itsensä herra.

eläimellistä menoa



Äiti oli viikonlopun opiskelemassa entistäkin taitavammaksi valmentajaksi.
Iskä oli viikonlopun töissä aamusta iltaan. Ammatti on tällä hetkellä toiseksi puhutuin presidentin jälkeen eli sähköasentaja.
Viivi harjoitti eläintarhanhoitajan ammattia kotona.

Paskakottarin raahaaminen hangessa kello seitsemältä sunnuntaiaamuna ei varsinaisesti ole kovin hauskaa, mutta muuten tämä eläinlaumamme tarjoaa minulle parempaa viihdettä kuin Disneyland, Linnanmäki tai Putous-ohjelma yhteensä.

Lauantai-iltana äitini koira Sintti katosi jäljettömiin. Ei auttanut muu kuin hylätä ajatus sohvalla röhnöttämisestä ja iltapalan mässäämisestä ja vetää pipa päähän ja saappaat jalkaan ja lähteä pakkaseen huutelemaan koiran perään. Äänihuulet käheinä ja varpaat jäässä huutelen koiraa ja haahuilen pihalla. Lopulta menen talliin. Etsin heinävarastosta ja satulahuoneesta. Lopulta kurkin hevosten karsinat läpi. Kappas Moonan karsinassa on yökylävieras. Minua tapittaa kaksi silmä paria ja kaksi naamaa joilla on ilme mitä-ihmettä-sie-meuhkaat-ja-häiritset-meidän-rauhaa.

Sunnuntain aamupalani keskeytyy läts läts –ääneen, jota seuraa kamala molahdus. Koirat sinkoilevat pitkin tuvan lattiaa. Joukon viimeisenä räpiköi likomärkä musta kissa. Menen tarkistamaan mitä vessassa on oikein touhuttu. Pöntön kansi on auki ja lattia lainehtii. Niinpä niin Luna on juuri suorittanut perhosuintitreeninsä vessanpöntössä.
Että tällainen on meidän tavallinen viikonloppu.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Naisellisuudesta


Viivi oli lapsena poikatyttö. Viivi tykkäsi rymytä ja riehua. Välillä Viivillä oli lyhyt ”poikatukka” ja ensimmäisen kerran Viivi suostui käyttämään vapaaehtoisesti mekkoa rippijuhlissaan.

Kasvaminen ja elämän Viiville tarjoamat kokemukset ovat tietenkin tuoneet ajatuksia naisellisuudesta. Vaikka Viivin elämän tärkeät asiat eivät liity kovinkaan vahvasti naisellisuuteen, Viivi kokee ajoittain pientä ahdistuneisuutta aiheesta.

Tämäkin asia on ristiriitainen. Määritetäänkö naisellisuus kulttuurissa? Olisiko Viivin oltava naisellinen sillä tavoin kun muut haluavat?

Viivi luki jokin aika sitten erään miehen kirjoittamaa tekstiä naisellisuudesta. Hänen mielestään naisellinen nainen ei ole kunnianhimoinen tai voimakas. Lisäksi naisen tulisi olla ylpeä siitä, että on nainen.

Viivi on ylpeä sukupuolestaan naisena. Mutta ei missään tapauksessa luopuisi kilpailuhenkisyydestään ja vahvuuksistaan ja niiden tiedostamisesta, ollakseen naisellinen.
Viivi tuntee itseni kaikkein naisellisimmaksi silloin kun Viivi tuntee itsensä vahvaksi ja onnistuneeksi. Hehkuessaan itseluottamusta Viivi on mielestään naisellisimmillani. Tätä tilaa ei saavutella koruilla, maalilla naamassa tai hienoilla vaateilla. Tämä hehku syntyy sydämessä ja aivoissa. Sitä ei osteta kaupasta, vaan sen eteen tarvitsee tehdä työtä omassa päässä. Se on tietoa siitä kuka on ja sen hyväksymistä niin hyvine kuin huonoine puolineen.  

lauantai 21. tammikuuta 2012

Annan jalkojen viedä.



