perjantai 28. joulukuuta 2018

281218

Sairauksien, velvollisuuksien, huolien ja stressin kuluttamat hevonen ja omistajansa hymyilevät tänään.

Moonani, hieman vähemmän jäykkä kuin eilen. Hieman vähemmän jännittynyt kuin eilen. Taputtelen kaulaa kiitokseksi yrityksestä liikkua oikeaoppisemmin.

Viivi, tarpeeksi terve pystyäkseen nostamaan tankoa, joka tuntuu raskaammalle kuin aiemmin. Kankeudesta ja voimattomuudesta huolimatta toistan liikkeen yhä uudelleen. Huomenna tämä sujuu helpommin.

Olemme molemmat säälittävässä kunnossa. Entiset lihakset loistavat poissaolollaan. Voimaa uhkuva riehakkuus on läsnä vain muistoissa.

Onnellisuus ja kiitollisuus ovat silti läsnä. Tänään ryömimme yhdessä kohti valoa - oikeaan suuntaan.
Huomenna olemme hieman enemmän elossa.

torstai 27. joulukuuta 2018

271218

Tunnetko sie tätä tyttöä?

Esitän etten kuule ja toivon, että toinenkin tekee niin. Katselen villasukkieni kärkiä.

Tunnetko sie tätä tyttöä?

Haluaisin sanoa kysyjälle "Tämä ei ole tarpeellista". Toiselle haluaisin sanoa "Kukapa Viiviä tunnistaisi, kun kerrankin on tukka kammattuna ja farkut jalassa. Täällä minut nähdään aina pilkkihaalarissa ja pipo silmillä."

Haluaisin sanoa, vaikka tiedän, että minut on kadotettu. Paluuta ei ole. Polku, joka vie aivoissa mappiin pojantytär on pyyhkiytynyt pois ikuisesti.

Ensimmäisillä kerroilla en tiennyt mitä ajatella, sanoa, tuntea. Myöhemmin ja kerta kerralta olen muokannut omia ajatuspolkujani. Vaikka toinen on kadottanut minut, minä en kadota toista.

Vaikka harmaat silmät katsovat minua kuin ventovierasta, minä kieltäydyn kadottamasta. En rakastaisi muukalaista. Mutta rakastan miestä, jota olen puhutellut ukkona koko ikäni.
Minua alkaa hymyilyttää heti, kun ajattelen ukkoa ja mietin mitä hänestä sanoisin.
Ukko on aina ollut lähelläni.
Isovanhempani asuvat juoksumatkan päässä lapsuudenkodistani. Vain peltonotkon yli ja hups on mummolassa.
Vietimme lapsuudessamme veljeni kanssa paljon aikaa mummon ja ukon luona.
Emme koskaan olleet päikkärissä, vaikka vanhempamme ovat olleet töissä.
Koulun jälkeinen iltapäiväkerhokin on ollut meille vieras käsite.
Pienet koululaiset Viivi ja pikkuveli A saivat aina koulutaksin kyydin mummolaan.

Ukko on kaiken sen perinteiseen suomalaisuuteen liitetyn ruumiillistuma:
ahkera,
kunnollinen,
velvollisuudentuntoinen,
tunnollinen,
nöyrä,
sisukas,
luotettava.

Ukko on ollut hyvin luonnonläheinen mies, jonka askeleet ovat kulkeneet rytmiin, jonka Torsansalolaiset metsämaat ovat hänelle opettaneet. Nykyään askeleet ovat puolta lyhyemmät ja varmuus ei ole sama kuin ennen. Ukko ei ole ollut millään muotoa kirjaviisas, mutta hän on ollut ihminen, jonka kokemusrikas elämä on sivistänyt. Hänen taitonsa ovat olleet itse opittuja. Hänen nokkeluutensa on ollut itse oivallettua. Hän on ollut tarpeeksi kokenut osatakseen muodostaa omia mielipiteitä vailla pelkoa muiden mielipiteistä.

Ukko on ollut turvallinen, mutta toisaalta aivan hulvattoman huumorin omaava mies. Vielä yli 75-vuotiaana hän on elänyt niin kiihkeästi suomalaisten urheilusuorituksissa, että Kaisa Mäkäräisen ampumahiihdon MM-kisojen mitalihiihto vaati nitropurkilla käymisen. Tuo uskomattoman nöyrä mies on avannut suunsa vain silloin, kun on oikeasti asiaa (tai silloin kun mummo on paistanut piirakoita tai pullaa).

