perjantai 4. elokuuta 2017

4817

Neljäs elokuuta. Sataa. Hieman haukotuttaa; olen nukkunut aavistuksen levottomasti. Istun keittiönpöydän ääressä. Suupieliä nykii... ylöspäin... ilman sen suurempaa syytä. Tai oikeasti on syytä. Minulla on just tänään kaikki melkien liiankin hyvin. Liian siksi, että tunnen itseni aivan valtavan onnekkaaksi: minusta on tullut terve kaikilla mittareilla mitattuna, minulla on työ, joka mahdollistaa tavalliseen elämään riittävän toimeentulon ja intohimoa herättävän harrastuksen, minulla on merkityksellisiä ihmisiä miun ympärillä, saan olla sellainen kuin olen, koen olevani rakastettu ja uskallan rakastaa itsekin, hyviä juttuja - ja niin paljon! Minua melkein hirvittää kirjoittaa miulla on kaikki just nyt ihan hiton hyvin. Melkein pelottaa luottaa tähän hetkeen, sillä päässä humisee itku pitkästä ilosta, kel onni on se onnen kätkeköön jne jne Kieltäydyn panikoitumasta. En jää odottelemaan ongelmia, vaan leijun täällä kuplassani ja luotan tähän hetkeen. Teen näitä juttujani ja annan flow'n kuljettaa.
c. Marika Hellman

maanantai 24. heinäkuuta 2017

24717

Tää on just siulle, joka olet juuri tullut jätetyksi. Tää on just siulle, joka et päässyt edes työhaastatteluun. Tää on just siulle, joka epäonnistuit kauden tärkeimmässä kisassa.

Viivin kesään on mahtunut mahtavia kokemuksia. Alkukesä oli kaikesta huolimatta värittetty epätoivon harmaansävyillä. Vähän huolia tulevista töistä. Pikkaisen epäuskoa harmaan nuorukaisen ratsukoulutuksesta. Paljon epävarmuutta taidoistani pikkuorin kanssa. Liian monet epäonniset kisat. Kehno fyysinen kunto. Epämääräinen riittämättömyys ei muutamalla, vaan lähes kaikilla elämän osa-alueilla. Että mitäkö mietin kysyy facebook, no sitä että en oo Torsansalon paskin ratsastaja, vaan maailman paskin ratsastaja, osaamattomin opettaja, hiton ruma ja ihan paskassa kunnossa.

Mutta tämän tekstin piti olla rohkaisupuhe, ei melankolista itsesääliä. Tää on Roope Salmisen ja Koirien Tanssi se ulos, ei mikään ranteetauki-iskelmälyriikka. On ollut hieman hankalampaa aikaisemmin ja siksi päätin kesäkuussa, että en hitto pilaa tätä kesää muutaman hidasteen takia. Keskityn hyvisjuttuihin. Elän tätä hetkeä ja yritän tehdä tästä parhaan mahdollisen hetken. Vihdoin ja viimein pääsin rytmiin käydä useamman kerran viikossa punttisalilla. Ratsastin Kostilla kolme kertaa viikossa ja hoin itselleni mantran lailla "vaikeista hevosista tulee parhaita hevosia". Kasparin kanssa tein kaikkea muuta kuin hyppäsin. Ostin itselleni uusia vaatteita, vain koska ne olivat minusta kivoja. Listaa voisi jatkaa edelleen, mutta ei ole tarpeellista kertoa kaikkea tässä.

Ajoin eilen yöllä (vai olikohan se jo tänään) kotiin. Olin muutamaa tuntia aiemmin hypännyt Kasparin kanssa parhaan treenin piiiitkiin aikoihin. Kelailin mielessäni muutamia muita viime viikkojen tapahtumia. Kosti on edistynyt kuin taikaiskusta. Kokeilin huvikseni leuanvetoja; 16. Punttisali on tehnyt hyvää - kroppa tuntuu taas omalle. Moona on onnellisesti tiineenä. Tätäkin listaa voisin jatkaa ja jatkaa ja jatkaa. Kuningasoivalluksia syntyy yksin yöllä Skodan ratissa. Olen niin kiitollinen, että tänä kesänä olen luottanut omiin valintoihin. Olen uskaltanut mennä sokeasti eteenpäin ja luottanut, että jossain vaiheessa näen selkeämmin.

