tiistai 7. marraskuuta 2017

Ollessaan Etelä-Korean presidentti (2008-2013) Lee Myung-Bak kehotti kansalaisiaan käyttämään pitkiä kalsareita sähkön säästämiseksi.

Kuinka viisas mies ajatteli Viivi.

Jos minun pitäisi viettää koko loppuelämäni samoissa vaatteissa, valintani olisi kalsarit. Ei ole toisia niin mukavia housuja kuin kalsarit. Kalsareiden mukavuus on pitkällisen tuotekehittelyn tulosta. Oman kokemukseni mukaan kalsareiden maksimaalinen käyttömukavuus saavutetaan siinä noin parin vuoden käytön jälkeen. Tässä vaiheessa kangas on käytössä pehmentynyt ja muoto on kulahtanut lököttäväksi… Ihanaa, nyt ei kiristä ja purista.

Eikä kaikki vielä tässä. Mukavuutensa lisäksi kalsari on lämmin. Ei palele koipia, kun on kalsarit jalassa. Syksy viileällä Viivi käyttää puuvillaa. Talvipakkasilla villaa. Ja jos tilanne äityy vieläkin pahemmaksi voi pilkkihaalarin alle survoa sekä puuvillaiset että villaiset. Jos edellä mainituista toimenpiteistä huolimatta palentaa, ei voi vilusta syyttää kalsareita.
Lopuksi vielä realiteetteihin. Kalsareiden mahtikin on rajallinen; tiedän näyttäväni paremmalle farkuissa kuin kalsareissa. Siis jos tarttee olla edustava: vaihtoehto A. farkut jalkaan tai vaihtoehto B. kalsarit farkun alle.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

14917


Taas sitä mennään – pakottava tarve saada sanoa, vaikka olkapäällä ohjeitaan kuiskii neitinäistäasioistaeipuhutaääneen. Ei kiertelyä. Ei kaartelua. Vakuuttavuutta on mennä suoraan asiaan (kyllä, olen opettanut tässä jaksossa oppilaille mm. argumentaatiota ja vaikuttamisen keinoja). 

Asiaan.

Minusta on muuttunut vahva ja onnellinen

PISTE

Koska olen vatuloimisen ja analysoinnin kruunamaton universumin ruhtinatar, kysyn itseltäni miksi. Haluan tietää ne syyt, joiden takia voin paremmin kuin ehkä ikinä 28-vuotisen elämäni aikana. Miksi siksi, että haluan ylläpitää ja kehittää entisestään tätä voimaa. Lisäksi saattaisin toivoa, että minusta olisi apua jollekin, joka uskoo, että hänestä ei ole… hän ei voi muuttua… Toisten muutokset ja elämät eivät ole minun vastuullani, mutta kirjoitin kuitenkin tuon näkyviin, sillä niin minä ajattelen. Ei anteeksipyytelyä olemassa olostani ja ajatuksistani. Ei enää.

Tein keväällä eräänlaisen sanattoman sopimuksen itseni kanssa: olen vastuussa  vain itselleni ja vain itsestäni. Löysäsin aika monesta ”miun pitää” asiasta. Varsinkin sellaisista, joihin liittyi jatko ”koska ihmisten mielestä”.  Aloin päättää tehdä juttuja, koska minä halusin, koska ne tekivät minulle hyvää, koska ne tuntuivat minusta mukavilta. Päätin ruveta hymyilemään, koska minun mielestäni hymyilevät ihmiset saivat minutkin hyvälle tuulelle. Halusin luoda ympärilleni hyvää tuulta, koska sen ympäröimänä minun oli hyvä olla. En uskaltanut jättää vastuuta tämän hyvän tuulen luomisesta niin oikukkaalle muuttujalle kuin sattuma. Päätin, että hitto, entä jos minä olen se voima, joka hallitsee elämäni suotuisia käänteitä.

