maanantai 31. joulukuuta 2012

2013

Kroppani ja mieleni ovat juuri nyt kuin suklaarasia Tapaninpäivänä, tyhjä tai korkeintaan muutama inhokkipala on jäljellä.
Monet suunnittelevat lupauksia uudelle vuodelle.
Hyvä heille, että jaksavat suunnitella tulevasta vuodestaan upean.
Minä en juurikaan harrastanut lupauksia viime vuonna, enkä taida tänäkään vuonna.
Vuodenvaihde on vain yksi päivä muiden joukossa.

Yhteen asiaan haluan kuitenkin kiinnittää huomion niin tänään kuin huomennakin.
Yritän murehtia, vatvoa ja huolehtia vähemmän.
Olen huomannut, että ennalta märehtiminen ja kauhuskenaarioiden pallottelu ei tee huomisesta yhtään ongelmattomampaa.
Yleensä ongelmien vatvominen vain kasaa negatiivista energiaa ja tyhjentää tämän päivän onnellisuudesta ja tuo tilalle voimattomuuden ja ahdistuksen.

Aionkin vaalia ensi vuonna positiivisuutta.
Positiiviset ajatukset voivat muuttua positiivisiksi sanoiksi.
Sanoiksi, jotka muuttuvat miellyttäväksi käyttäytymiseksi.
Käyttäytymiseksi, joka saa muodon hyvinä tapoina.
Tapoina, jotka mahdollistavat myönteiset arvot elämää kohtaan.
Arvot, jotka tekevät meistä niitä keitä olemme ja meidän tapamme elää, meidän kohtalomme.
Valitsen vuonna 2013 elämän, jonka suuntaviivoina ovat onnellisuus ja myönteisyys.


sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Sitku vai nytku?

Se, minkä kehdosta mukanasi kannat, sinut on opetettu uskomaan
Odotat vapautta hautaan saakka, jonotat, koska on tapana niin
Olet kasvatettu tuote, takuuna ikuinen elämä tai luvattu maa
Kumarrat voimaa ja valtaa ja kunniaa
Kumarrat lapsen lailla uskontoa

Niille, jotka opettavat ajo-ohjeita, voidaan suositella valtatietä helvettiin
Ja niille, jotka odottavat vastauksia, kirkkoja, temppeleitä, satulinnoja

Minä menen omin jaloin
Minä menen maisemareittiä

En usko sieluun, en usko vastakohtaan
Elämän pelko on ainoa petoni

Mikä on se kysymys, mihin ei ollut vastausta?
Stam1na
Pohtii, vatvoo ja miettii...
Vanha ja uusi vuosi vaihtavat viestikapulaa hyvin pian.
Konkreettinen muutos saa aikaan liikkeen; katse eteen, katse taakse, katse eteen.
Tuntuu (ja näyttää) samalle kuin lapsi suojatien edessä; pää heiluu kuin poranterä, vasen oikee vasen..
Juuri nyt tuntuu sille etten saa otetta.
En saa käsiini johtolankaa.
Mihin haluan mennä?
Mitä haluan tehdä?
Kuka haluan olla?
Mitä kohti kurkotella?

Vuosi 2012 on tarjonnut minulle paljon.
Pelkään jämähtämistä.
Jos en anna elämälle tarpeeksi, tulee huominen jolloin en saakaan... yhtä paljon.
Toisaalta minulla on monta syytä olla onnellinen juuri tässä.
Onko tyytymättömyys ja/tai tyytyväisyys oikeutettua?
Pitäisikö sitä elää enemmän sitku vai nytku vai kenties jotain siltä ja väliltä?

Neuroottinen neiti Rita saa itsensä jälleen kerran analysoimasta (kenties liian) suuria asioita?

perjantai 28. joulukuuta 2012

ei otsikkoa

Kun kirjoittaa kaikki päivät tutkimussuunnitelmaa, analyysiä ja harjoitustyötä, kynät tylsyvät.
Iltaan ja vapaa-aikaan ei jää kirjoitettavaa.
Sanat ovat loppuneet.
Paluu arkeen joulun joutilaisuudesta on ollut shokkihoitoa.
Ämpärillinen tekemättöä töitä tuntuu samalle kuin ämpärillinen kuravettä kasvoille.
Kiukuttaa ja kehtuuttaa.
Onneksi on punttitreenipäivä.
Raudan heiluttelu hioo raivoni kulmat pyöreämmiksi.
Onneksi (numero kaksi) lähdimme Moonan kanssa posottelemaan hankien peittelemille pelloille.
Raikas talvisää ja elämäniloinen hevonen ovat lyömätön kombo ahdistuksen teilaamiseen!

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Kiitos

Kiitos, että oli pakko pysähtyä.
En itse tajunnut, että taas menin, en liian kovaa, vaan aivan överisti liian kovaa.

Kiitos hetkistä hyvän (EI-koulu) kirjan parissa.
Kiitos sinisestä aamuauringosta Moonan kanssa Torsan harjuilla.
Kiitos kanelikorppuisesta hevosenhengityksestä.
Kiitos pienestä russelista kainassa.
Kiitos luistelusta sukulaisten kanssa.
Kiitos ihanista kahvihetkistä tärkeiden ihmisten seurassa.
Kiitos joutilaisuudesta.
Kiitos omasta yksisarvisesta. (En tiennyt tarvitsevani sellaista, mutta on se vaan YLI SÖPÖ!)




lauantai 22. joulukuuta 2012

Joku joulu?

Vaiti metsä on, alla jään
kaikki elämä makaa,
 
koski kuohuvi yksinään
humuten metsän takaa.

Tonttu puoleksi unissaan
ajan virtaa on kulkevinaan,

tuumii, minne se vienee,
missä sen lähde lienee. 

