perjantai 30. joulukuuta 2011

Uusi alku



Alkaako jokainen elämä aina alusta joulukuun 31. päivän jälkeen?
Onko uusi vuosi uusi alku?
Monilla uuteen vuoteen liittyy lupauksia muutoksesta, paremmasta elämästä, toisenlaisesta elämästä. On tupakoinnin lopettamista, tipatonta tammikuuta, uutta liikuntaharrastusta ja mitä mielikuvituksekkaampi joukko lupauksia, joista suurin osa on silkkaa valhetta. Lupauksia, joita ei edes aiota pitää.
Ihminen lupaa uutta alkua näyttääkseen toisten silmissä paremmalle. Yleisön paine on hyvä liikkeelle paneva voima, mutta ensimmäisien päivien jälkeen tämä selästä työntävä voima hiipuu. Muut ovat itse asiassa varsin vähän kiinnostuneita sinun projektistasi. Jäät yksin asiasi kanssa. Innostuksen kipinä sammuu vaikeuksien myrskyssä ja kukaan ulkopuolinen ei ole suojelemassa innostuksen paloasi.
On olemassa toisenlaista paloa. Kipinä joka syttyy sydämessäsi. Uusi liekki, uusi alku, joka on suojassa myrskyiltä nahkasi alla. Tällä liekillä ei ole keinotekoisesti määrättyä syttymishetkeä. Tämä innostus on arvaamaton ja se tulee kun on tullakseen. Sitä voi maanitella luokseen kuin epäluuloista kissaa. Sitä voi yrittää kesyttää luokseen kuin villieläimen, mutta lopulta se tulee luokseen vain jos se on tullakseen. Ja mikä katalinta, tämän innostuksen voi kadottaa, jos sitä ei vaali, huolla ja hoivaa.
En aloita uutta elämää huomenna, vaikka vuosi vaihtuu. Lupaan vain yrittää elää niin kuin haluaisin elää.
Tämä vuosi antakoon viimeisen ohjeen seuraajalleen Paulo Coelhon sanoin:
Kuinka kykenemme tekemään jotain mahdotonta? Innokkuutemme avulla.

torstai 29. joulukuuta 2011

Asennekasvatusta


Kaksiasteinen vesisade joulukuussa on asennekysymys. Vatuttaahan se joka tapauksessa ja jokaista. Litimärkä toppatakki on iljettävä päällä. Hevosen nyrpeä ja kastunut naama ei tee ratsastamaan lähtöä yhtään helpommaksi. Sateesta ja vatutuksesta huolimatta tänään on hyvä päivä. Olen päättänyt, että tänään treenit sujuvat. Olen päättänyt, että olen tänään tyytyväinen itseeni näppynaamasta huolimatta. Olen päättänyt, että tänään olen energinen, vaikka palasin kotiin eilisillan treenistä Savonlinnasta vasta hieman ennen iltayhdeksää. 

Kyse on asenteesta. Asenne erottaa erikoiset tavallisista. Omaan asenteeseen voi vaikuttaa. Miksi muuten Monosen Matti juoksisi neljäsatasia seipään kanssa syksysateessa? On totta seiväshyppääjän ei tarvitse harjoitella neljänsadan vetoja. Mutta totta on, että seiväshyppääjä tarvitsee kovaa asennetta. Tänään kasvatin asennetta. Aamulla punttisalilla, vaikka eilisiltainen tekniikkatreeni painoi kropassa. Päivällä Moonan ja Nannin kanssa ulkotreeneissä, vaikka vettä satoi taivaantäydeltä.   