Joo-o... välillä neiti epäusko koputteli minun olkapäätäni. Kesäkuu, vesisade, +7 astetta, kiire… Ei tämän kuulukaan olla helppoa ajattelin. Hymyilen hetkelle ja elän tässä just nyt. Hetki hetkeltä. Ajatus ajatukselta. Harjoitus harjoitukselta minun maailmani muuttui. Olin edelleen Viivi turhan tarkka, loputtoman itsekriittinen, paneutuva ja intohimoisen raivokas kaikkea rakastamaansa kohtaan, mutta silti onnellinen ja virheistä huolimatta tyytyväinen sekä kiireetön tässä hetkessä, sillä tässä oli kaikki mitä tarvitsin - riittävästi, ei yhtään enempää. 

Olin muuttanut sääntöjä. En enää odottele, että joku tuo kimallusta elämääni. Päätin askarrella itse omat glitterini ja jestas tuntuu hyvälle. Olisin täysin tyytyväinen pelkästään tähän oivallukseen, jonka olen tehnyt itsestäni sekä niihin löydettyihin voimavaroihin, joita en tiennyt edes omistavani, mutta olen saanut niin paljon kaikkea hyvää, että olen häkeltynyt ja sanaton.  Onnellisuus saa minut näkemään itseni kauniina. Minusta on ihanaa lähteä kilpailuihin, koska mahdollisuuksien valo jättää epäonnistumisen pelon varjoonsa. Fyysinen vointini on loistavampi kuin kymmeneen vuoteen. Tunnen olevani rakastettu ja hyväksytty. Lisäksi tajuan olla loputtoman kiitollinen tästä kaikesta just nyt enkä vasta sitten kun...

Tämä saattaa olla viimeinen satutäti Ritan ylöskirjoitettu ajatuksenjuoksu tällä foorumilla. En sano –ei enää ikinä- sillä ikinä ei voi tietää, mutta juuri nyt tuntuu tälle.  

Pitäkää itsestänne huolta ja olkaa mitä ikinä haluatte!

maanantai 11. syyskuuta 2017

11917

Ulkona on liukasta. Älä juokse. Varo ettet kaadu. Saatat satuttaa jalkasi.
Hevonen on energiaa täynnä helpomman jakson jälkeen. Älä lähde harjoituksiin. Hevonen voi käyttäytyä holtittomasti. Varo ettet loukkaa itseäsi tai hevostasi.
Suklaakakussa on kamalasti energiaa. Jos syöt liikaa, on varottava lihomista.
Sinua pyydetään esiintymään monelle ihmiselle. Varo nolaamasta itseäsi.

Pelko, varominen ja arkailu ovat elämää ylläpitäviä asioita.
Pelko suojelee meitä satuttamasta itseämme.
Viisas pelkää vaarallisia asioita.

Pelolla on kahdet kasvot.
Vaaran lisäksi se suojelee meitä onnistumaselta ja uuden oppimiselta.
Varova kiertää epäonnistumisen, mutta samalla myös koukkaa onnistumisen ohi.

Luulen, että elämän mysteeri liittyy balanssin löytämiseen.
Siihen, että sopivalla hetkellä älyää suojella itseään tyhmänrohkeudelta, mutta toisaalta uskaltaa oikeassa paikassa poistua mukavuusalueelta kohti unelmiaan.

torstai 7. syyskuuta 2017

7917

Pitäisi olla sosiaalinen. Pitäisi olla joustava. Pitäisi olla tehokas. Pitäisi olla kaunis. Pitäisi olla rento. Pitäisi olla avoin. Pitäisi olla järkevä. Pitäisi olla herkkä. Pitäisi olla tyylikäs. Pitäisi olla kiltti. Pitäisi olla hauska.
Loputon lista ihanteellisia odotuksia. Viivi on toisten miellyttämisen kruunaamaton kuningatar. Tunnetaan myös sairautena kultaisennoutajan syndrooma. Se on kaamean kuluttava tapa elää. Jokaisella on omat pienet ongelma-alueensa ja tämä on Viivin kehityshaaste. Viivi kertaa jatkuvasti itselleen: miun ei pidä olla kaunis, mukava, miellyttävä, helppo... jne, vaan riittää, että olen minä.
Pitäiskö meidän  tänään vähän vähemmän ja olla vähän enemmän?