Usko siekin. Jossain vaiheessa tuuli kääntyy ja sumuverho vedetään pois auringon edestä. Jos ei nyt, niin se ei tarkoita ettei huomennakaan. 
Kuva: Elisa Karvonen

maanantai 19. kesäkuuta 2017

20617

Reilu viikko sitten kirjoitin asioita, joista ei kannattaisi puhua. Ei pitäisi paljastaa haurauttaan ennen kilpailuja. Tulisi säilyttää tyyneyden suojakilpi turvana. Tänne kirjoittamani ajatukset olivat siloiteltua totuutta. Sunnuntain viimeistelytreenissä olin kireä kuin viulunkieli, pillahtamaisillani itkuun, vaikka mitään erityisen epäonnekasta ei edes sattunut. Matkalla kotiin itkin äitille, kuinka pelkäsin jokaista lähestymistä jos nyt teen virheen Moonalle jää huono maku ja kaikki lähtee menemään väärään suuntaan… Äiti totesi omaan suorasanaiseen tyyliinsä siun tarttee tehdä jotain tuolle pääkopallesi, jos aiot ratsastaa kilpaa lauantaina. En odottanutkaan päähäntaputtelua, mutta kenties hieman lohdullisempia sanoja. Kun väsymysitkut oli sunnuntaina itketty, päätin sanoa ääneen, en odota mestaruuskilpailuista mitään. Illan aikana selvisi, että Moona ei ollut tiinehtynyt ensimmäisillä astutus yrityksille ja ajankohta uudelle astutusyritykselle oli otollisimmillaan juuri nyt muutamaa päivää ennen kilpailuja. Maanantai-iltana teimme äitin ja Moonan kanssa kesän kuudennen matkan orin luokse. Kaikki sujui tällä kertaa suunnitelmien mukaan, mutta on reilua todeta, että tämä ei ole suotuisin tapa valmistautua kilpailuun – Väinö Linna ei liioittele romaanissaan Tuntematon sotilas kuinka karua puuhaa hevosten lemmenpuuhat ovat. Tiistaina eläinlääkärimme kävi tarkistamassa Moonan tilanteen. Näytti sille, että astutus oli onnistunut. Seuraava tarkastus olisi juhannuksen jälkeen sunnuntaina. Varsahaaveet oli herätetty henkiin uudestaan.
Ratsastusepätoivossani olin kääntänyt kaiken tarmoni varsaunelmaan – onnistumiset (tosin täysin minun tekemisistäni riippumattomat) tuntuivat raahaavan haurasta itseluottamustani parempaan suuntaan. Pystyin jo ajattelemaan siinä määriin rationaalisesti, että jos haluaisin suoriutua paremmin kuin huonosti ei auttanut potkia itseään päähään enää enempää. Jos en luottanut itseeni, minulla olisi mukanani toinen johon voisin luottaa – Moona. Pitkin viikkoa puuhailin päämäärättömiä kivoja juttuja Moonan kanssa ja hoin mantran lailla päässäni Robin Schulzin OK kappaleen sanoja I don´t fear nothing when I hear you say It’s gonna be OK. Keskiviikkona hyppäsin kotona viimeisen kerran. Moona oli super hyvä ja minäkään en ollut hullumpi. Silti ajattelin no tuurilla en tällä kertaa aiheuttanut mitään katastrofeja.