Entä jos en ole varma mitä haluan?
On helpompaa liehottaa tuuli hiuksissa välillä koilliseen ja välillä kaakkoon.
Tuntuu turvalliselta pitää häntää kaikkien ovien välissä.
Mahdollisuuksia avoimina.
Välillä hitusen kauhistuttaa, kun ikätoverini viettävät jälkikasvunsa ristiäisiä, juhlivat metallirenkuloittenvaihtojuhlaa tai hankkivat lainaa omaan asuntoon.
Jos saan käyttää kulunutta lausetta aikuisten oikeesti, olen huojentuneen onnellinen tietoisuudesta valinnan mahdollisuuteen.
Elän nuoruutta vain kerran. Olen kovin onnellinen ollessani vastuussa vain itsestäni.
En edes halua asettua paikoilleni.
Annan jalkojen viedä.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Mie rakastan siuta


Kolme sanaa.

On suhteellisen helppoa sanoa ne.

On järisyttävän vaikea tietää, mitä niillä tarkoittaa.

R, A, K, A, S, T, A, N

Kahdeksan kirjainta on helppo piirtää paperille.

Pienellä ykkösluokkalaisella S saattaa mennä nurin kurin, mutta sanan pystyy lukemaan.

Mutta kuinka ymmärtää tuo kahdeksan merkin muodostama semantiikka.

Olisiko helpompi ymmärtää vastakohtien kautta?

Viiville vihaaminen ei ole rakastamisen vastakohta.

Vihaaminen ja rakastaminen ovat kuin toisiensa veljiä; tavattoman voimakkaita molemmat.

Kumpikaan ei jätä kylmäksi.

Mutta sitten on kylmä ja kahlitseva häpeäminen, joka on kauempana rakkaudesta kuin kukaan toinen.

Häpeäminen kylvää epäuskoa itseen ja muihin.

Häpeäminen rakentaa keskitysleiriaitoja ihmisten välillä.

Häpeä peittää taakseen aitouden.

Joka päivä joutuu kamppailemaan rohkeudesta rakastaa, jottei pelkoa tuottava häpeä pääsisi voitolle.

Viivi haluaa olla rohkea ja olla aito ja antaa rakkauden hehkua vapaana häpeän varjoilta.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Miksikäs mie tätä teenkään?


Kun hetki menettää merkityksen.
Olen vain.
Sadat harjoitustunnit katoavat mielestä, mutta eivät kropasta.
 Olen vain tässä ja nyt.
 Ajattelen vain tälle hetkelle.
 Olen todellisemmin ja vahvemmin juuri nyt oma itseni.
 Tätä on urheilu parhaimmillaan.
Suoritus ei olekaan enää suoritus.
 On vain tietoisuus itsestä ja lähes rajattomilta vaikuttavista mahdollisuuksista.
Tunne on positiivisella tavalla tiedoton, mutta olo on varma ja kotoinen.
Varmuus ei ole leipääntymistä, vaan se on harmoniaa oman itsensä kanssa.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Paras ikä


Pikkuveli ei oikein ymmärtänyt mitä se merkitsi – olla mies parhaassa iässä. Hän mietti mahtoiko hän itsekin olla tietämättään mies parhaassa iässä, ja hän kysyi varovaisesti: "Mikä on paras ikä?" "Kaikki iät", Kassinen sanoi tyytyväisenä, "Ainakin minun kohdallani. Minä olen kaunis ja ihmeen viisas ja sopivan lihava mies", hän sanoi.
Astrid Lindgren: Pikkuveli ja Katto-Kassinen



Jumaloin Astrid Lindgrenin kirjoja. Rakastin niitä jo lapsena. Ronja Ryövärintytär ja Peppi Pitkätossu olivat Viivin lapsuuden esikuvia. Onko joku sanonut, että lastenkirjoilla ei ole mitään annettavaa isommille ihmisille.