Pakkasyö on, ja leiskuen
Pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen
aamuhun unta kiskoo.

Ääneti kuu käy laskemaan,
puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta. 
Tonttu
Viivi ystävineen toivottaa mitä parhainta joulua! 

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

MIE EN HALUU OLLA OPETTAJA

Ja siellähän minä analysoin... niin kuin... 
           totanoin ... minulla on ollut tapana.... ja elikkäs.. missäs minä olinkaan..
Minä... ainiin.. lisäisin että itsehän...
 Vihaan siteerata facebook -ilmauksia, mutta tässä kohtaa on paikallaan:
"Se tunne kun"

Se tunne kun opettaja vain jatkaa ja jatkaa vatvomista (periaatteessa joo ihan tarpeellisista asioista) itsekeskeisesti ja itseriittoisesti vain aikaa kuluttaakseen aiheista, jota en tarvitse. Opettaja puhuu ja puhuu nostaakseen itsensä jalustalle. 
Lomani olisi pitänyt alkaa jo viikko sitten, mutta eipä alkanut.
Matkustin varta vasten 180km yhteen suuntaan kuuntelemaan jahkailua ja opettajan oman itsensä pönkittämistä.

Tähän kohtaan huomiona minulle POST-IT-LAPPU JA RÄIKYVIN KIRJAIMIN JA HUUTOMERKEIN:

TÄLLAINEN OPETTAJA EN KOSKAAN HALUA OLLA!!!!!

Opettajana minulla on suuri vastuu.
Olen varkaana oppilaiden kallisarvoisimmalle omaisuudelle.
Se on korvaamatonta ja sitä voi anastaa vain peruuttamattomasti.
Se on aika.
Heidän aikansa.
Jos luokassa on 20 oppilasta ja pidän 45 minuutin oppitunnin, olen vastuussa yhteensä 900 minuutin käyttämisestä joidenkin henkilökohtaisesta ja rajallisesta ajasta.
KÄSITTÄMÄTTÖMÄN VALTAVA VASTUU.
Tietenkään aina ei voi pitää supermielenkiintoisia, hyperinnostavia, übertärkeitä tunteja,
mutta parhaansa sopii yrittää ja koskaan en halua sortua itseni pönkittämiseen oppilaiden ajan kustannukselle.

Päivän turhautunut paatos oli tässä. Kiitos ja anteeksi aikanne ryöväämisestä.
  

tiistai 18. joulukuuta 2012

Ystävieni viisautta

Olen kyltymätön kuulemaan uusia teorioita.
Luen, testailen ja opettelen milloin mitäkin; meditaatiota, volttisarjoja, luonnonkosmetiikkaa...

Innostukset ovat usein kausiluonteisia.
Unohdan "suuret oivallukseni".

Eräiden mentorien opetukset eivät lakkaa puhuttelemasta minua.
Luulen näiden oppien olevan erityisen hyviä, siksi ne eivät hautaudu informaatiotulvaan, jonka päivittäin kohtaan.

On oltava rohkea. Olit sitten kuinka pieni tahansa. Kukaan ei ole ylivertainen sinuun verrattuna.
Tee oman mielesi mukaan. Sinä itse tiedät parhaiten mistä pidät.
Pidä omaa kivaa. Hypi. Riehu. Kikkaile. Huuda. Mikä tahansa tekee sinut onnelliseksi.
Ole lojaali ja uskollinen.
Ota päivätirsat, jos siltä tuntuu.
Älä koskaan lakkaa hulluttelemasta.
Anna nopeasti anteeksi.
Aina voi opetella uusia juttuja, olitpa kuinka vanha tahansa.
Mikään ei voita komboa: sohva, tyynyt, viltti ja syli.
Uudet ystävät ovat aina tervetulleita.
Rakasta. Ehdoitta.

Ja tämä viisaus, ystävät hyvät, on russeliviisautta.
Arvostan.


 
 

maanantai 17. joulukuuta 2012

Itseironian ihanuus

Minulle tulee kausia, jolloin mikään minussa ei miellytä.
Suhtaudun itseeni liian vakavasti.
Odotan itseltäni miljoonia.
Luulen, että en ole yksin tuntemusteni kanssa.
Laulavathan Eputkin katajaisesta kansasta, jonka itsesäälin määrää ei mittaa edes järki.

Minulla oli tällainen viikonloppu.
Minussa oli pielessä vähintään kaikki.
Tällöin koneeni ei käy ilakoivan Michael Bublen tahtiin, vaan soittimeen hivuttautuvat Mokoma ja Trio Niskalaukaus.
Kieltäydyin näkemästä ihmisiä.
Harrastin itseni vihaamista ja synkistelyä kotona.
Naama oli hiton ruma ja kroppa löllöytynyt.

Kiitos ja näkemiin, onneksi nämä kaudet loppuvat (ainakin tähän asti niin on käynyt).
Kaikki lähtee siitä, ettei ota itseään liian vakavasti.
Ei kuvittele olevansa liian hyvä, kunnollinen ja taitava.
Antaa luvan olla oma itsensä, virheellinen.

Tänään tyrkkäsin kengät jalkaani lähtiessäni päivän riennoille.
(Lähtökohtaisesti hirveän hyvä asia ylipäätään laittaa kengät jalkaan -10 asteisessa pakkasessa)
Mutta päivän mittaan huomasin, että olin sitten laittanut kengät tyylikkäästi vääriin jalkoihin.
Voi sitä naurun määrää.
Kuinka ihanaa on olla juuri tällainen häslä.