keskiviikko 30. elokuuta 2017

30817

Halusitko täydelliset farkut, mutta jätit ne nuukuuksissasi ostamatta?
Mietitkö, hakisitko koulutukseen, josta olit kiinnostunut, mutta jätit hakematta, koska alan työllistymismahdollisuudet ovat epävarmoja?
Haaveilitko lomasta Australiassa, mutta et varannut lippuja, koska ajattelit ettei kannata laittaa niin paljon rahaa muutaman päivän takia?

Ajatellaanpa asiaa näin:
Entä jos sanot tänään: ei vielä.
Ja entä jos sanot huomenna: ei nyt.
Kuinka todennäköistä on, että sanot myös ylihuomenna ei?
Minä vastaan: hyvin todennäköistä.

Ihminen on tapojensa orja.
On helppo toimia niin kuin ennen.
Vaatii rohkeutta tehdä uutta.

Jos sanot aina: ei nyt, huomaat lopulta, että et ole tehnyt niitä asioita, joita olet halunnut.
Meille tarjotaan joka päivä mahdollisuus elää niin kuin haluamme.
Meidän vastuulleemme jää teemmekö niin kuin haluamme vai niin kuin luulemme, että meidän pitää elää.

Ostaisitko unelmiesi mekon, jos tietäisit, että nämä juhlat ovat viimeisesi?
Haluisitko silloin olla ihan kivassa mekossa vai täydellisessä mekossa?

Söisitkö tuoreen korvapuustin vai tyytyisitkö vesilasiin, jos tietäisit aterian olevan viimeisesi?

Elämä on tässä ja nyt, ei eilen tai huomenna.
Valinnat joita teemme tässä hetkessä ovat elämämme.


 Jos olisin uskonut, että Moonasta ei ole kisahevoseksi, en olisi vuosia maksanut kasvattajakilpailun osallistumismaksuja tai vienyt sitä tarjolle kantakirjaan.
Nyt minulla on huippupistein kantakirjattu tamma, joka sijoittui kolmanneksi kasvattajakilpailussa.

Jos olisin myöntynyt kohtalooni, että anoreksiasta ei voi parantua, minua ei enää olisi.
Nyt olen elämäni kunnossa oleva nuori nainen, joka rakastaa yli kymmenen kiloa vahvempaa kroppaansa.


Oivalsin tänään sellaisen mitättömän asian, että olen maailman onnellisin tyttö juuri nyt.
Siis kyllä minulla on tavoitteita, joihin pyrin, jotka eivät ole vielä valmiita.
Olen kuitenkin äärettömän onnekas tällä matkallani.



Elämääni on osunut muutama tärkeä risteyskohta viime aikoina.
Nämä varmalta tieltä poistumiset metsäpoluille tai jopa umpimetsään ovat osoittautuneet kymmenen pisteen plus papukaijamerkin arvoisiksi.

 Minulla on mahdollisuus harrastaa huippukivaa lajia, jonka kautta pääsen tapaamaan uskomattomia persoonia, matkustamaan ja haastamaan itseäni. IHAN PARHAUTTA!



Saan ratsastaa mitä miellyttävimmillä toisten ihmisten hevosille, joiden kautta olen edelleen tavannut fantastisia ihmisiä.
Minulla on valloittava russeliparivaljakko H&H valaisemassa jokaista päivääni.
Russeleilla ei ole koskaan huono päivä. PAITSI vesisateella, liian kylmässä tai liian vähillä rapsutuksilla. Onnellista kuitenkin on, että onni palaa AINA maanitellen broileripullilla tai nakeilla.



Minulla on perhe, joka tukee minua päätöksissäni, vaikka ne olisivat ihan hölöhölöjä.
Saan olla kotona hieman pösilö (olisi hullua, jos en saisi, koska elän täällä pösilöjen keskellä)
Minulla on huippuja ystäviä, kavereita ja tuttuja, jotka jaksavat elää kanssani, vaikka olen ajoittain (jätin käsitteen tarkoituksella epämääräiseksi) juro, ärtyisä tai hömelö...