VÄÄRIN VÄÄRIN VÄÄRIN

Ajoittain ahdistun, kun ajattelen itseäni ja ikääni ja sitä miltä tietyn ikäisenä pitäisi tuntua tai mitä tietyn ikäisenä pitäisi olla saavuttanut. Kyse ei ole siitä, että minulla olisi ikä-kriisi. En koe itseäni liian vanhaksi. Koen suorituspaineita. Tunnen ”minun pitäisi”-paineita. Olen ympäröivän maailman provosoimana lietsonut itseni arvottamaan itseäni ikäni ja saavutuksieni muodostaman verrannollisuuden mukaan.  Välillä mieleeni hiipii ajatuksia:

”Olen 22 ja minulla ei ole ammattia.”
”Olen 22 ja en asu täysin omillani.”

Tällaiset ajatukset voivat saastuttaa mielen. Ajatukset ovat typeriä. Ei ole olemassa mitään sellaista ”Tämän ja tämän ikäisenä minun PITÄÄ.”

SIKSI

Kiitos Astrid Lindgren ja Katto-Kassinen, luen rivit uudelleen, kun mieltä alkaa painaa. Vain muutama rivi voi sytyttää valon epätoivosta sumentuneisiin silmiin.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Lopullista tarinaa ei ole



Tosiasiat ovat pysyviä.

Mikä on tapahtunut on tapahtunut.

Mennyttä ei voi muuttaa.

MUTTA

Suhtautumistaan menneisiin tapahtumiin voi muuttaa.

Lopullista tarinaa ei ole.

Merkitykset, jotka annan menneille, saavat joka päivä uusia sävyjä.

On ollut päiviä, jolloin olen katkera anoreksialle. Olen sitä mieltä, että minulla on jäänyt vuosia elämättä.

On ollut päiviä, jolloin olen kiitollinen anoreksialle. Olen sitä mieltä, että osaan kunnioittaa elämää aivan toisella tavoin kuin ennen sairastumistani. En myöskään ole läheskään niin mustavalkoinen ja tuomitseva. Osaan iloita arjen pienistä ihmeistä. Ja kaiken lisäksi uskon yhä syvemmin positiivisuuden voimaan.

lauantai 14. tammikuuta 2012

hetkiä


Ajoittain pieni ruskeani venyttää positiivisen ajatteluni rajoja.
On päiviä, jolloin Moona
touhottaa
säheltää
on malttamaton

Jaksan kuitenkin rakastaa sinkoilupäivinäkin, koska suurin osa päivistä on onnellisuus-päiviä.
Heppailu-onnellisuuteni liittyy yhä useammin ja useammin yhteisymmärrykseen.
Hetket, jolloin sanattomien viestien kanava hevosen ja minun välilläni on auki, on kielellisten kuvauksien saavuttamattomissa.
Olen uskomattoman vahva siirtäessäni viisisataakiloisen eläimen hengitystä pidättämällä neljänkymmenenkilometrin tuntinopeudesta pysähdyksiin.
Yhteisymmärryksen hetkistä tekee edellä mainittuakin upeampia tietoisuus tiestä, jonka olen kulkenut saavuttaakseni yhteisen sanattoman kielen. 

perjantai 13. tammikuuta 2012

Aargh


Periaatteessa en tykkää syytellä muita. Periaatteessa olen sitä mieltä, että teen itse elämästäni ja ajatuksistani sellaisia kuin ne ovat. Periaatteessa ajattelen, että sitä saa mitä tilaa.

MUTTA

Pakko myöntää: ohuesti Viiviä sylettää. Kuka on ahtanut aivoihini ajatuksen millaiseen ulkoiseen habitukseen minun pitäisi olla tyytyväinen. Vai voinko oikeasti olla niin pinnallinen, että ahdistun tänään näppylöistä naamassani, tummista ja turvonneista silmänalusista, kuivista ja ohuista hiuksista ja löllöstä olemuksestani. Onko reilua olla vihainen näistä tuntemuksista itselleen? Voisinko kenties sysätä vastuun toisaalle: medialle, muodille, kauneusteollisuudelle vai koko maailmalle, jossa elän. En ole sokea tai kuuro. Usein sanotaan: ei ulkonäkö ratkaise, mutta ääneensanomattomana sopimuksena pitäisi olla yhtä aikaa laiha ja muodokas, vyötärö hoikka, mutta povekas, siro ja hento, mutta energinen ja pirteä.