tiistai 27. joulukuuta 2011

Uutta oppien


Tänään pääsimme Moonan kanssa valmentajan silmän alle. Päivän hyvyys ei rajoitu vain ohjaukseen, vaan pääsimme treenaamaan maneesiin toisin sanoen huippu olosuhteisiin. Minä nautin ohjattavana olemisesta. Nuorempana koin monet valmennustilanteet valtavan paineen alaisina hetkinä. Otin valmennustilanteet eräänlaisina esittäytymisinä, joiden tarkoitus oli näyttää valmentajalle ja mahdollisille sivustaseuraajille kuinka taitava, moitteeton ja pätevä olin. Pelkäsin epäonnistumisia, sillä ne olivat säröjä täydellisyyden illuusion lasissa. Olen kiitollinen, että olen vuosien myötä muuttunut. Tänä päivänä olen valmennuksissa oppimassa. Uuden oppiminen ja entistä paremmaksi tuleminen vaatii heikkouksien tunnistamista. Jos ei tunnusta heikkouksien olemassa oloa, ei voi tietää mitä kehittää. Kritiikin ei ole tarkoitus murskata minua, vaan kehittää minua. Kritiikki on ystävä, ei vihollinen. Olen ollut pienen elämäni aikana kymmenien eri valmentajien silmän alla. Toisilla on ollut minulle enemmän annettavaa kuin toisilla, mutta kaikki ovat omalta osaltaan vaikuttaneet minuun. Joidenkin vaikutus on suurempi kuin toisten, tietenkin. Vaikka otan vastaan kritiikkiä, neuvoja ja ohjeita, on mielestäni tärkeää käyttää omia aivoja; kaikkea ei pidä niellä purematta. Kukaan valmentaja, taitavinkaan, ei ole Jumala, kaikessa oikeassa. Minun tapani toimia on mosaiikki kaikesta siitä mitä olen kokenut. Mikään ei ole ikuista ja nykyisyyteen ei pidä jämähtää. Jos joku asia toimii tänään, ei se tarkoita sitä, että se toimisi samoin huomenna. Vaikka tänään haluan kuunnella Juha Tapiota, huomenna saatan haluta kuunnella Michael Jacksonia tai Lord Estiä… Se mitä huominen tuo tullessaan, ei voi tietää, enkä kyllä haluakaan :)

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Värikäs vuoteni 2011


Vuotta 2011 on jäljellä tasan kuusi päivää. Minun vuoteeni on mahtunut paljon tunteita väripaletin laidasta laitaan. Vanha tuttu tummansininen on palannut elämääni, mutta aivan uusissa sävyissä. Tällä kertaa seiväshyppy on minulle säihkyvän turkoosia. Olen nauttinut harjoittelusta ensimmäisiä kertoja itseni takia siksi, että minusta on kivaa EI siksi, että saavuttaisin toisten silmissä enemmän hyväksyntää. Turkoosi on itsevarmuutta ja raikkautta. Vuottani 2011 on värittänyt aivan uudenlainen punainen. Tämä punainen on syvää purppuraa. Samaan aikaan lämmintä, pehmeää ja turvallista, mutta toisaalta kihelmöivän jännittävää, uutta ja kiihottavaa. Minulle on edelleen käsittämätöntä miten minä kaikkine levottomuuksineni voin olla yhdelle nuorelle miehelle suosikki tyttö. Vuoteni 2011 on myös kupariin taittavaa oranssia. Tämä väri on minulle luopumista kuin auringon viimesäteitä, jotka maalavat taivaanrannan hehkullaan iltaisin. Olen hyvästellyt kaksi rakasta hevosystävääni tänä vuonna. Manna ja Elvis ovat minulle tätä hehkuvaa oranssia. Ikuisesti minussa, mutta fyysisesti poissa. Oranssi saa nimensä appelsiinilta (engl. orange) ja appelsiinipuut ovat ikivihreitä, niin ovat Manna ja Elviskin minun muistoissani. Sitten on upeaa kiiltävää ja tyylikästä smaragdin vihreää. Tämä on jotain aivan uutta, jopa kuninkaallisen hienoa ja klassista. Tätä edustaa minulle toisella kotimaisella kommunikoiva puoliveritamma Nanni. Nanni osaa enemmän ratsastuksesta kuin minä osaan edes haaveilla. On sanomattakin selvää kuinka korvaamaton opettaja minulla on käytössäni. Sitten minulla on oma räväkän keltainen Moonani. Kirkas valoni, joka valaisee kaikkein synkimmätkin arkipäivät. Joskus keltainen on yliampuva, mutta niinäkin päivinä rakastettavan aito ja vilpitön. Keltainen on iloa, hilpeyttä ja kiihkeyttä. Jokaisessa vuodessa, jokaisessa elämässä on myös harmaansävyjä; epäonnistumisia, epäuskoa, häpeää ja surua. Niitä en kuitenkaan halua vatvoa. Niitä on elämässäni siksi, että näen kaikkien muiden värien upeuden, ainutkertaisuuden ja nautinnollisuuden.

Mitä meille kuuluu?

Viivin kuulumisia voi tästä eteenpäin lukea täältä blogista. Tiedot minusta ja klaanistani löytyvät virtuaalisesta kotipesästämme täältä.
kuva: Viivi Varis