Viimeiset kaksi päivää ennen kilpailuja keskityin tavallisiin valmisteluihin normaaliakin huolellisemmin. Valitsin Moonalle kaikkein hienoimman satulahuovan. Puhdistin varusteita ja lakkasin itselleni kisakynnet hehkumaan mustaa, kultaa ja timanttisia tähtiä. Perjantaina pesin Moonan sädehtimään kirkkaampana kuin kilpailupäivänä porottanut Lahden aurinko.
Ratsastin mestaruusradat varmaan 522 kertaa ajatuksissani viikon aikana. Ensimmäisillä mielikuvitusradoillani sain Moonan kieltäytymään noin joka toisella esteellä ja pudottamaan puomeja siellä ja täällä. Perjantaina pystyin ratsastamaan jo ratoja, jossa halusin hypätä. Pystyin ajattelemaan kuinka onnekas olin kun pystyin ylipäätään osallistumaan kilpailuihin.
Lauantaiaamu oli hyvin tavallinen. Moona oli innoissaan lähdössä. Ilma oli kauniin aurinkoinen. Matka Lahteen sujui leppoisasti. Ehdimme äitin kanssa pohdiskella kaikenlaista matkan varrella (niinkin innokkaasti, että taidettiin saada yksi Trafin taidekuvakin ikuistettua retkestämme). Vaikka olin mielessäni ratsastanut kisaradat monta kertaa jännitin ensimmäistä rataa varsin paljon. Verryttelin hieman liian vähän, kun ajattelin, että helle verottaa ja päivästä tulisi pitkä. Vaikka hoin radalla itselleni asettamaani mantraa näytä miulle seuraava este, jonka haluan päästä hyppäämään ja onnistumaan, ratsastin umpisurkeasti olin hidas ja kokoajan hieman väärässä rytmissä. Oli muutama läheltä piti tilanne, mutta tässä kohtaa ratkaisevaksi nousee kaksi asiaa: Onni pitää ansaita – hyvillä ratsastajilla on treenaamisella ”ansaittu” tuuri mukanaan  kavioiden osuessa puomeihin sekä minulla oli Moona – hevonen, joka ei jätä  minua koskaan pulaan. Kun minä jänistän, Moona tietää mitä tehdä – mennä vain niin kuin olen opettanut. Moonan ansiosta olimme ensimmäisen osan jälkeen neljänsiä emmekä esimerkiksi neljänsiätoista. Olin kolme minuuttia radan jälkeen vihainen itselleni. Sen jälkeen olin vain kiitollinen Moonalle. Tiesin, että mitaliinkin minun pitäisi ratsastaa paljon paremmin. Finaaliradalla parityöskentely ei onnistu, jos toinen on ainoastaan vapaamatkustaja. Moonan ilo radalla ja kiitollisuus sitä kohtaan pudottivat harteiltani vähintään 500 kiloa huolehtimista ja murhetta pois. Halusin olla finaaliradalla Moonan arvoinen. Halusin voittaa kultaisen tammani takia. Starttasin finaaliradalle ensimmäisen osakokeen tapaan toisena, jolloin en voinut tietää kuinka nopeasti pitäisi ratsastaa voittaakseen. Lähdin radalle virne suupielessä ja sama hehku silmissä kuin hevosellani. Teimme Moonan kanssa niin kuin osaamme. En ehtinyt ajatella kertaakaan entäs jos… Radan jälkeen tiesin, että olimme hyviä. Olimme voittajia, vaikka joku muu menisi ohitsemme sijoituksissa. Matka sunnuntain epätoivoisesta itkusta lauantain ilon ja riemun finaalirataan oli tuhansien valovuosien mittainen.