Nyt sopii taas kuunnella ihanaa Michael Bubleta <3

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Arkistojen kätköjä

Hetki toisensa perään olen lukenut miehestä nimeltä Zlatan. Juuri nyt ei huvita satuilla.
Prosessoin lukemaani. Kerron kenties myöhemmin millaisia ajatuksia tuo ruotsalainen fudisstara minussa on herättänyt. Zlatanin sijaan saatte nauttia kuvapläjäyksestä, joka sisältää monta minulle rakasta heppahetkeä tältä vuodelta.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Maailmankieli

Jos joku luuli, että englanti on maailmankieli, niin metsään meni.
Tähän oivallukseen Viivin johdattivat espanjalaiset vaihtarit.
(Oltiin taas yhtä aikaa yliopiston salilla)
(Miun yliopisto-opiskelusta saattaa saada kieroutuneen kuvan, koska raportoin pääsääntöisesti ainostaan yliopiston punttisalista :D )

Viivi ei osaa sanaakaan espanjaa.
Viihdytän silti itseäni kuuntelemalla espanjalaispoikien eläväistä höpöttelyä.
Jutut kuulostavat hyväntuulisille ja mukaville vaikken sanoja ymmärräkään.
Vai ymmärränkö sittenkin?
Sanojen loputtomasta vuolaasta virrasta nappaan merkityksen, jonka tunnen.
Ei en ole saanut kielillä puhumisen lahjaa.
Vaikken osaa espanjaa, osaan auttavasti kieltä, jota puhutaan kaikilla mantereilla.
Tämän ymmärtää Englannin kuningatar Elisabeth.
Tämä on tuttua brasilialaiselle  katulapselle.
Tämän tajuaa suomalainen yliopisto-opiskelija.
Tämä kieli on jalkapallo
ja sanat jotka kuulin olivat Leo Messi.
 




maanantai 10. joulukuuta 2012

Ulos mukavuusalueelta

Ajoittain on terveellistä poistua siitä omasta pikku keskitysleirivyöhykkeestä,
jota myös mukavuusalueeksi kutsutaan.

On suunnattoman pelottavaa tunnustella maaperää täysin vieraissa paikoissa.
Tekee mieli kääntyä takaisin.
Haluttaisi luovuttaa.
Omat taidot ja tiedot - oma itse, minä ylipäätään - tuntuvat riittämättömille.

Silloin rohkeus punnitaan kuin omenat kaupassa.

Sain "nerokkaan" idean viimeiseen perusharjoittelun tuntiini.
En löytänyt tarpeeksi karmivaa esimerkkiä huonosta puheesta.
Päädyin esittämään sellaisen itse.
Alter ego -hahmoni Vilma, hömelö blondi, näki päivänvalon tänään lukiolaisten informatiivisiin puheisiin opastavalla tunnilla.
Minulla ei ole ikinä ollut niin hauskaa tunnilla.
Hassu pipa päässä ja päättömiä jutellen sujui minun viimeinen panostus perusharjoitteluun.

Aivan älyvapaata, mutta niin hulvattoman mukavaa.
Mukavuusalueelta poistuminen on kovin lystiä!

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

henki salpautuu

Miksi unohdan niin nopeasti, että elämä on alati hiuskarvan varassa.
Miksi puudutan itseni unohdukseen, joka vaatii shokkihoitoa.

Sitten tulee aamu, jolloin kuulen uutisen tutun lemmikin ikiunesta.
Mieleen vyöryy hyökyaalloittain ajatuksia useista rakkaista, jotka ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen näinä samoina joulukuun alun päivinä aiempina vuosina.

Samana päivänä, samana kauniina päivänä kävelen talven lumisessa ihmemaassa.
Hengästyttävän kaunis retki suuntautuu tuttuun taloon.
Jutustelen tavallisista asioista rakkaan ihmisen kanssa.
Puhumme joulusta, säästä, minusta, hänestä,  flunssasta, koirista ja useista muista asioista.
Havahdun katsomaan hänen käsiä.
Kuinka ohueksi ja hauraaksi iho on kuihtunut?
Milloin maalaistalon arjen karaisemat kämmenet ovat kuihtuneet ja rypistyneet?
Miten olen voinut olla niin kiireinen etten ole ehtinyt huomata?

Tutut ja turvalliset kädet olivat muuttuneet tuntemattomiksi.
Jos kiirehdin hetkestä toiseen suorittaen, en ehdi arvostaa elämääni.
En ylipäätään ehdi elää.

Palatessa tunnemyrsky avaa kyynelkanavani.
Pakkanen tekee kyynelistä jäähelmiä poskilleni.
Kiitän shokkihoidosta, jota minulle on tarjoiltu.
Annan itseni heittäytyä hetkeen lumisessa satumaassa.
Henki salpautuu kauneudesta ja kiitollisuudesta.
Niinpä niin... elämisessä ei ole niinkään kyse kuinka monta kertaa vedämme keuhkot täyteen ilmaa, vaan siitä kuinka monet hetket saavat meidät pidättämään henkeämme.

torstai 6. joulukuuta 2012

Viedä jonkun neitsyys

Vastuu on valtava.
Olla jonkun ensimmäinen.
Ensimmäinen, aina ja ikuisesti - peruuttamattomasti.

Tunne on joka kerta yhtä vavisuttava.
Tämä oli minulle kuudes.

Ymmärtää, että toinen luottaa sinuun, vaikka pyydät toisen suostumaan aivan järjettömään toimintaan.