Olisin toivonut, että ukko olisi saanut elää tervaskantona täyttä elämää loppuun asti. Hän olisi saanut kaatua saappaat jalassa ja lippalakki päässä.

Suurinta osaa tarinoista ei kirjoiteta niin kuin olisi reilua. Siksi minä jaksan kohdata muukalaisen yhä uudestaan ja uudestaan, katsoa rakastaen vieraisiin silmiin. Vaikka minut on kadotettu, minä en kadota.



sunnuntai 16. joulukuuta 2018

161218

Hän kysyy Mitä mietit? 
Havahdun transsista, jossa silmät katsovat kaukaisiin galakseihin ja ajatukset sinkoilevat ulos Linnunradalta.

Kaikenlaista.

Ja kaikenlaistakin kuulostaa ahtaalle. Olen miettinyt elämää, minua, suuntamerkkejä, joita seurata. Mistä haluan kertoa ja mitä jättää vain minulle. Mistä en suostu luopumaan mistään hinnasta ja mikä joutaa pois.

On tapahtunut paljon. Minusta tuntuu, että aina on sunnuntai-ilta tai maanantaiaamu. Aina olen menossa jonnekin. Suhaaminen ees ja taas nostaa pintaan tunteen: olenko hukannut itseni.

Mikä kausaliteetti, niin kuin syy ja seuraus? Miksi minä? Kuka minä? Mistä tulossa ja minne menossa?

Sellainen olen - loputtoman kiinnostunut kaikesta ja kaikista. Kuuntelen, tulkitsen ja autankin, jos osaan. Mutta ajoittain kaikki se ulkoa tuleva, tulkintaa ja reagointia janoava peittää alleen minun elämäni. Tuntuu kuin olisin salakavalasti lipunut kauemmas oikeasti merkityksellisistä asioista.

Onneksi tulee hetkiä, jolloin tajuaa päätyneensä ei-toivotuille poluille. Havahtumisen hetki muistuttaa kuljetuista kilometreistä, selvityistä katastrofeista ja niistä asioista, jotka ovat juuri nyt enemmän kuin hyvin.

torstai 6. joulukuuta 2018

61218

Sellainen olen ollut - pelkuri.
Pelännyt pelkäämistä.
Pelännät epäonnistumista.
Pelännyt heikkoutta.
Pelännyt vikoja.
Pelännyt totuuden paljastumista toisten silmien edessä.
Pelännyt hallinnan menettämistä.

Pelolla oli liittolainen - häpeä. Nämä kaksi olivat muuttaneet kämppäkavereikseni. Vähä vähältä ne alkoivat järjestellä elämääni. Tein myönnytyksi: "Tämän kerran teen niin kuin haluatte. Kaikkien kannalta on helpompaa niin." Luulin, että  pystyn ottamaan kipparin roolin milloin tahansa itselleni takaisin. Luulin väärin.

Löysin itseni yhä useammin ja useammin välttemästä kaikkea, jossa häpeä ja pelko pääsisivät mellastamaan. Näin valtavasti vaivaa, etten altistanut itseäni pelon ja häpeän ykköslähteeksi muodostuneelle hallinnan kadottamiselle.

Esitin reipasta ja rohkeaa. Todellisuudessa minua vietiin kuin orjaa kettinki kaulassa.

Yhteiselomme tiiviys pelon ja häpeän kanssa on vuosien mittaan elänyt. Tekeminen ja kohtaaminen ohjaavat minua kauemmas niistä. Mutta tähän asti ne ovat aina palanneet enemmän tai vähemmän elämääni määrittelevinä.


Mutta sitten on vielä toinen mutta.
Eräänä päivänä saapui eräs, joka ei kavahtanut pelkoa ja häpeää.
Muukalainen kuunteli jokaista epävarmuutta kärsivällisesti ja kieltäytyi uskomasta: "Ei minusta ole" ja "Entäs jos" alkuisia lauseita.
Se sanoi: "Sinä olet minulle tärkeä - ei pimeän häivähdys silmäkulmassasi."

Sentti sentiltä pelko ja häpeä menettivät asuinmaitaan. Ne olivat joutuneet vastatusten sellaisen voiman kanssa, johon niillä ei ollut valtaa.
Tänään ne vierailevat luonani silloin ja tällöin; kiireessä, stressaantuneena, väsyneenä, epäonnistumisen hetkellä me tapaamme.
Mutta ainoastaan vieraina, kanssaeläjinä.

On annettava pois, jotta saa tilaa uudelle.
Vähä vähältä olen raivannut mieleni sopukoita pelon ja häpeän saastasta.
Tilalle olen saanut päinvastaisia tunteita.
Niillä on nimi, jota on mahdotonta määrittää.