Summa summarum ja piru perkules mie olen maailman onnellisin tyttö.

maanantai 28. elokuuta 2017

28817

Syksyinen arki alkaa varoitella saapumisestaan.
Kolea tuulinen ilma on kuin vieno koputus oveen; olen tulossa.
Kesä loppuu.
Loppuminen.
Rajallisuus.
Ajatuksia tipahtelee päähäni kuin kullankeltaisia lehtiä syystuulessa.
Elämän rajallisuus on hyvin perustavanlaatuinen asia.
Ajoittain tulee mietiskeltyä sitä isoa K-juttua, sitä kun valot itse kenenkin kohdalla sammutetaan viimeisen kerran ikinä.
Antiikin Kreikassa kuolemattomat jumalat kadehtivat ihmisten kuolevaisuutta.
Kuolevaisuus tekee elämästä ainutkertaista, merkityksellistä.
Kuinka etuoikeutettu olenkaan kun saan elää tätä elämääni.

Välillä vouhotan ja kohellan; milloin siksi että ehdin tehdä kaikki työjutut riittävän laadukkaasti,
tällöin, siksi että peppuni on liian luiseva ja näytän 13-vuotiaalle pojalle
tai tuolloin, siksi että jouduin muuttamaan ennalta suunniteltua treeniohjelmaa.

Sen rinnalla, että elämä on ainutlaatuinen mahdollisuus ja rajattu tuohon K-juttuun,
tuntuu aika turhalle vatvoa negatiivisella energialla varustettuja asioita.

Tämä elämä on niin mittaamattoman arvokas lahja, että saudien öljymiljardit, brittien kruununjalokivet ja Applen brändi yhteenlaskettuna ovat pelkkää nappikauppaa.


maanantai 21. elokuuta 2017

21817

Ei uutta auringon alla?
Vai onko sittenkin?
Ovatko uudet sivut elämässä uusia alkuja?
Alkaako jokainen elämä aina alusta muutosten jälkeen?
Monilla uuteen liittyy lupauksia muutoksesta, paremmasta elämästä, toisenlaisesta elämästä. On tupakoinnin lopettamista, tipatonta tammikuuta, uutta liikuntaharrastusta ja mitä mielikuvituksekkaampi joukko valoja, joista suurin osa on silkkaa valhetta. Lupauksia, joita ei edes ääneenlausuttaessa aiota pitää.
Vannotaan uutta alkua, jotta näytettäisiin toisten silmissä paremmalle. Yleisön paine on hyvä liikkeelle paneva voima, mutta ensimmäisten päivien jälkeen tämä selkään työntävä tuuli tyyntyy. Muut ovat itse asiassa varsin vähän kiinnostuneita projektistasi. Jäät yksin asiasi kanssa. Innostuksen kipinä sammuu vaikeuksien myrskyssä ja kukaan ulkopuolinen ei ole suojelemassa innostuksen paloasi.
On olemassa toisenlaista paloa. Kipinä joka syttyy sydämessäsi. Uusi liekki, uusi alku, joka on suojassa myrskyiltä nahkasi alla. Tällä liekillä ei ole keinotekoisesti määrättyä syttymishetkeä. Tämä innostus on arvaamaton ja se tulee kun on tullakseen. Sitä voi maanitella luokseen kuin epäluuloista kissaa. Sitä voi yrittää kesyttää kuin villieläintä, mutta lopulta se tulee luokse vain jos se on tullakseen. Ja mikä katalinta, tämän innostuksen voi kadottaa, jos sitä ei vaali, huolla ja hoivaa.
En ole aloittanut uutta elämää. Enkä aloita sitä huomennakaan. Tänään ajattelin yrittää elää niin kuin haluaisin elää. Tähän päivään antakoon viimeisen ohjeen Paulo Coelho:
Kuinka kykenemme tekemään jotain mahdotonta? Innokkuutemme avulla.