Moonan pikkuveli ei ole enää varsa, vaan ratsu.
Kuva:Krista Haataja



keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Jotain ihan muuta

Viivin äitin ja iskän keittiössä pöläjää tänään jauho.
Kaneli ja inkivääri tupruaa nokkaan.
Siirappi porisee kattilassa.
Neiti Rita vaihtaa vapaalle leipoen.
Tänään syntyy taikinaa, johon ei tuu geetä (koko suku täynnä viljavammasia [toim. huom. asian osaisilta olen saanut luvan käyttää tuota rasistiselta kalskahtavaa ilmausta]).
Huomenna ohjelmassa on ammatillinen syrjähyppy arkkitehtuurin puolelle.
On täällä tänään muutakin joudettu puuhailla kuin pippurikakkuja.
Malttamatonhan en ole, mutta opeharjottelun numero kolme aloitin ennen kuin numero kaksi on loppu.
Kävin hieman häiriköimässä harjoittelukouluni itsenäisyystanssahtelugaalaa.
Pääsin tallomaan varpaitakin.
Kuinka kivaa, vaikkakin hieman huojakkaa (ei oo Viivillä ollu mekkoa ja korkeeta kenkää jalassa sitten... öö... miesmuistiin)



maanantai 3. joulukuuta 2012

Ihan hyvin


Kuinka voit?
Miten jaksat?
Miten menee? Kuinka usein vastaankaan kysymykseen:
Ihan hyvin

Jokaiselle vastaantulijalle ei tarvitse vuodattaa jokaista murhettaan.
On kuitenkin helpottavaa, kun elämässä on ihmisiä, joille ei tarvitse näytellä supersuorittajaa.

Kuinka paljon keveämpi mieli onkaan, kun voi vastata mummon kysymykseen
"Miten sinä jaksat tuolla vauhdilla?"
Väsyttää. Väsyttää paljon.

Kiitos läheisistä, todellisista, aidoista ihmissuhteista.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Maailma olisi niin paljon parempi paikka,

jos jokainen ihminen pääsisi nauttimaan ponien seurasta.
Lesot palautettaisiin alas pilvilinnoista.
Yksinäiset saisivat tuntea kokonaisvaltaista läsnäoloa toiselta.
Ylistressaajat pakotettaisiin laskemaan, ellei kymmeneen, niin ainakin viiteen.

Koulutöiden ylikuormittama, neuroottisen ahdistunut ja äärimmäisen väsynyt yliopisto-opiskelija on saatettu takaisin elävien kirjoihin.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

VARAUDU TÄYSTUHOON!

Tänään Viiviä kummaksuttaa eniten eräiden iltapäivälehtien uutisointi.
TALVI TULEE RYMINÄLLÄ
Meitä pahaa aavistamattomia kansalaisia varoitetaan lumimyrkystä ja siitä seuraavasta maailmanlopusta.

Viivi on vähän sitä mieltä, että elettäessä Suomessa on ihan normaalia, että marraskuussa on pakkasta ja lumisadetta.
Voin toki olla väärässäkin.
Ja mikä parasta; kyllähän meillä menee kamalan hyvin jos ainut asia mistä saadaan reviteltyä sensaatiouutisia on lumisade marraskuussa.




tiistai 27. marraskuuta 2012

Mie en ala

Ei tuu Viivin treenailuista mitään kiitos espanjalaisten vaihtareiden.
Kun salilla pyörii lähes Cristiano Ronaldon näköisiä miehiä, on hieman haastavaa keskittyä omiin treeneihin.
Tilanne muuttuu mahdottomaksi kun omien rekkitangossa suoritettujen vatsaliikkeiden jälkeen saat 80 prosenttisilta Ronaldoilta aplodit palkinnoksi.
Yritä siinä sitten keskittyä.
Ei tuu mitään.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Yhtä juhlaa

Eilen kakkua ja kahvia Viivin kanditodistuksesta.
Tänään tunnustusta Moona keväisestä kantakirjaamisesta.
Emme elä toisilta saadusta huomiosta, mutta pieni ekstra arjen keskellä tuntuu ihan kivalla :)

perjantai 23. marraskuuta 2012

Yksi riittää

http://www.youtube.com/watch?NR=1&v=0kx_BLOx968&feature=endscreen

Tunnustan.
Ajattelin, että aina oli uskottava huomisen tuovan tullessaan jotain parempaa.
Luulin, että jano, jonka tyydytin tänään lasillisella, oli huomanna vaihdettava kolpakkoon.
Pelkäsin olla tyytyväinen siihen, mitä minulla oli juuri nyt.
En halunnut myöntää; tämä tässä, juuri nyt on sitä mitä haluan.
Ajatus tuntui huomisen latistamiselta.

Juuri nyt minä luulen, että on ihan okei tuntea elävänsä yhtä parhaista hetkistään.
Rakastan tätä aikaa 110 prosenttisesti silläkin uhalla, että samalla myönnyn ajatukseen;
tämä ei kestä ikuisesti.
Kryptisyys sikseen. Haluan puhua asioiden oikeilla nimillä.
Puhun nyt Moonasta.

Tulen mitä suurimmalla todennäköisyydellä puuhailemaan hevosten kanssa koko ikäni.
Minä olen heppahullu.
Olen kuitenkin varma, että Moona on minulle Se.
Elämäni hevonen.
Tosi asia kuitenkin on; minä olen 23 ja Moona 8.
Moona ei tule fyysisesti olemaan kanssani ikuisesti.
Mikäli en saa aivoinfarktia tai kuole liikenneonnettomuudessa elän elämääni jossain vaiheessa ilman Moonaa.

En ole millään muotoa katkera siitä, että jossain  edessäni on aika ilman elämäni hevoskumppania.
Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen ymmärtänyt kuinka ainutlaatuisia hetkiä elän juuri nyt.
On hengästyttävää tajuta, että tässä hetkessä on kaikki mitä saatan toivoa.
Minulle tulee hetkiä (Moona odottaa minua portilla, kiidämme täyttälaukka metsätiellä, huljuttelemme jalkoja järvessä kesäiltana, työnnän sormet talvikarvan sisään suojaan joulukuun pakkasessa) jolloin huomaan itkeväni silkasta onnesta, koska nimenomainen hetki tuntuu minusta niin tajunnanräjäyttävän hyvälle.