Rakkaus.




lauantai 24. marraskuuta 2018

241118

Menneisyyden möröt.

Välttelen niistä puhumista. Häpeän, vaikken sano ääneen. Silkka muisto nolottaa - syke nousee, poskia kuumottaa, suu jämähtää jäykäksi viivaksi.
Ryssin ja annoin väärien asioiden tapahtua. Luotin epätodelliseen. Unohdin itseni.

Ne juttelevat minulle edelleen. Istuvat korvieni juuressa ja kuiskivat korviini syyllisyyden lauseita. Epäilevät kaikkea minussa. Sanovat ei edes kannata yrittää. Muistuttavat edellisistä erehdyksistä. Antavat ymmärtää, miksi nytkään olisi toisin. Olet mitättömyys. Olet riittämätön. Älä kiusaa muita ja ennen kaikkea itseäsi. Älä taas lyö päätäsi betoniseinään. Kannattaisiko antaa olla?

Menneisyyden möröt ovat sisukkaita. Varjojen lailla ne kulkevat mukanani. Ne naputtavat olkapäätäni ja rykivät, jos olen kuin niitä ei olisikaan.

Toisina päivinä se on helpompaa, toisina vaikeampaa, mutta tänäänkin yritän olla väistämättä, pakenematta, kääntyä kohti, katsoa suoraan niiden tyhjiin silmiin laskematta katsettani maahan, panna kämmeneni yksikerrallaan niiden kaikkien luiseville harteille ja kertoa: Kiitos, tämä on jo nähty ja kuultu. Minä en tarvitse enää sinua. Toivon, että jatkamme eri suuntiin. Yritän olla järkkymättä "mutku"-lauseiden ja uhkauksien edessä.

Toivon, että tänään näkisin viimeistä kertaa menneisyyden mörköjen hahmojen liikkuvan horisontissa.



keskiviikko 21. marraskuuta 2018

211118

Jos käykin niin, että kohdalleni ei tule yhtäkään parempaa huomista.
Jos onkin niin, että tässä on kaikki, mitä voin odottaa.

Saan vetää keuhkot täyteen ilmaa, jonka hengittämisestä en menneisyydessäni edes uskaltanut uneksia. Silti ajoittain ilma on salpautua keuhkoihini - on vaikea hengittää.

Elän valonsäteissä ja kimalluksessa, jota en koskaan uskonut saavuttavani. Silti silloin ja tällöin pimeys hämärtää silmiäni - on vaikea nähdä.

Maanantai vaihtuu tiistaiksi. Tiistai vaihtuu keskiviikoksi. Hämärää aamulla. Hämärää illalla. Unohdan miltä auringon värjäämä maisema näyttää ja tuntuu.

On aika muistuttaa. Se olin minä, joka aamulla ensimmäisenä ajatteli, olisipa jo ilta, kuinka jaksaisin sinne asti. Olisin silloin antanut en vasenta, vaan myös oikean käteni ja jalkani, että saisin elää tätä hetkeä.

Jos meinaa kuristua kiireeseen ja väsymykseen, on hyvä jarruttaa yhden ajatuksen verran:
Mihin olenkaan tullut ja millaisia polkuja olen saanut vaeltaa. Jokaiselle etapille on lukematon määrä oikeita reittejä.



perjantai 16. marraskuuta 2018

161128

Neiti minä itse päätti: ei tarttee toista.
Ihan on tarpeeksi siinä, että neuvottelee itsensä kanssa ajatukset ja menot kohtuulliseen kuosiin.
Ihan on tarpeeksi muuttujia omasta takaa.
Ihan on tarpeeksi kiire omien juttujen kanssa.
Ihan on tarpeeksi siedettävää omissa epäkohdissa.

Mutta, jos voi olla Tuhkimo paljan jaloin.
Mutta, jos ei moitita vaikka ratsastaa lauantai-iltana vielä viidennenkin hevosen.
Mutta, jos sanotaan kuumaksi vaikkei omista jenniferlopez-takamusta.
Mutta, jos ei pidetä vähemmän neitinä vaikka kyykkää kakskertaa oman painonsa verran salilla.
Mutta, jos ei tarvitsekaan esittää viisivuotissuunnitelmaa elämästä, joka käsittelee uraa, omakotitaloa ja pariutumista, vaan saa vouhottaa hevosenlapsesta, koulupäivästä Tylypahkassa ja viidenkympin penkkaamisesta.