Tietenkään ei tarvitsisi elää näiden ”pitäisi sääntöjen” mukaan, mutta jokainen kaipaa hyväksyntää ja arvostusta. Ihailtuna oleminen on tuskin kenestäkään kovin vastenmielistä.

MUTTA

Miksi juuri tänään minun aivoni haluavat nähdä luonnolliset mitat luonnottomina?

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Haluan elää.

Onko mielekästä säästellä ei mitään varten?
Jos kaikki loppuu kuitenkin, ei ylijäämiä makseta takaisin.
On arveluttavaa käyttää sanaa kaikki; se tuntuu liian käsittämättömälle
ja silti sitä käytetään niin arkisesti.
Minä en halua pelata varman päälle.
Minä haluan elää.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Kalsareista


Etelä-Korean presidentti Lee Myung-Bak kehotti kansalaisiaan käyttämään pitkiä kalsareita sähkön säästämiseksi.

Kuinka viisas mies ajatteli Viivi.

Jos minun pitäisi viettää koko loppuelämäni samoissa vaatteissa, valintani olisi kalsarit. Ei ole toisia niin mukavia housuja kuin kalsarit. Kalsareiden mukavuus on pitkällisen tuotekehittelyn tulosta. Oman kokemukseni mukaan kalsareiden maksimaalinen käyttömukavuus saavutetaan siinä noin parin vuoden käytön jälkeen. Tässä vaiheessa kangas on käytössä pehmentynyt ja muoto on kulahtanut lököttäväksi… Ihanaa, nyt ei kiristä ja purista.

Eikä kaikki vielä tässä. Mukavuutensa lisäksi kalsari on lämmin. Ei palele koipia, kun on kalsarit jalassa. Syksy viileällä Viivi käyttää puuvillaa. Talvipakkasilla villaa. Ja jos tilanne äityy vieläkin pahemmaksi voi pilkkihaalarin alle survoa sekä puuvillaiset että villaiset. Jos edellä mainituista toimenpiteistä huolimatta palentaa, ei voi vilusta syyttää kalsareita.
Lopuksi vielä realiteetteihin. Kalsareiden mahtikin on rajallinen; tiedän näyttäväni paremmalle farkuissa kuin kalsareissa. Siis jos tarttee olla edustava: vaihtoehto A. farkut jalkaan tai vaihtoehto B. kalsarit farkun alle.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Kuussa


Pienen pienet pakkasukot nipistelevät nenääni.
Hengitys muodostaa höyryäviä taideteoksia seisovan tyyneen ilmaan.
Vaaleus on kaikkialla. Ainoastaan puiden varjot maalaavat vesiväreillään akvarellejä.
Vaikka on myöhäisilta, on valoisaa. Kaikki näyttää kuitenkin erilaiselta kuin päivänvalossa.
Moonan kaviot särkevät koskematonta hankea soittaen sävelmää ”raps raps raps…”
Tämä rauha ei ole tästä maailmasta.
Emme ole vain kuutamossa. Meidän täytyy olla kuussa.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Voisinko olla yhtä hyvä ihminen kuin koirani luulevat minun olevan?


Minulla on kaksi pientä jackrussellia. Paremminkin sanottuna minut omistaa kaksi russelia. Russelit liikkuvat siellä missä minäkin. Pienenä poikkeuksena ulkoilu
A. sateella
 B. pakkasella
C. millä tahansa muulla epämiellyttävällä ulkoilusäällä.


Russelit ovat erottamaton osa arkeani. Joka päivä me syömme yhdessä, ulkoilemme yhdessä ja röhnötämme sohvalla yhdessä. Rakkaitaan ei koskaan, korostan EI KOSKAAN, pitäisi pitää itsestäänselvyytenä.