Voitimme finaalin ylivoimaisesti. Kokonaiskilpailussa saimme hopeaa. Ehdin muutaman hetken olla vihainen itselleni, että pilasin mahdollisuuden voittoon ensimmäisellä radalla. Päällimmäisenä on kuitenkin iloa ja kiitollisuus. Tätä urheilu on parhaimmillaan kylmiä väreitä, suuria tunteita, yhdessä koettuja hetkiä, hymyä, joka on leveämpi juuri siksi, että se muistaa miten musertavalta epätoivon hetkillä tuntuu.
Kuva: Ella Vainio

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

11617

Mestaruuskilpailut muutaman päivän päässä. Tässä vaiheessa kuuluisi tuntua, jos ei kuolemattomalle, niin ainakin voittamattomalle.
Ei tunnu.
Henkimaailman asiat ovat kummallisia ja kaikessa kummallisuudessaan kovinkin mielenkiintoisia. Minulla ei oikeastaan ole minkäänlaista järjellistä syytä negatiivisille tuntemuksille. Minulla ei ole paineita menestyä – voittaminen on tietenkin kivaa, mutta osallistuminen on jo mukava yllätys. Olin ennalta varautunut, että astuttamisen takia Moona ei olisi kilpailukunnossa ollenkaan tänä kesänä. Toisin kävi: tammani on, ei elämänsä kunnossa, mutta varsin oivassa vireessä. Hidaste on minun vireeni. Minua ei pelota mennä radalle. Päinvastoin haluisin tehdä enemmän – treenata ja hioa kaikkia osa-alueita vieläkin paremmaksi ja enemmän. Analysoin liikaakin. Jos radalla on 15 hyppyä, joista 14:lle olen tuonut hevosen hyvin jään vatuloimaan sitä yhtä, joka ei onnistunut.
Ajatusmallini ei romahduta maailmoja. Ymmärrän, että ratsastuskisat ovat vain harrastus ja elämässä on tärkeämpiäkin asioita. Haluaisin kuitenkin olla parhaimmillani kilpailutilanteessa. Ajatusmallit eivät muutu ongelmien välttelyllä ja hokemalla kaikki menee hyvin ja osaat ihan kivasti. Minä uskon, että ajatusmallit muuttuvat ongelmien myöntämisellä ja niihin puuttumalla.
Tässä vaiheessa valmistautumista ei opetella uusia temppuja, vaan yritetään löytää mahdollisimman luottavainen balanssi. Pidän Moonasta hyvää huolta ja lahjon sitä normaaliakin suuremmalla namimäärällä. Valitsen mieluisimman värisen satulahuovan, joka tällä kertaa on mustaa ja kultaa. Mustaa kilpailujen mustallehevoselle ja kultaa kultaiselle ystävälleni.

Sanovat, että epävarmuuttaan ei saa näyttää ennen kilpailuja. Mutta Viivi ja Moona eivät piittaa muutenkaan yleisistä säännöistä. On helpompi hengittää, kun ei tarvitse esittää hienompaa ja varmempaa kuin oikeasti on.

perjantai 26. toukokuuta 2017

26517

Ajatuksella tehdystä valmistautumisesta huolimatta todellisuudessa kaikki ei aina suju kuin elokuvissa. Edellisessä postauksessa puhuin unelmieni torstaista. En kirjoita nyt täydellisestä katastrofista - kukaanhan ei kuollut. Kirjoitan pettymyksestä. Olen pettynyt itseeni. Olin innossani sokeutunut; laitoin itseni ja hevoseni liian vaikeaan paikkaan. 
En vuodattanut paluumatkalla kyyneleitä Itämerellistä, vaan Atlantin valtamerellisen. En ollut enää maailman ajattelemattomin hevosenomistaja ja paskin ratsastaja, vaan edellä mainittujen määreiden lisäksi vielä  surkein tytär, osaamattomin opettaja ja kelvoton ihminen noin ylipäätään. Aamulla heräsin kuudelta siivoamaan vaatekaappia. Minulla on tapana kanavoida ahdistusta kaikenlaiseen aivottomaan järjestelyyn.
Mutta kuinka nenän, polvet ja sielun ruvelle särkeneestä kaatumisesta parannutaan? Ei ainakaan tönimällä itseään uudelleen mahalleen. Kun onnistuu, on helppo kannustaa itseään ja nähdä tulevaisuus mahdollisuuksina. Toisin on vähemmän hyvinä hetkinä. Vihaan kaikkea amerikkalaistyylistä ällöhymypositiivisuutta. Suhtaudun hankaliin asioihin paljon käytännöllisemmin. Ajattelen Nick Skeltonia ja selkärangan murtumia, joidan jälkeen mies voittaa ties kuinka monensissa olympialaisissaan viimein kultamitalin. Ajattelen Marcus Ehningiä. Mies ratsastaa silmissäni kuin jumala, mutta ei ole varmasti ratsastanut aina noin. Luovuttivatko Skelton ja Ehning ensimmäiseen, toiseen tai kolmanteen vastoinkäymiseen? Eivät varmasti. Sitten ajattelen Moonan viime kevättä ja mystisiä jalkaongelmia. Mietin Moonalta liki hengen vienyttä suolistotulehdusta. Palautan mieleeni oman viime vuoteni - elämän jatkuvien fyysisten kipujen riivaamana.
Minulla on just nyt asiat aika pirun hyvin. Olen perjantaiaamuna kasilta ekan hevosen selässä ja ennen aamupäiväheiniä olen ratsastanut kaikki omat hevoseni hindun lailla mantraa hokien ratsasta kuin Ehning ratsasta kuin Ehning. Olen ratsastanut paremminkin, mutta myös huonommin. Pääasia on oikeen suuntaan otettu askel - eteenpäin.