Emme suinkaan ole syntyneet maailmankaikkeuden alussa sielunsiskoiksi.
Meitä ei ole luotu toisillemme.
Olemme hyvin erilaisia.
Blondi ja punapää.
Arkajalka ja rämäpää.
Ainainen huolehtija ja hurlumhei tyttö.
Sattumalta meidän suojamuurimme ovat olleet lepotilassa samaan aikaan.
Olemme näyttäneet toisillemme itsestämme enemmän kuin on soveliasta ja turvallista.
Siksi meitä ei ole tarkoitettu toisillemme, vaan me olemme tehneet toisistamme toisillemme korvaamattomia.

En voi olla enempää kiitollinen, että ymmärrän tämän ennen kuin olen menettänyt.
Ihmiselämässä on liian monta upeaa asiaa, jonka oikean arvon näemme vasta silloin kun ne eivät enää ole ulottuvillamme.

Kiitos Moona, että olet kanssani juuri nyt.
Tämä aika on täydellinen.





torstai 22. marraskuuta 2012

ihana

Minun ei pitänyt mennä lukioon.
Menin kuitenkin.
En haaveillut yliopisto-opinnoista.
Pääsin kuitenkin opiskelemaan.
Minusta ei todellakaan pitänyt tulla opettajaa.
Olen nyt viittä vaille valmis.

Minulla on ohjenuora, jossa roikun kestääkseni järjessä täällä akateemisessa niin-hemmetin-itseriittoisessa-ja-sisäänpäinlämpeävässä maailmassa.
Nämä sanat kuulin fuksivuoteni ensimmäisessä seminaarissa aivan huikealta Mika Hallilalta.
Minä noudatan ohjetta orjallisesti.
Ei tarvitse pyrkiä olemaan asiallinen ja tylsä.
Tällä asenteella minäkin yritän opettajuuttani toteuttaa. 

Edellä olevat pohjustuksena päivän juttuihin.
Minulla on ollut meneillään pienimuotoinen itsetuntokriisi.
En ole jaksanut suhtautua itseeni kovinkaan kiltisti.
Tänään sain vakuutuksen, että olen sittenkin varsin hyvä tyyppi.

Vai mitä sanotte: 75 minuutin kielenhuoltotankkauksen jälkeen luokion ykkösluokkalaiset ilmoittavat minulle:
Oot ihana. Susta tulee hyvä opettaja.

Kiitos ja aamen. Viivi kiittää ja kumartaa.
En minä pelkästään ihana ole; samaiset ykköset tituleerasivat minua myös ninjaksi. Mitä lie silläkin tarkoittivat :)
Miulla on "pieni" projekti meneillään :)
 

maanantai 19. marraskuuta 2012

Kai se on totta...

Olen maininnut kerran ohjaavalle opettajalleni, että minulla on hevosia.
Tänään opettaja kysyi: "Onko hevosille sattunut jotain kun sinulla on noin kamalan väsyneet silmät?"
Kai se sitten paistaa minusta kuin neonvaloin loistava mainoslause: VÄSYTTÄÄ.

Opetusharjoittelu on todella vaatinut veronsa.
Parhaillaan suunnittelen tuntia torstaille, aiheena kielenhuolto.
Olen nauranut mahanahka rullalla esimerkeilleni.
Onkohan hieman epäkorrektia naureskella omalle opetukselleen.
Haluan jakaa muutaman näistä kielikukkasista teillekin.
Mitä mieltä olette näistä mainoslauseista:

Mämmiä saatana! Tässä kenties tavoiteltiin ilmausta Mämmiä saatava... Kieltämättä tämäkin on aika raflaava teksti kaupan ikkunassa.

Mansi- ja mustikoita Minun lempimarjani on tästä alkaen mansi!

Äidinpakastus pusseja Kuka haluaa pakastaa äitinsä?!?!

Lasten päästä vedettävä sänky Miten niitä sänkyjä vedetään päästä, hämmentävää...

Kissanliha pullia Syöväthän ne kiinalaiset koiriakin, silti hieman epäilyttää...

Luteeton piirakka Ihan kiva, ettei niitä luteita. Luulen silti, että piirakka oli tarkoitettu keliakiaa sairastavalle gluteenitonta ruokavaliota noudattavalle.

Sulettu, ei kanata Teksti turkkilaisen ravintolan ikkunassa... ei broileriruokia, vai mitä häh :)

Ruohoripuliperunoita yök, ei kiitos..

Paistettua tuskaa Vaikka olenkin hieman masokisti, mielummin kuitenkin turskaa.

Syvästi kaivaen, lastenlastenlapaset ihan kaunis muistokirjoitus... noin tumpulta :D

Päättäkää päivänne K-Kaupan kahvilla On hieman epäeettistä kannustaa itsemurhaan

Syöpä lasten hyväksi En ole vielä ennen kuullut syövän kansanterveydellisistä vaikutuksista

Lastenkeräilyateria Eikö lapset keräilykohteena ole hieman outo... vaikka en minä niistä postimerkeistäkään perusta

Lähde: http://www.tietoisuus.org/


lauantai 17. marraskuuta 2012

Kun mikään ei huvita..

..ja aina vaan väsyttää.
Känkkäränkkä, kiukku ja oikku.
Vettä sataa ja muta litiseen kumpparin alla.
Rauta on raskasta treenissä.
On sanomattakin selvää, että seuraavien opetustuntien kielioppitehtävät ovat ihan perseestä.