Jouduin käymään äiti-russeli Helgan kanssa eläinlääkärin vastaanotolla, koska epäilin hänellä sokeritautia. Katselin klinikan vastaanotolla liehakoivaa pikkurusselirouvaani. Helga otti potilaan roolin kovin tosissaan. Hän heittäytyi asentoihin tutkimuspöydällä ja patsasteli odotushuoneessa. Huoli ja menetyksen pelko saavat ajattelemaan. Eilen illalla aivan kamalan huonon päivän jälkeen koomasin sohvalla ja vihasin itseäni. Nopeasti kaksi viisikiloista ruskeavalkoista kääriytyivät syliini ja alkoivat nukkua mitä autuinta unta. Russelit näyttivät niin onnellisilta ja tyytyväisiltä.  En voi olla sittenkään niin ällöttävä, kerran nuo kaksi näyttävät rakastavan minua näin ehdoitta. Korvaamattomat pienet rakkaani <3

Jos joku ois nähny miun hyvää virettä…



…niin sopii palautella omistajalleen takaisin. Sunnuntain hyppytreeni oli loistava. Perjantain hyppytreenissä oli yhtä paljon samaa kuin kesällä ja talvella. Seiväshypyssä on se hyvä puoli, että silloin kun ei suju ei tule purettua omaa turhautumista muihin. Ratsastaessa Moona joutuu liian usein kestämään angsti-kohtauksiani. Tämän päivän treeni sai minut itkemään ja hakkaamaan patjaa rystyset tunnottomina. Ei tarvinne valaista enempää. Ei sujunut. Jos se V-sana ei olisi minusta niin ruma, niin olisin kyllä käyttänyt sitä. Tällaisten epätoivon hetkien aikana yritän hokea itselleni: ”on uskottava parempaan” ja ”näitä epätoivotreenejä on siksi, että hyvät treenit maistuu sitten makeammille”. Juu, ei paljon lämmitä nuo lorut juuri nyt. Huomenna ne lohduttavat jo enemmän.

torstai 5. tammikuuta 2012

jos voisin olla edes puolet...

..niin jalomielinen ja ymmärtäväinen kuin hevoseni, olisin buddha.
Olin tyhmä.
Pyysin anteeksi.
Sain anteeksi, vaikka en ansaitsisi.
Elämä jatkuu.
Rakastamme.

Eivät ole päivät toistensa kaltaisia


Tässä päivässä on se hyvä puoli, että sitä on jäljellä enää 12 tuntia.
Olen ollut tänään kaikista maailman ihmisistä kaikkein ääliömäisin.
Oikea kakkapää.

Aamu alkoi turhalla kiukuttelulla iskälle. Sanoin tyhmiä juttuja. Miksi? Kaikki typeryydet olisi voinut pitää oman pään sisällä. TURHAA.
Aamupäivällä olin epäoikeudenmukainen Moonalla. Ratsastin huonosti.
Ärisin.
Kiukuttelin.
Potkin kylkiin.
Vedin ohjista.
Ihan kuin en muka tietäisi, että hössöttävä  ja patsasteleva hevoseni ei muutu työmotivoituneemmaksi edellä mainituilla toimilla.
 ANTEEKSI MOONA.

Nyt potkitaan hetki itseä päähän Tajutaan, että on toimittu tyhmästi. Päätetään, että ens kerralla ei tehdä samoin. Ja sitten taas hymyillään.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Follow your heart

Minulle sanottiin eilen:
"Pitää olla realisti. Eikä saa elää kuplassa. Ei pidä ajatella, että maailmassa ei olisi pahaa."

Tottakai minä tiedän, että maailmassa on paljon pahaa, epäoikeidenmukaisuutta ja välinpitämättömyyttä. MUTTA minä haluan tietoisesti keskittyä niihin hyviin juttuihin. Minä ajattelen tätä elämää sillä tavalla, että huonoja juttuja joutuu kohtaamaan joka tapauksessa, niitä ei varsinaisesti tarvitse etsiä. Siksi keskityn löytämään hyvää, iloa, ihanuutta ja rakkautta.