 

tiistai 23. toukokuuta 2017

23517

Mille sinusta tuntuu unelman äärellä?
Jännittääkö, että saatat mokata vielä kalkkiviivoilla?
Maistuuko suussasi jo kuohuviinin makeus?
Tuntuuko kenties tyhjälle - mitä sitä tavoittelisi seuraavaksi?

Olen kilpaillut suomenhevosilla enemmän kuin yhden ja kahden kauden ajan. Minulla on ollut pieni unelma, josta en ole tehnyt pakkomiellettä. En ole halunnut tehdä tästä juttua. Olen toivonut pääseväni osallistumaan valtakunnan parhaiden suomenhevosten Prix de Suomen Hippos -luokkiin.

Nyt on niin, että helatorstaina Riihimäellä yksi unelma toteutuu. Ja mille minusta tuntuu?
No...

WOHOOO!!! Kuinkaälyttömänsiistiä!! Tähänkohtaanmontamontasuperlatiiviä!

Molemmat kisakumppanini ovat paremmassa tikissä kuin uskallan toivoa. Minä saan matkaani luotettavat ja tutut apujoukot. Nyt saan nautiskella näistä hetkistä. Tuntuu satumaiselle päästä jännittämään kisastartteja ja aistimaan tuhannen kultasiipisen perhosen siivet vatsanpohjassa ilman epäonnistumisen pelkoa. Tämä on tunnetta, josta Cheek räppää voittajat ei pelkää hävii.
Kuva: Oona Pitkonen

lauantai 20. toukokuuta 2017

20517

Kävin baarissa.
Rasti seinään. Päivitys feisbuukkiin. Ilmoitus paikallislehteen. Tätä ei nimittäin tapahdu usein.
Tein havaintoja - toki muista ihmisistä, mutta ensisijaisesti itsestäni. Minulle tuli hirmuisen epävarma ja ruma olo. Minulla oli päälläni kivat vaatteet ja olin askarrellut itselleni meikin, joka ei näyttänyt (ainakaan omasta mielestäni) lasten kasvomaalaukselta. Lähtötilanteellisesti minun olisi pitänyt tuntea itseni ihan sopivaksi, sieväksi ja hyväksi.
Toisin kävi. Tunteitaan ei voi valita. Minusta tuntui teennäiseltä, jopa valheelliselta. Minulle tuli mieleen mainos vuosien takaa, jossa meikkaamista seuraava tytär kysyy äidiltään: "Miksi pitää yrittää näyttää kauniimmalle kuin 
oikeasti on?" 

Sille minustakin tuntui. Yritin olla kaunis. Halusin kovasti olla kauneuden ideaalin kaltainen. Tiukkaa tummaa farkkua. Saapikkaat jalassa. Mustaa kynää silmissä. Hiukset avoinna.
Miksi pitää olla kaunis? Onko se velvollisuus, johon pitää pyrkiä?
Minusta vähän tuntuu sille, että en halua olla kaunis, jos se tarkoittaa yhteiskunnan odotusten mukaista kauneusihannetta.
Minä haluan olla kaunis tunteen tasolla. Haluan, että minusta tuntuu kauniille. Tunne liittyy usein  ulkoisiin seikkoihin, mutta ulkoinen on lähtöisin sisäisestä. Innostuksen hehku silmissä. Teeskentelemätön hymy. Rentoutunut ja levollinen kroppa.

Kenenkään ei tarvitse olla kaunis, mutta kaikkien tulisi saada tuntea olevansa kaunis.