Onneksi on pieni nallekarhukarvainen ja ulkomuodoltaan virtahevonnäköinen otus.
Kiva, kun on kenttä siinä kunnossa, että voimme loikkia puomien ja tynnyreiden yli.
Yhdessä.
Olemme Moonan kanssa hyppäilleet viimeksi aluemestaruuskisoissa.
Olen varma, että siitä on pieni ikuisuus.
Onnellisuuskäyrät kohosivat eksponentiaalisesti.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Ulkonäkö on asennekysymys

Opettajana olen aina arvosteltavana.
Puntaroinnissa ovat niin tietoni opetettavasta aineesta kuin pedagogiset taitonikin.
Koen olevani suurennuslasin alla myös ulkoisesti.
Miten seison?
Olenko jäykkä kuin kepakko vai lötkötänkö kuin keitetty spagetti?
Kuinka olen pukeutunut?
Näytänkö pillifarkuissa ja hupparissa samalle kuin oppilaani,
vai olenko teennäinen bleiserissä ja avokkaissa?
En mahda ajatukselle mitään, mutta olen epävarma siitä mille
a. näytän
b. minun pitäisi näyttää.

On paljon helpompi tuntea itsensä sopivaksi kotona kollareissa ja meikittä Swedish House Mafian soidessa radiosta aivan liian kovalla.

torstai 15. marraskuuta 2012

Perspektiivii kiireeseen

Tokavika opetusharkkaviikko on taputeltu.
HURRAA HURRAA HURRAA!!!
Viimeiset kolme viikkoa olen kulkenut sumussa.
Ei ole aikaa.
Kaikki on vain tapahtunut.
On uuvuttavaa kiirehtiä tauotta.
Onneksi nyt alkaa helpottaa.
Vähemmän koulujuttuja, enemmän aikaa itselle, rakkaille ihmisille ja eläimille.
Kiire opettaa arvostamaan rauhaa.
Herätyskellon pirinä puolikuudelta muistuttaa kuinka autuasta on saada nukkua kahdeksaan.
Tuntien tehtävämaraton auttaa ymmärtämään kuinka ihanan aivotonta on katsoa salkkareita.
Hävisin niin rankasti myyräpelimestarille!



tiistai 13. marraskuuta 2012

Tunnustus

Liebster tarkoittaa rakkainta tai rakastettua, mutta se voi tarkoittaa suosittuakin. Liebster-palkinnon ajatuksena on antaa huomiota blogeille, joilla on alle 200 lukijaa!

Tunnustuksen säännöt:
1. Kiitä antajaa ja linkitä hänen bloginsa.
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi (joilla on siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.
 
Sain tunnustuksen rakkaalta Kiialta <3 kiitos murunen!

Minun viisikkoni:

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Pari viikkoa

Analysoin argumentointia.
Kirjoitan tekstitaitovastausta.
Tulkitsen mainoksia.
Luokittelen tekstilajeja.
Erittelen tekstityylejä.

En lakkaa ihmettelemästä kuinka fiksuja lukiolaiset ovat pystyessään tähän kaikkeen.
En ymmärrä kuinka olen joskus onnistunut samaan ällän tästä.
En tajua kuinka minä pystyn opettamaan, jos en itsekään tajua.

Pientä epätoivoa ilmassa.
Onneksi perusharkkaa on enää pari viikkoa jäljellä.

Kykenemättömyys ahdistaa ja kiire painaa.
En jaksanut edes tehdä iskälle korttia.
Onneksi se rakastaa minua kortittomuudesta huolimatta.

Leivoin mustikkapiirakkaa ja kokkailin lihapullia.

Kohti uutta viikkoa.

torstai 8. marraskuuta 2012

Voimasana

Joskus yksi sana on voimallisempi muita.
Olin tänään aloittamassa tuntia hälisevälle lukioykkösten luokalle.
Lausuin sanat ja tapahtui seuraavaa:
Kuin olisin painanut kaukosäätimen nappulaa, jossa on henkselit mökäfonin päällä.
Hiljaisuus ja epäusko.
Oppilaiden päät alkavat pyöriä kuin pikkupöllöillä.
Varovaista supinaa vieruskaverille: "Kuulitsie mitä se sano" "Häh?!?"

Niin mitäkö minä sanoin?

Kiitos.
Kiitos, että sain lukea teidän esseet.

Niin minä sanoin ja niin se vaikutti.
Ihmeellisen vahva voimasana.
Näin jälkikäteen en keksi mitään ilmaisua, jolla olisin hiljentänyt luokan yhtä tehokkaasti.
Kuvituksena pihaamme kotiutunut yksisarvinen
 

maanantai 5. marraskuuta 2012

Hömppäihastus

http://www.youtube.com/watch?v=zD14uKY2q8M
Tiedätkö mitä hömppäihastus tekee ihmiselle?

Hömppäihastus on satunnainen kohtaaminen. Ihminen, ruoka, kappale tai eläin, jonka koet hykerryttävän ihanana. Hetki saa sinut kehräämään. Tunne on katoavainen, mutta siinä hetkessä tajunnanräjäyttävä. Makuelämys, jonka kokee ensimmäisellä lusikallisella parasta suklaakakkua.

Takaisin kysymykseen. Mitä tapahtuu?
Murheet unohtuvat.
Kenties vain hetkeksi, mutta sillä hetkellä haluan sanoa saan unohtaa murheet edes täksi hetkeksi.

