perjantai 29. kesäkuuta 2018

29618

Olitko eskarilaisena varma, että lukeminen on liian vaikeaa ja koulu mahdottoman pelottava paikka?
Kun istuit ensimmäisen kerran autonrattiin, luulitko, että et selviäisi ikinä Helsingin liikenteestä autoillen?
Kuinka monta kertaa sanoit "ei" ensimmäiselle lomamatkalle, koska olit varma ettet löydä Helsinki-Vantaalla edes turvatarkastukseen saati oikeaan koneeseen?

Minä olen ollut noita kaikkia. Lisäksi minun ei koskaan pitänyt päästä lukioon saati yliopistoon tai opettajanammattiin. Minun ei pitänyt oppia ajamaan kuorma-autoa. Minun ei pitänyt ratsastaa puoliveristä. Kasvattaa omaa hevosta. Hypätä volttia. Kävellä korkkareilla. Hankkia korvakoruja.

Ennakkoluulo, etukäteispelko ja ylitulkinta ovat voittamaton kombo estämään asioita tapahtumasta. Jos päätämme ettemme voi, emme varmasti.

Minä opin lukemaan. Selvitin peruskoulun. Ajan Helsingissä melkein eksymättä. Olen lentänyt finskillä. Valmistunut filosofian maisteriksi ja syksyllä taas opehommissa. Pinkissä kortissa on C-kirjain. Ratsastelen harmaalla ruotsinrotuisella ja laitumella katselen ensimmäisen oman hevoseni lasta. Voltista selviän, samoin kopinasta, joka syntyy korkojen kopistessa kiveykseen. Korvissani ovat olleet jo vuosia helmet.

Minun piti olla kelvoton elämään kenenkään kanssa.


tiistai 19. kesäkuuta 2018

19618

Jos sanani eivät olisi jumiutuneet kurkkuun, olisin saattanut sanoa:
mitä mielessä
miltä tuntuu
pelottaako?
En sanonut mitään. Toinen tietää, mitä olisin kysynyt.
Silmät, joihin katsoin vastasivat ilman sanoja - yhdellä sanalla
kauhuissani
Olisin halunnut sanoa
jos on jotain, miten voin auttaa, helpottaa, mitä tahansa - tekisin
Tiesimme molemmat
ei ole mitään

Vaikeinta on katsoa vierestä.
Kädet solmittuna selän taakse.
Odottaa.
Soimata itseä pahasta olosta, sillä toisella on pahemmin.
Voiko toisen kivusta tulla omaa?

torstai 14. kesäkuuta 2018

14618

Vuosi sitten ylitin epävarmuuteni asettaman muurin ja kykenin ratsastamaan mestaruusfinaalissa Moonalla. Tein virheitä, mutta ansaitsimme hopeisen mitalin. Iloitsin saavutuksesta, mutta jo palkintojenjaossa jupisin itselleni lauseita, jotka alkoivat ensi vuonna... olen parempi... pystyn enempään... teen mitä tarvitsee...

365 päivää tein kaiken tavalla, josta voin olla ylpeä. Tein niin kuin lupasin. Elettiin viimeisiä hetkiä ennen juhlaa. Kakku oli kuorrutettu ja koristeltu. Tiesin se maistuisi sille kuin pitäisi, olisipa edessä mitalikahvit tai ainostaan kisan jälkeiset virkistyssumpit.

Joskus saa pettyä, vaikka tekee kaiken juuri niin lähelle täydellisyyttä kuin se on vain mahdollista. Meistä riippumattomista syistä juhlahetkemme on peruttu.

Ensin olin vihainen ja pettynyt. Huolella ja vaivalla tehty kakku paiskataan päin naamaani. HELVETTI. Kun hella kutosella luonteeni oli saanut kärytä tarvitsemansa ajan, mieleeni palasi tunteiden sijaan ajatuksia. Olin miettinyt ennalta, että sunnuntain tulos ei määritä minua ja työtäni millään tavalla. Minut määrittää matka ja merkitykset, jotka olen matkalleni antanut. Itse asiassa olen ylpeä itsestäni. Olen ollut uskollinen itselleni ja tehnyt hyvää työtä. Kasparilla ratsastaminen on viime aikoina ollut yhtä juhlaa. Kun en ole keksinyt mitään mistä marista, niin tapanani on ollut kieroilla, että hitto kun tämä hevonen on aivan liian hyvässä vireessä. Niinpä niin naamalle paiskattu, näennäisesti pilattu kakku, maistuu erinomaiselta.

Ja kuin viimeisena silauksena näkökenttäni kirkastamiseksi tomutetaan silmiltäni kaikki turha. Tapahtuu asioita, jotka eivät ole heppailua ja leikkiä. Kuolemanvakavia. Sarjassamme läheisen terveys ja niin edelleen. Sitten onkin helppo ymmärtää, mitkä ovat niitä isoja juttuja - oikeasti tärkeitä. Niitä josta kannattaa huolehtia. Niitä jotka kulkevat värifilminä ennen viimeistä hengenvetoa.

lauantai 9. kesäkuuta 2018

9618

Tähän aikaan viime vuonna kirjoitin, mitä ei saisi kirjoittaa. Kirjoitin siitä, että pelottaa pirusti. Pelottaa, että mokaan turaan ryssin epäonnistun you name it.

Tänä vuonna minulla on eri hevonen, eri areena, eri lähtökohdat - mutta sama kilpailu.
Mahdollisuus olla paras.
En ole ikinä ollut Suomen paras missään. Ajatus tuntuu kutkuttavalle. Jännittää.