Minä en elä ja ajattele niin kuin minun PITÄISI elää jonkun muun mukaan.
Minä elän ja ajattelen niin kuin minä itse HALUAN.








maanantai 2. tammikuuta 2012

Elämää ninjasankarin kanssa


Aina silloin tällöin minun hevoselleni Moonalle sattuu päiviä, jolloin asiat eivät tapahdu aivan niin kuin on suunniteltu. Normaalisti Moona on innokas ja yhteistyöhaluinen sekä varsin kuuliainen (noin hevoseksi).

Mutta sitten sattuu näitä päiviä, jolloin ei mitenkään malttaisi… keskittyä yhtään mihinkään.
Meidän yhteiselomme on pian kahdeksan vuoden pituinen ja minulla on omat kikkani tehdä näistä ”erikoispäivistä” hieman vähemmän hermoja raastavia meille molemmille (tai ainakin minulle, sillä Moonahan saattaa suuresti nauttia näistä ”tempauksista”). Yleensä hoidamme tällaisten liehakointipäivien treenit laskemalla tukkaputkella pitkin Torsansalon metsiä. Tällä tavalla Moonan kontrolloimaton häröilyenergia saadaan purettua. Mutta sitten on päiviä niin kuin tänään, maa on jäässä ja lunta ei ole nimeksikään. Toisin sanoen; ei voi laukata tai voi laukata, mutta samalla tulee ratsastaneeksi hevosensa varhaiseläkkeelle.

Ei siis auta muu kuin yrittää kävellä kaikesta sähläämisestä huolimatta. Paino sanalla yrittää, sillä hevoseni etenee neljäkymmentäviisi minuuttisen lenkkimme aikana minun arvioni mukaan maksimissaan 20 askelta käyntiä. Kaikki muut mahdolliset askelsarjat tulee kyllä kokeiltua. Moona liikkuu polkien sivuttain ja poikittain, hyppien tasajalkaa paikallaan. Välillä hieman ravia paikallaan. Toisaalta laukkahyppyjä. Sitten hieman patsastelua kaula kenossa (on muuten huomattavan jännittävä tunne nähdä ratsastamansa hevosen silmät yläkautta korvien välistä). Sitten hieman piff askeleita, joita seuraavat aivan uudet innovaatiot paff ja puff.

Kaikesta huolimatta selviämme kotiin hengissä, kahtena kappaleena. Kun hevoseni saa loimet niskaansa ja iltapäiväheinät naamansa eteen, hän päristelee onnellisena ja vetää syvään henkeä huokaisten. Lyön vaikka vetoa, että se on jälleen kerran kuvitellut olevansa ninjasankari ja koko lenkkimme ajan suojellut minua oman henkensä kaupalla vastustajan sotureita vastaan. Niinpä niin, joskus ajattelen, että sellainen ihan normaali hevonen olisi ihan kiva, mutta toisaalta kun katson tuota pientä ninjasankariani ja ajattelen asiaa; en vaihtaisi sitä mistään hinnasta. 

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

hyvyydestä


”Kel onni on, sen kätkeköön.”
”Itku pitkästä ilosta.”
”Vaikeneminen on kultaa.”
Arvostan Suomea ja suomalaisuutta, mutta miksi suomalainen ei saa olla paras. Ainakaan ei saa olla ylpeä onnistumisestaan. Ei saa tuoda julki menestystään muuten leimataan leuhkaksi tai kiittämättömäksi. Minä olen sitä mieltä, että onnistumisistaan saa ja pitää nauttia. Vaikka yhteiskunta painostaisi olemaan sopiva, ei-haitaksi, on minusta kunnioitettavaa seurata omaa paloaan ja olla ylpeä siitä.

EI SAA PELÄTÄ OLLA PARAS!

Hyppäsin tänään vuoden ensimmäisen seiväshyppytreenin ja se sujui paremmin kuin uskalsin edes toivoa. Voi piru perkele, minä olin hyvä.
(Sen verran suomalaisuutta minussa on, että sivuhuomautuksena on pakko mainita; minulla on vielä paljon treenattavaa ja en aio jämähtää hyvänolon tunteeseen ja siitä seuraavaan väistämättömään taantumaan.)