Minulle kävi tänään niin.
Ihastun helposti asioihin; villasukkiin, pinkkiin, naamarasvaan, toppaloimeen, pandoihin...
mutta ihmisiin hyvin harvoin.
Arvostan ja ihailen monia, mutta hurmaannun ihastumaan erityisen harvoin.
Olin aamulla yliopiston punttisalilla.
Heiluin varpaat katossa, pää punaisena vatsalihaksiani vahvistaen.
Tömähdän roikkuvatsasarjan päätteeksi jaloilleni ja edessäni seisoo suklaasilmäinen nuorimies turkoosissa paidassa.
Paidassa lukee Pedro.
Jatkan sujuvasti penkkaamaan.
Koko lopputreenin minua vilkuillaan tämän barca-paitaisen suunnalta.
Olen tottunut epäluuloiseen toljotukseen yliopiston salilla (normaalit ihmiset saattavat nähdä jotkin seiväshyppääjän treenit hieman epänormaaleina).
Hölläillessäni viimeistä palautusta minua puhutellaan maailman suklaisimmalla äänellä.
Juttelen hetken ei-espanjalaisen vaan katalonialaisen kanssa ja kiiruhdan hymy huulilla normaalikoululle harjoittelemaan opettajana olemista.

Eikö olekin hullua kuinka yksittäinen hetki voi hymyilyttää vielä illallakin, vaikka määrätön tekemättömien töiden lista odottaakin selätystään?

lauantai 3. marraskuuta 2012

Tökkii

Kärttyinen ruttuturpa täällä.
En edes yritä olla iloisempi.
Ei kannata, sillä tuhat kiloa positiivisuutta siirtäisi mielialani ainoastaan kategoriaan alakuloinen.
Inhottaa olla niin kiireinen ettei mitään ehdi tehdä kunnolla.
Ärsyttää olla takakireä ja stressaantunut.
Pärstä näyttää niin rumalle etten edes viitsi katsoa peiliin.
Treenaaminen ei huvita.
Ai niin mainitsinko, että sää on suorastaan hurmaava, jos sattuu pitämään liejusta ja kalseudesta.
Kivaa lauantaita vaan kaikille.
Viivi on tänään mielensäpahoittaja (Luoja siunatkoon Tuomas Kyrön roolimallini luomisesta),
huomenna olen kenties mielensäkohottaja... kuka tietää?

torstai 1. marraskuuta 2012

Sisaruus

Kuulin tänään laulun radiosta palatessani kotiin.
Laulun, joka pysäytti minut ajattelemaan.
Laura Närhi ja Erin lauloivat sisaruudesta.
Olen mieltynyt Laura Närhen tuotantoon ja löydän hänen sanoituksistaan usein omakohtaista tartuntapintaa.
Nyt kuitenkin hämmennyin.
Laulussa sanotaan: En tahdo, että kilpailumme jatkuu.
En saa otetta ajatuksesta, että sisarukset kilpailevat kaikesta mm. vanhempiensa suosiosta.

Minulla on veli.
A on vuoden, kaksi kuukautta ja kahdeksan päivää minua nuorempi.
Voin täysin rehellisesti sanoa; en ole koskaan kokenut tarvetta tavoitella huomiota tai menestystä veljeni A:n kustannuksella.
Minun ei ikinä, toistan ikinä, ole tarvinnut lakaista veljeäni pois tieltäni.
Olen saanut äidiltä ja iskältä juuri niin paljon rakkautta kuin olen tarvinnut.
Minä olen kiitollinen veljestä.
A ei ole koskaan kaventanut minun mahdollisuuksiani, päinvastoin veli on rikastuttanut elämääni enemmän kuin tuhat kultaharkkoa, lottovoitto tai lomamatka kuuhun.

Minulla on maailman ihanin veli.
Kiitos A, että olet olemassa <3
Kuvassa kaameeta pönötystä rakkaiden veli A:n ja serkku K:n kanssa.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Ihmeenkaupalla

Pohjustusta aiheeseen:
Pääsääntöisesti tykkään opettamisesta ja ohjaamisesta.
Viime viikonloppu ja oppitunnin suunnittelu olivat kuitenkin yhtä helvettiä.
Täysin liioittelematta itkin ja yritin tajuta miten lauseenvastikkeilla pystyy muuttamaan suorat lainaukset epäsuoriksi.
Tuntui siltä kuin en olisi koskaan opetellut suomen kieltä ja nyt minun pitäisi opettaa sitä jollekin epäonniselle lukion ykkösluokalle.
Tilanne oli luisunut jo niin pahaksi, että uhosin lopettavani opettajaopintoni.

Minä en normaalisti ahdistu tällä tavalla.
Olinkin hyvin hämmentynyt tästä epätoivon määrästä.

Tänään olin saanut jonkinlaisen käsityksen suorasta ja epäsuorasta esityksestä.
En ollut kuitenkaan vakuuttunut, että osaisin opettaa niitä yhtään kenellekään.

Kello 10.45 jännitin niin, että pyörrytti, oksetti ja silmissä sumeni.
Tutina ennen Kalevan Kisoja oli pientä tähän verrattuna.

Valuin luokkaan numero 249.
Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja päätin, että en juokse karkuun.
En pakene pelkoa; pelkoa siitä, että epäonnistuisin.
Päätin olla minä silläkin uhalla, että en olisi sädehtivän osaava ja suvereenin taitava.

Kello 12.30 ohjaava opettajani sanoo:
"Kuin lumous olisi laskeutunut luokkaan. Aivan mieletön työrauha."

Joskus elämä kantaa juuri silloin kun itse uskot siihen vähiten.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Etsivä löytää. Toivottavasti...

Kun on paha mieli miettii - onko tää nyt oikee suunta
mut showt on vedettävä, tekohymyy jos ei muuta
aurinkolasit päähän, niin ne ei voi peilaa sieluu
eikä nähdä silmistä kun mulla meinaa kiehuu 
Cheek - Jare Henrik Tiihonen
Ärsyttää, että tulen taas kirjoittamaan vali-vali-valitusvirsiä.
Lisäksi ärsyttää, että ärsyttää.