Tänään kaikki tuntuu erilaiselle. Perspektiivi on muuttunut. Voittaminen olisi hienoa, mutta samalla aivan yhdentekevää. Voitammepa viikon kuluttua tai emme, elämämme jatkuu Kasparin kanssa aivan samana maanantaiaamuna. Olen ymmärtänyt, että elämässä on oikeasti tärkeitä asioita, jotka eivät riipu siitä kuinka kyvykkääksi ja menestyneeksi pystyn itseni esittelemään. On vapauttavaa, kun voi kaikista epävarmuustekijöistä huolimatta kuulla lähtömerkin ilman pelkoa häviämisestä.

Ensi sunnuntaina minun ei ole pakko onnistua, vaan minulle on annettu mahdollisuus tehdä jotain, josta pidän valtavasti. Aika mukava tunne. Tänäänkin hymyilytti ja melkein itketti samaan aikaan tajuta millaisia mahdollisuuksia tämä elämä minulle tarjoaakaan.


lauantai 2. kesäkuuta 2018

2618

Jos tietäisit, että hymystä huolimatta olen välillä hapannaama.
Jos tietäisit, että kuohahtelevasta intohimosta huolimatta välillä soudan melankolian vesillä.
Jos tietäisit, että liki loputtomasta pitkäjänteisyydestä huolimatta menetän välillä malttini.
Jos tietäisit, että kunnollisuudesta huolimatta olen mokaillut, pöllinyt ja luntannut.
Jos tietäisit, että keijukaismaisesta kropasta huolimatta välillä tuntuu ryhävalaan ja pahkasian risteytykseltä.
Jos tietäisit, että höpöttelystä huolimatta välillä jännitän kohdata ihmisiä.
Jos tietäisit, että unelmistani huolimatta välillä epäusko yrittää ottaa vallan.
Jos tietäisit, että rakkaudestani huolimatta välillä meinaan sotkeutua häpeään.

Jos... tiedät ja olen silti sinulle sama.


maanantai 28. toukokuuta 2018

28518

Ei ikinä suomenhevosta.
Ei ikinä lukioon.
Ei ikinä mekkoja.
Ei ikinä parisuhdetta.

Olenko ollut ehdoton?
Kauan näin ainoastaan mustaa ja valkoista. Oli vain joko tai. Heittäydyin sokeaksi kaikelle, mikä oli sillä ja välillä.
Minun elämässäni oli vain lähtöpisteitä ja maaleja, oikeita ja vääriä vastauksia, hyviä ja huonoja juttuja.

Näännytin itseni tyytymättömyydellä. Vasta täydellinen olisi ollut riittävästi. Iloita ei saanut ennen kuin oli valmista.

Luulen, että minusta on tullut hiukan lempeämpi, aavistuksen suvaitsevaisempi ja paljon pitkäjänteisempi.

Eilen nauratti suomenhevoseni, joka keskittyi esteradalla 98 prosenttisesti kentän ulkopuolella tapahtuviin asioihin.
Perjantaina hymyilittivät oppilaat, jotka totesivat ope sie oot ihana, miksi et voisi olla meidän ope ens syksynäkin. 
Viime viikon helteessä uusi kesämekko tuntui ihanan keveälle.
Eilenkin nukahdin toisen viereen viimeisenä ajatuksena tässä on hyvä.

Minun on pitänyt muksahtaa satulasta, rekkitangolta, portaista ja unelmista enemmän kuin yksi, kaksi tai seitsemäntoista kertaa ymmärtääkseni, että onnellisuus on valinta. Minun on pitänyt antaa itselleni lupa olla onnellinen. Minun on täytynyt antaa elämälleni lupa tuntua hyvälle. Minun on täytynyt ymmärtää, että tavoitteet eivät saa olla esteitä tai rajoitteita, vaan mahdollisuuksia ja suuntaviivoja.


perjantai 25. toukokuuta 2018

25518

Olin 20. Kroppani oli kymmenen kiloa heikompi. Mieleni umpisolmussa. Ajattelin aamuisin kuinka helvetissä jaksan iltaan, jotta voisin taas mennä nukkumaan.
En muista hetkeä, enkä syytä, mistä sain ajatuksen kirjoittaa kalenterini takakanteen kolme riviä.
Luulen, että olin lukenut unelmoinnista. Silmissäni heijastelivat rivit, mistä unelmoisit, jos ei tarvitsisi pelätä epäonnistumista, huolehtia ajasta tai rahasta tai yhtään mistään.
Vaikka kirjoitin kolme riviä "huvikseni", liian suurina, liian kaukaisina,  liian mahdottomina toteuttaa, ne ovat edelleen tallessa.

Yksi riveistä oli Moonan varsa.

Yhdeksän vuotta. Kohtuullisen monta litraa happea on virrannut minun keuhkoihini ja vaihtunut kropassani hiilidioksidiksi sinä aikana. On tapahtunut vähän sitä, jonkun verran tuota, sekä paljon kaikenlaista.

Olen onnellinen, että minun elämääni on sattunut useampia maailmaani mullistavia asioita. Tämä uusi elämä on yksi niistä. Yhdeksän vuotta sitten kirjoitettu rivi on konkreettinen muistutus, että epätoivosta voi selvitä vaikkei sitä ahdistuksen hetkellä uskoisikaan.

Viivi 20-vuotta ei ikimaailmassa uskoisi, millaista Viivin elämä on toukokuussa 2018. Kyllä, minun hullujen unelmien rivien varsa on pian viikon vanha, mutta eniten tärkeää on, ilo elää. Hetkeäkään miettimättä voin sanoa, että minusta on ihanaa olla Viivi.