Uhmaan ärsytystä.
Saan olla turhautunut elämän työläyteen.
Tarvon päivästä toiseen.
Suoritan.

Sain tänään itseni kiinni rikospaikalla.
Kysyin itseltäni: "Miksi teen? Miksi menen?"
Vastasin ennen kuin ehdin miettiä: "Koska minun täytyy?"

HÄLYTYSKELLOT ALKOIVAT PAUHATA KORVIAHUUMAAVASTI!
Mistä lähtien moodi on ollut täytyy?
Milloin ja miksi hukkasin saan-tehdä-asenteen?

Nyt on ryhdyttävä laajamittaiseen etsintäoperaatioon.
Aion löytää ilon.

Täällä opetellaan suunnistustaitoja.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Kohti uutta viikkoa

Saa paljon, kun vaatii paljon.
Mutta miksi hyvä on liian vähän?
Miksi pitää omistaa aivot, jotka eivät tyydy mihinkään muuhun kuin huippuun?

Olisi hirveän kivaa, jos turhanpäiväisen tuntisuunnitelman voisi tehdä ihan hyväksi kohtuullisessa ajassa, eikä erinomaiseksi päivä tolkulla.

Hermoni ovat riekaleina, koska haluan voida kaikelle jotain.

Onneksi on pieni ruskea tamma, joka on toiminut terapeuttinani pe, la, su.
Onneksi on ihania läheisiä sukulaisia, jota pääsin moikkaaman ukon 78 vuotissynttäreillä.
Näillä onnenhetkillä jaksan seuraavan viikon.

Huomenna on edessä uusi perusharkkaviikko normaalikoululla.
Tervetuloa koulupäivät 8-18.


torstai 25. lokakuuta 2012

Assari, totari ja muutama muu juttu

Elämällämme on tarkoitus
Ja joka hetkessä kauneutta
Emme ole automaatteja
virhelyöntejä ruudulla
Samuli Putro; Tuhkaa Korulippaassa




Olen saanut henkilökohtaisen avustajan.
Kaveri istuu olkapäälläni kuiskaillein; Mene mene, tee tee, vauhtia!
Tämä assari poistaa luppohetket.
Hän täyttää kalenterini sivut pinkillä tussilla ja liimailee muistilappuja väliin.
Hän on neiti Kiire.
Työsuhde on väliaikainen.
Tulemme toimeen, mutta pakko myöntää; olen onnellinen kun tiemme eroavat.

Ai niin... eilen kävin hakemassa tiedekunnasta todistuksen, jossa neiti Ritaa nimiteltiin kandidaatiksi.
Ai niin PART 2... kuva aamulta. Joensuussa on hieno treenihalli. Vähemmän hienoa, että se oli tänään suljettu. Juoksin vetoja jääradalla ulkona.

tiistai 23. lokakuuta 2012

ihan pimeetä

Kun lähdet kouluun puoli kahdeksan, on pimeää.
Kun palaat koulusta kotiin kuudelta, on pimeää.
Edessä on ilta pienen lumivuoren kokoisen tehtävämäärän kanssa.
Minulla ei ole ongelmia liian vapaa-ajan takia.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Oppimista

Mitä oppiminen tarkoittaa?
Sitäkö, että kerää tietoa,
vai sitä että muuttaa omaa elämäänsä?
Paulo Coelho
Kello pärähti aamulla aikaan kuusi.
Tänään ainut aika treenata oli ennen koulua.
Siellä minä juoksin kera kahden PT eli pikku tassun.

Koulurintamalla alkoi opetusharjoittelu.
Suomeksi: hyvästi vapaa-aika.
Oman opettajuuden työstäminen vie aikaa.
Harjoittelu karsii minua terävällä vesurilla, samaan aikaan voin versoa uutta.
Muutos ja itsestä oppiminen on valtavaa, pelottavaa ja työlästä. 

lauantai 20. lokakuuta 2012

Se tavallinen arki

Tavallinen, harmaa, tuttu, ennalta-arvattava... arki.
Sitten tapahtuu jotain.
Siihen turvalliseen luotto-paitaasi tulee reikä.
Nyt käyttökelvottomana, se näyttää ennen olleen superhieno.

Olen ollut pian parin viikon ajan enemmän tai vähemmän kipeä, joka tapauksessa treenikiellossa.
Moona on ollut kevyellä hölläilyllä lääkekuurin ja mutaliejussa ärtyneiden vuohisten takia.

Tänään pääsin tekemään ensimmäisen kevyen kroppaa herättelevän kahvakuulatreenin.
Lisäksi pystyimme Moonan kanssa treenaamaan laukassa ekaa kertaa huiliviikkojen jälkeen.

Kuinka veretseisauttavan hienoa on voida tehdä tavallisia arkisia treenejä.

torstai 18. lokakuuta 2012

Rakas Joulupukki...

...meillä olisi vain yksi toive.
Eikä se ole yhtä mahdoton toteuttaa kuin maailmanrauha.
Tyydymme siis vähään.
Mutta maneesi ois kiva.
Kaiholla muistelemme viime syksyä ja Kantelesärkän treeniolosuhteita.
Nyt on kuitenkin niin, että treenaaminen tuolla mutaliejussa ja sateessa syö hieman tyttöä ja sekä hevosta.
Joten voisimmeko saada maneesin.
Sen ei tarvitse olla hienoin ja suurin.
Riittää ettei sataisi sisään ja pohja ei olisi liejua.
Kiitos jo etukäteen.
p.s. Olemme olleet tosi kilttejä.

YT, Viivi ja Moona